Jouluruokaähky.

Tai ehkä jouluruokayliannostus sittenkin. Mene ja tiedä, mutta tänään oli jo pakko siirtyä kanaviilokkiin ja riisiin.

Ei sillä etten mie jouluruuasta tykkäisi. Mutta sitä vaan tulee aina vedettyä sillä hetkellä niin paljon että sitten pitää avata vyö, ottaa samarinia ja kieriä hetkeksi makuuasentoon lähimpään vuoteeseen. Oli taas kystä kyllä ja pöperöä pöytä täysi. Lanttuporkkanalaatikko, imelletty perunalaatikko, silliä, savulohta, kylmäsavulohta, graavilohta, graavihaukea, lipeäkalaa, säilöttyjä muikkuja, metsäsienisalaattia, etikkasieniä, rosollia, savustettua kalkkunaa, vihreää salaattia, keitettyjä perunoita, tomaattisalaattia, nattoota, ruisleipää, karjalanpiirakoita, kotikaljaa, maitoa, herukkamehua, pipareita, torttuja, englantilaista hedelmäkakkua ja ihan riivatusti suklaata. Ja sitten tietysi ne jutut joita minä en syö, mutta jotka pöydästä löytyivät. Säilöttyä karhua, poroa, peuraa, kinkku, maksapasteijaa, lihahyytelöä ja jotain mitä en todellakaan tunnistanut mutta sisko kehui hyväksi.

Onneksi ei tule taas vuoteen syötyä niin paljon.

Jouluruoka on hyvää ja sitä tulee aina syötyä paljon, mutta onneksi sitä syödään vain kerran vuodessa. Ei sitä herranjesta jaksaisi vetää sen useammin.

Nyt uskoisin höpisseeni tarpeeksi ruuasta.

On mukava olo. Vieressä on mukillinen glögiä ja itseleivottuja pipareita ja olen kietoutunut upouuteen slankettiini jonka sain mummolta. Selän takana on uusi mp3-soittimeni lataamassa akkuaan ja jaloissa odottaa Harry Potter Legeda-elokuvatietokirja lukemistaan.

Joulumieleni oli ehkä kateissa suurimmanosan kuukautta, enkä edelleenkään sano että olisin ihan hilipatihoo-tipetipetiptap-rallalaa-meiningissä, mutta kyllä se joulu sieltä jostain löytyi. En ehkä soita joululauluja ja kotona ei ole ainuttakaan joulukoristetta esillä, mutta minun jouluni on siltä jossain tässä. Omassa rauhassani kotona kissojen kanssa tehden niitä asioita joista oikeasti nautin. Katsellen leffoja, kutoen, kuunnellen metallia ja juoden liikaa teetä (sukukin alkaa oppia tämän, sain kolme pakettia teetä lahjaksi, sekä uuden mukin ja teesiivilän).

En ole maailman jouluisin ihminen. En nauti joulushoppailusta. Olen iloinen voidessani istua äidin valmiiseen joulupöytään (toki autan aina viimeistelyssä ja kattamisessa). Kaivan koristeet esiin ehkä kerran kolmessa joulussa. En soita joulumusiikkia kuin leipoessani pipareita. En käy joulukirkossa.

Jouluni ei juurikaan eroa arjestani, mitä nyt näen tavallista enemmän sukulaisia.

Silti se, minun jouluni, on jossain tässä tavallisuudessa. Mielentilassa ehkä. Ja ainakin toistaiseksi se on ihan riittävää.

Nähdään taas. Pusuja <3

P.s: Lidlin 'Talvisiideri' on ihan kirotun pahaa. Meni viemäriin.

Hyvää Joulua!

Kuvasta krediitit sen oikealla omistajalle, jota en tiedä. Tallensin itse kuvan alunperin KuvatOn.comista.

Olkoon kaikilla joulu rauhallinen ja hermoja lepuuttava, sekä tietysti valkoinen.

---

Rakas Joulupukki.

Tänä vuonna minä toivoisin voivani sanoa että olen ollut kiltisti. Mutta koska en voi sanoa sitä täysin varmasti, voin vain todeta ollen ainakin yrittänyt. En mielestäni ole syyllistynyt mihinkään tavallisesta poikkeavan tuhmaan jos paria lintsattua päivää ei lasketa. Tiedän että joululahjatoiveeni saattavat olla himpun myöhässä, mutta ne perusaineelliset toiveet annoin paperilla äidille.

Tänä jouluna minä tahtoisin; 

- terveyteni ja jaksamiseni takaisin

- mielenrauhan

- enemmän aikaa ajatella ja yrittää eheytyä

- että isä parantuisi

- että pikkusiskot eivät kasvaisi niin riivatun nopeasti

- että ystävilläni menisi hyvin

- maailmanrauha ja ratkaisu saasteongelmaan

...ja vitut, ketä miä yritän huijata?

Auto, rivarikämppä, 10 000€ ja se yksi tietty kääpiö The Hobbit-leffasta, niin ois bueno!

Tietty vuoden varasto suklaatakin ois aina kätevä.

Palaillaan vanha kamu!

Toivoo Käpä 23w joka ei aio kasvaa aikuiseksi ihan vielä

---

Mitä parhainta Joulua teille kaikille! <3

Rakas nuorempi minä.

Olen jo jonkin aikaa pohtinut millaista olisi ollut tietää asioista paremmin silloin kymmenen vuotta sitten kun olin/olit/olimme vai teini-ikäinen. Jatkossa turvaudun tarvittaessa sanaa 'olit' ihan selvyyden vuoksi. Olen miettinyt mitä kaikkea olisin voinutkaan sinulle kertoa jotta elämäsi olisi ollut helpompaa. Ettet olisi kompastellut niin moniin kiviin ja esteisiin. Toivon että olisin voinut olla läsnä niinä kaikkein hankalimpina hetkinä.

Muista varmasti kiusaajamme? Ne jotka olivat läsnä ala-asteella mutta eivät kadonneet ylä-asteellakaan. Se mitä haluaisin sinulle heistä kertoa, on että älä välitä. Lopulta sinä yksin olet tarpeeksi rohkea lähtemään heti ylä-asteen jälkeen unelmiesi perässä pois sieltä perähikiältä. Suurin osa heistä vanuu siellä edelleen yri parikymppisinä saamatta elämässään aikaiseksi mitään Siwan kassaa suurempaa. Haluaisin niin kovasti sinun tietävän ettei sinun tarvitse välittää hittojakaan ihmisistä jotka yrittivät peittää omat ongelmansa ja virheensä purkamalla turhautumisensa sinuun. Kiusaaminen ei koskaan ollut sinun vikasi. Olit toki erilainen kuin muut. Mutta sekin vain siksi että sinä et koskaan - et edes pahimman kiusauksen aikana - pelännyt olla oma itsesi. Siitä minä, vanhempi sinä, olen ihan pahuksen ylpeä.

Muistan ja tiedän sinunkin muistavan kun olit 14 vuotias. Pahimmat aallonpohjat osuivat juuri siihen herkimpään ikään. Muistanet ne pahimmat yöt kun vain halusit lopettaa kaiken. Kuinka toivonkaan että olisin voinut olla silloin luonasi, pitää sinua sylissä kun itkit maailmaa ja mitä tahansa korkeampaa voimaa päättämään elämäsi koska et enää jaksa. Silittää hiuksiasi ja sanoa että kaikki kääntyy vielä parempaan. Valittevasti en voinut olla silloin tukenasi, eikä kukaan muukaan ollut koska et koskaan näyttänyt mitään ulkopuolelle. Sinä kärsit yksin. Silti nousit joka aamu sängystä ajoissa hymyille viemään pikkusiskosi päiväkotiin ja kiirehtimään itse kouluun juuri niiden ihmisten keskelle jotka aiheuttivat pahan olosi. Olit äärettömän vahva. Olet sitä edelleen. Sinä et koskaan antanut periksi. Jossain vaiheessa pelkäsin todella ettet selviäisi viisitoistavuotis syntymäpäivääsi asti. Mutta todistit niin minun kuin omatkin pelkosi turhiksi. Sinä selviydyit.

Mutta silti et selvinny ylä-asteesta muuttumatta. Se suojakuori jonka loit oli paksu, painava ja sinä lähes tukehduit siihen. Muistanet sen itsekin. Mutta oli hetkiä kun se oli ainoa keino selviytyä normaalista päivästä romahtamatta. Vaikka lähteminen kuusitoistavuotiaana toiselle puolelle suomea oli äärimmäisen vaikeaa ja pelottavaa ja vielä ensimmäisellä matkalla sinne tahdoit perääntyä, kääntyä ympäri ja mennä takaisin kotiin, oli Satakuntaan muutto parasta mitä koskaan teit elämällesi. Sinä tarvitsit uuden paikan, uuden ympäristön ja täysin uudet ihmiset jotta saatoit taas oppia elämään. Tiedän että ensimmäinen vuosi varsinkin oli vaikea, mutta terapeuttisi siellä ja uudet kaverisi koulussa auttoivat enemmän kuin kukaan muu koskaan ennen. Toivon että muistat heidät ikuisesti ja pidät sydämessäsi, koska ilman niitä ääliöitä sinä et olisi selvinnyt. Vaikka suurinosa niistä ihmisistä ei ole enää mukana elämässäsi, et saa koskaan unohtaa heitä. Koska heidän keskellään sinä kasvoit aikuiseksi ja sinusta tuli sinä. Ne ihmiset auttoivat sinua tulemaan tarpeeksi vahvaksi jotta saatoit huolehtia muista oppilaskunnan puheenjohtajana ja oppilashuoltoryhmän jäsenenä sekä kaupunginhallituksen oppilasedustajana. Hetken aikaa sinä olit vahvempi kuin koskaan ennen. Hetken sinä seisoit juuri siinä missä pitikin ja tiesit kuka olit, tiesit mitä sinulta odotetaan ja mikä on sinun tehtäväsi. Mutta tiesit myös että jos tulee päivä jolloin vain et jaksa, se ei kaada maailmaa. Kaivannet Kimiä, Makea ja Hellua ihan yhtä paljon kuin minäkin? Sekä Karoa, Krisseä, Sebaa, Miltsua ja muita. Vaikka kumpikaan meistä ei pysty ikinä maksamaan niille ihmisille takaisin sitä miten he auttoivat usein tietämättääkin, ei se ole ongelma. Se että me muistamme, riittää oikein hyvin.

Jos jotain voisin sinulle sanoa noista vuosista, se olisi todennäköisimmin että anna niiden miesten mennä. Ei niistä yksikään pysy ja hajotat vain sydämesi. Sinulla ei ole kiire mihinkään. Eikä yksikään heistä ole se oikea. Sanoisin että yritä pitää välisi kunnossa JN:n kanssa koska hänestä tulee myöhemmin se miehen mitta jota etsit jokaisesta uudesta miehestä johon tutustut. J on mahtava, tiedän kyllä. Tiedät että tulet ikävöimään sitä vaikka on päiviä jolloin voisit vain kuristaa sen.

Kaikkein eniten haluaisin ehkä sanoa että kun valmistut, älä palaa kotikaupunkiisi ja ala opiskella merkonomiksi. Se ei koskaan ollut sitä mitä oikeasti halusit. Toki ensimmäinen vuosi meni hyvin ja sinulla oli ystäviä ja niin edelleen. Mutta entä sitten? Se mihin lopulta päädyit sen koulun ja muun kanssa ei ollut hyvä. Mutta tietänet sen kyllä itsekin.

Kun kasvat isommaksi tulee eteen aina uusia haasteita, jonakin päivänä tajuat että vaikka isä on aina ollut läsnä ja vaikka ette aina ole tulleet niin kovin hyvin toimeen, on hänelläkin aikansa ja ruumis alkaa pettää, sinun pitää olla vahva äitiäsi varten jotta voit tukea häntä jos ja kun jotain tapahtuu tai tiimalasin hiekka valuu viimein loppuun. Jonakin päivänä saatat kuulla että veressäsi on jotain vialla ja kukaan ei tiedä mitä se on. Silloin sinun pitää olla vahva itseäsi varten. On päiviä jolloin ystäväsi eivät vain millään jaksaisi eteenpäin ja silloin sinun pitää olla vahva heitä varten. Sinä olet selviytynyt paljosta voittajana, mutta vielä enemmän voi olla tulossa, mutta koska sinä olet juuri sinä, tarpeeksi itsepäinen ja uppiniskainen, sinä selviät tulevaisuudestakin. Muista vain välillä pysähtyä ja keskittyä vain hengitykseesi niin mikään minkä kohtaat ei voi sinua peitota. Terveytesi saattaa pettää, saatat menettää perheenjäseniäsi, saatat menettää ystäviä. Joten nauti ajastasi heidän kanssaan kun vielä voit.

Mitä minä kaikkein eniten haluaisin sinulle sanoa, nuorempi minä, on pysy vahvana, ohita ilkeät puheet ja ihmiset, anna ajan kulua, unohda ne pahat asiat. Näytä tunteesi ulos, älä enää hymyile vaikka itkettäisi. Itke. Itke ääneen ja niin kauan että se menee ohi omia aikojaa. Tiedän että joskus pidit itkemättömyyttäsi vahtuutesi todisteena, mutta ei se kultapieni ole sitä. Joten anna kyyneleittesi virrata niin usein kun sille on tarve. Ole aina iloinen siitä että olet oma itsesi, onnellinen siitä ettei yksikään ihminen ole saanut manipuloitua ja muutettua sinua sellaiseksi kuin he haluat. Ole ylepä siitä että sinä olet selviytynyt omana itsenäsi. Ole silti nöyrä siitä että sinä et vielä tiedä kaikkea, et tule koskaan tietämään, mutta koska oppiminen on yksi suurimmista intohimoista, voit aina yrittää. Kerää tietoa, viisastu. Kerää ympärillesi ihmisiä jotka saavat olosi tuntumaan hyvältä ja joille voit sanoa asiat suoraan silloinkin kun haluat vain käpertyä peiton sisälle itkemään. Sinun ei tarvitse olla vahvin tai paras, sinun ei tarvitse olla täydellinen. Sinä voit ja sinun pitää olla heikko, että jonakin päivänä sinä voit olla vahva.

Ja muista, että vaikka tapahtuisi mitä, minä rakastan sinua ihan aina. Koska sinä olet minä ja tämä sydän joka välillä hakkaa ihan omia rytmejään, on yhteinen.

Minä olen sinusta ihan helvetin ylpeä tyttöseni.

~ Käpä

Mitä meneillään?

Ei juuri mitään.

Kuten kuun alussa kerroinkin, ei tällä hetkellä mene kovin kaksisesti. Olen vaihteeksi sairaslomalla ja syön lääkkeitä. Väsymyskauteni on kestänyt jo pari kuukautta. Miä nukun aivan liikaa. Tänäänkin heräsin olevinaan ihan levänneenä ja nousin harvinaisen vähällä valituksella sängystä, mutta nyt alan taas haukotella ja kaivata peittoani.

Lisäksi raahauduin ensimmäistä kertaa 13vuoteen verikokeisiin. Talk about phobia... Mie pelkään verikokeita, ihan v*tusti. Ja kumminkin sain käytyä siellä. Jes! Hyvä minä! ...vain kuullakseni että joudun menemään sinne uudelleen kontrolliarvoja varten. Perhana.

Joten, tänään kun huomasin verikoemustelmieni kadonneen, totesin melko masentuneena että mitäpä siitä, ensi maanantainahan saan uudet.

Miksi kontrolliarvot pitää ottaa? Miksi niitä ei pitäisi ottaa? Neula paljasti useamman mielenkiintoisen asian. Joku maksa-arvoista on viturallaan ja sitä pitää vahtia. Jotkut kilpirauhasarvot on päin ****** ja ne pitää tarkistaa lääkityksen määräämisen takia. Lisäksi verisoluja on tuplasti se määrä kuin niitä pitäisi olla, valkosolujakin on liikaa mutta ei sentään tuplaten. Joten nyt selvitetään että miksi.

Lisäksi lääkäri tuli viimein siihen tulokseen että minut pitää lähettää Mikkeliin jatkotutkimuksiin aspergerin syndrooman ja autismin takia. Sain kuulemma testissä sen verran kovat pisteet ja hän on itse miettinyt tätä mahdollisuutta ensimmäisestä tapaamisesta lähtien.

Eli mikä on olo nyt? Ei kovin pirteä. Olen jatkuvasti väsynyt, pettynyt itseeni koska en vieläkään pärjää ilman lääkitystä, matkalla uusiin verikokeisiin ja jatkotutkimuksiin. Lisäksi teini-iästä asti jatkunutta liikanukkumista ja -unentarvetta aletana myös tutkia.

Joskus toivon että elämässä olisi reset-nappi.

Nyt kun luen uudelleen äsken kirjoittamaani teksiä, huomaan ettei ajatukset meinaa pysyä kasassa. Olen vähän pihalla kaikesta. Piti tänään käymäni Kelassa, mutta koska mummi on tulossa käymään kahden maissa, taidan jättää kansaneläkelaitoksen kiusaamisen suosiolla huomiseen.

Kutsukaa sitä syysmasennukseksi tai miksi vain, mutta juuri nyt elämä ei taas houkuttele.

Saisi se minun pilveni hopeareuna jo löytyä.

Palaillaan!

Minä romahdin.

Yritin kai olla liian vahva liian aikaisin.

Pari kuukautta, pari VIIKKOA sitten meni ihan hyvin. Sitten väsyin noin vain. Aloin nukkua yli vuorokauden mittaisia pätkiä ja palella koko ajan. Menetin haluni tehdä mitään.

Viikko sitten lääkärini pisti minut akuutille kuukauden sairaslomalle ja määräsi aloittamaan lääkityksen uudelleen.

Edessä on 'hätäkokous' kaikkien kanssani toimivien tahojen kanssa.

Lääkäri, terapeutti, psykologi, tukihenkilö, sosiaalitoimi, työvoimatoimi...

Minä en enää toimi. En pärjää todellisuuden kanssa. Saan vain kaikki huolestumaan.

En halua taas alkaa syödä lääkkeitä. Mutta ei ole vaihtoehtojakaan.

En halua taas päätyä niin huonoon kuntoon kuin 1,5 vuotta sitten.

Viimeiset 2 vuotta olen tapellut päivittäin todellisuutta ja itseäni vastaan.

Milloin tämä helpottaa?

Milloin on se aamu kun kaikki on hyvin?

Päiviä jolloin vihaan peilikuvaani

Itsetuntoni tuntuu taas karanneen jonnekkin hyvin kauas. Inhoan itseäni ja varsinkin peilikuvaani tasaisella tahdilla. Olen väsynyt, palelen koko ajan ja en tahdo olla missään tekemisissä maailman kanssa. Onneksi on perjantai.

Saan taas lojua kaksi päivää kotona liikkumatta mihinkään, tapaamatta ketään. Tekemättä mitään jos ei välttämättä siltä tunnu. Saan velloa pari päivää omassa kurjuudessani ja keskittyä märehtimään kaikkea negatiivista.

Mistä näihin tunteisiin taas päädyin? En tiedä. Varsinkin kun tämä päivä oli tavallista mukavampi. Kävin tutustumassa paikalliseen kiinalaiseen ravintolaan mummon ja pikkusiskojeni kanssa ja en edes nolannut itseäni vaikka ensimmäistä kertaa ikinä söinkään syömäpuikoilla julkisella paikalla. Jotain hyötyä kotiharjoittelusta... Kuitenkin, päivä oli ihan okei. Sitten erehdyin äsken katsomaan aiemmin päivällä kuvaamaani videokuvaa minusta ja siskoistani.

Kaboom. Siinä meni itsetunto.

En minä tyhmä ole. Enkä sokea. Tiedän kyllä että pikkusiskoni ovat fyysisesti paljon vieheättävämpiä kuin minä. Keskimittaisia ja normaalipainoisia. Ihmisiä jotka voivat nakata päälleen mitä vain sattuu huvittamaan ja silti näyttää hyvältä, ihmisiä jotka voivat syödä mitä haluavat ilman että se näkyy heti vyötäröllä ja leuan alla. Entä minä sitten? Alamittainen plussapallo jolle riittää vilkaisu hampurilaiskioskin suuntaan että vaa'an neula heilahtaa kilon ylöspäin. 

Siskoni keräävät kaupungilla hyväksyviä ja ihailevia katseita osakseen edes yrittämättä mitään. Minua korkeintaan mulkaistaan. Ja sekin johtuu lähinnä siitä että pääni on kirkkaanvihreä.

Joskus olisi mukavaa kun kukaan ei vertailisi.

Jos en itse vertailisi itseäni.

Jos vain voisin viettää yhden kokonaisen päivän tyytyväisenä itseeni.

Tästäkin blogista löytyy varmasti merkintöjä joissa kerron kuinka tyytyväinen olen itseeni ja kuinka viihdyn juuri omana itsenäni. No tässä uutiset; se olotila ei koskaan kestä paria päivää kauempaa. Se menee aina ohi. Saatan olla itseeni tavallista tyytyväisempi pari päivää ja ajatella ettei elämäni eläminen juuri minuna itsenäni olekkaan yhtään hullumpi juttu, mutta sitten tapahtuu taas jotain ja voilá, itsetuntoni on säpäleinä.

Juuri nyt en edes halua nähdä itseäni peilistä. Närästää jo pelkkä ajatuskin. Juuri nyt en halua olla maailman kanssa missään tekemisissä. Tahdon vain ryömiä peiton alle ja pysyä siellä kevääseen. Miksi oi miksi ei ihmiset voi nukkua talviunta?

Niin joo, ennen kuin joku päättää avautua siitä että itsetunto kohenisi varmasti laihduttamalla että ala nainen popsia terveellisempää sapuskaa ja mene lenkille, niin tiedoksi vain että tililläni on ollut kohta kaksi viikkoa 91snt, sillä ei juuri ruokaa ostella. Syön sitä mitä kaapista löytyy eli makaronia ja riisiä. Terveellistä? Hah. Ja tällä ruokavaliolla ei juuri ole energiaa liikkua. Olen väsynyt ja kylmissäni muutenkin kun kropalla ei vain ole energiaa. Kaikki rahat mitkä olen saanut lainattua äidiltä tai joltain muulta, ovat menneet kissan ruokaan ja muihin välttämättömyystarvikkeisiin. 

Juuri nyt minulla ei ole varaa elintasoon. Yritän vain tulla toimeen päivän kerrallaan koska pidemmälle miettiminen ja suunnittelu masentaa liikaa.

Miksi tililläni on niin vähän rahaa niin monelle viikolle? Koska maksoin laskut. Sen jälkeen hain toimeentulotukea sossusta, mutta koska heidän mielestään olen saanut tässä kuussa tarpeeksi rahaa elämiseen, ei minulla ole oikeutta heidän tukiinsa. Hitot siitä että rahaa ei ole. Yritän pärjätä lähes tyhjällä ja keskityn vain toivomaan ettei posti tuo yllätyslaskua joka pitäisi saada nyt maksettua tai että minun pitäisi mennä lääkäriin ja joutua maksamaan siitä ja mahdollisista lääkkeistä.

Joulukin on tulossa, jostain pitäisi repiä rahaa joululahjoihin. Onneksi ehdin panikoida niistä ensikuussakin. Juuri nyt ei ole energiaa tai halua.

Pari kuukautta sitten meni ihan hyvin. Mitä helvettiä sitten tapahtui?

Öitä.

Jotta minulla ei suinkaan olisi liikaa tekemistä...

Välillä kaipaan huomiota. Todistetta siitä että olen olemassa ja etten ole vain tyhjää ilmaa. Välillä haluan näkyä kirkkaasti ja kauas, kääntää päät ja saada ihmiset pysähtymään. Välillä taas en halua yhdenkään elävän olennon tunnustavan olemassaoloani.

Julkaisin tänään ensimmäisen julkisen YouTube-videoni. Tekstit ovat täynnä kirjoitusvihreitä, kuva tärisee ja äänistä ei kannata edes mainita... Mutta silti. Kun näen 8 ihmisen katsoneen videoni, tunnen olevani edes hieman enemmän oikea. Enemmän olemassa. Elossa.

Minä inhoan huomionhakuisuutta ja itsenä tyrkyttämistä yli kaiken. Silti syyllistyn niihin aina välillä itsekin. En kuvaa itseäni YouTubeen siksi että saisin oman 15 minuuttiani julkisuudessa, en siksi että joku - oletettavasti varakas - mies iskisi minuun silmänsä tai että saisin jonkin sopimuksen. Lähtökohta on se että toivon että jonain päivänä joku tuntematon pysäyttää minut kadulla ja sanoo "Hei! Minä tiedän sinut! Sinä olet se!"

Jokatapauksessa, aion jatkaa videoiden tekemistä. Aina silloin kun se minua huvittaa. Jos joskus tuntuu siltä etten tahdo olla missään tekemisissä kameran kanssa, ettei ole mitään asiaa.. Voi jättää videon kuvaamatta siinä missä voin jättää blogimerkinnän kirjoittamatta (huono vertaus kun ottaa huomioon allerkirjoittaneen aktiivisuuden täällä..).

Tokihan huomiota saisi varmasti jo sillä että painuisi lähikapakkaan, kiskaisisi tukevan humalan, heittäisi vaatteensa pois ja tekisi lähempää tuttavuutta jonkun juoppolallin kanssa.. Ensiviikolla olisin varmasti tämän kylän pääpuheenaihe. Onneksi se vain ei ole sen kaltaista huomiota jota kaipaan.

Joskus vain kaipaan tunnustusta enemmän kuin mitään muuta. Sitä että joku täysin tuntematon joka ei kostu siitä itse mitään, tulee sanoo että "Sinulla tyttö on ihan oikeasti aivot ja asiaa kerrottava". Sillä hetkellä voisin oikeasti olla tyytyväinen itseeni, kun en olisi enää turha. Se mitä eniten maailmassa kaipaan on juuri hyväksyntä.

Kumminkin; tämän päivityksen pointti oli alunperin pyytää ideoita lukijoilta videoita varten, koska itsellä lyö melkolailla tyhjää. Ja koska minä tiedän että tätäkin blogia luetaan. Tarkistin juuri statistiikat, blogi on luettu 560+ kertaa.. Jännä että virallisia seuraajia on silti vain yksi, eikö? Joten, saatan pyytää tätä turhaan, mutta jos joku nyt oikeasti tahtoo antaa ideoita minulle videoita varten, niin siitä vaan! Ei ehdottaminen mitään maksa. Väkivalta, pornografia ja kaikki laittomuudet voidaan silti unohtaa, okei?

Ehkä joku ehdottaa jotain, ehkä ei. Sen näkee sitten.

Öitä! <3

Luovuus, taas mukana kuvioissa

Sanoin joskus aikoja sitten etten välttämättä tarvitse inspiraatiota ollakseni luova. Että voin noin vain kirjoittaa mikäli vain istun koneen ääreen ja avaan tyhjän sivun. Etten tarvitse kuin tunteen että nyt sitä tekstiä on p*rkele irrottava. En valehdellut. En täysin.

Muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen tekstiä tuntuu irtoavan taas. En koskaan ole ollut kokonaan hiljaa, aina on tullut edes jotain. Synkimmilläkin hetkilläni olen kirjoittanut jotain. Lähinnä runoja ja lyriikoita. Kun olen paremmassa kunnossa... Pystyn kantamaan, synnyttämään ja luomaan pidempiä teksejä. Jopa useamman luvun pituisia proosatekstejä. On uskomatonta katsoa miten ennen niin vaikeasti syntyneet 300 sanaa, muttuu nyt helposti, noin vain ilmestyväksi 3 000 sanaksi.

Nykyisin, tällä hetkellä, pystyn taas kirjoittamaan. Tavallaan tunnen hengittäväni kunnolla pitkästä aikaa. Mutta toisaalta, se että tekstiä irtoaa, on myös äärimmäisen pelottavaa. Se että saatan välillä hukkua teksiin, kun ideoita vain tulee hallitsemattomasti, tuntuu siltä että menetän osittain otteeni todellisuudesta. Sen kipinän jonka avulla edes poistun asunnosta ja teen normaaleiksi laskettavia, jokapäiväisiä asioita.

Kun kirjoittamiseni on vahvimmillaan, en välttämättä poistu viikkoihin asunnostani. Käyn korkeintaan lähikaupassa ja viemässä roskat. Nukun päin hevon veetä (no tätä nyt teen kyllä muutenkin, mutta silti!), syön lähinnä riisiä ja juon aivan liikaa teetä. Sitten kun taas havahdun, on kämppä kuin sikolätti, kissat kaipaavat huomiota, lihakseni jumissa, suku huolissaan ja ystävät pelkäävät että olen hypännyt sillalta.

Ja selityksenä kaikkeen unohtuneeseen, "Anteeksi, unohduin kirjoittamaan.", on erittäin laimea.

Jos edes joskus saisin yhden pidemmän proosatekstin, originaalin, siihen asti että se tulisi julkaistua ja pistettäisiin kansiin, olisi jotain mitä osoittaa ja sanoa, 'Tämä, tätä varten minä olen valvonut, ahertanut ja unohtanut maailman. Tämä on minä, minun todellisuuteni ja elämäni.'. Mutta vaikka kirjoitan niin paljon kuin kirjoitankin, tiedän että matka siihen pisteeseen on vielä äärettömän pitkä.

Toki päässäni pulppuaa nykyisellään ideoita, muistissani on juonet 8 pitkään fanfictioniin, varmaankin 20 lyhyeen ja noin 5 - 8 proosateksiin joista ehkä saisi kirjoitettua kirjan. Mutta vaikka näen ne tarinat aina kun suljen silmäni, on niiden paperille saattaminen paljon hankalampaa. Pelkään inhoavani tarinaa, tuhoavani sen, kun kirjoitan sen ylös. Pelkään etten osaa ilmaista sitä siten kuten haluaisin. Mutta kun en edes yritä, en opi.

Luovuuteni ylipäätään on minulle hieman absurdi käsite. Nyt kun kirjoittamisen kulkee, unohdun myös tuijottamaan valokuvia, katson enemmän elokuvia kuin aikoihin, yritän piirtää ja maalata, suunnittelen vaatteita, sisustuksia, hiustyylejä, koruja, tanssin pitkin asuntoa, neulovani uudella innolla... Tunnen olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Mutta silti en tavallaan osaa ilmaista sitä, saada ulos, mitä koen ja näen sisälläni. Kuin olisi paljon sanottavaa, mutta en osaisi puhua. Tai kuin puhuisin kieltä jota kukaan muu ei osaa tai ymmärrä.

Olo on tavallaan kuin vastarakastuneella. Olen äärimmäisen onnellinen ja toiveikas, mutta kumminkin pelosta jäykkänä. Tällä hetkellä en ole varma mitä tahdon tehdä tulevaisuudessa, tai edes ensi-viikolla; koska tiedän että jos unohdun omaan maailmaani ja alan kirjoittaa tosissani, ei töissä käymisestä tule yhtään mitään. Mutta jos taas keskityn töihin ja kaikkeen muuhun, ei tekstin elämiselle ja jää aikaa, enkä saa kirjoitettua. Ja koska tiedän jo nyt miten paljon KELA ja muut laitokset ilahuisivat siitä että jätän töissä käymisen ja muun... En haluaisi ottaa sitä askelta. Läpimurto kirjailija voi antaa odotuttaa itseään vuosikymmeniäkin, mikäli se edes koskaan on tullakseen. En haluaisi uhrata kaikkea, elintasoani, sosiaalisia kontaktejani, työtä, sille että ponnistelen kohti jotain minkä saavuttamisesta en ole edes varma. Mutta toisaalta, tiedän etten voi oikeasti, pohjia myöten olla onnellinen, jos en saa tarinoitani ulos ja muiden luettavaksi.

Kysyn itseltäni joka ikinen päivä, mitä minä haluan elämältäni. Ja vaikka tiedän sen vastauksen ainakin summittaisesti, en uskalla toimia sen mukaan. Yritän kai edelleen oppia ja ymmärtää kuinka maailman kanssa tulisi toimia. Ehkä jonakin päivänä myös opin sen.

Näemme taas. <3

My Little Pony: Friendship Is Magic Epic Trailer

Haluaako joku vielä kysyä miksi olen niin koukussa tähän sarjaan?

Eikö?

Sitähän minäkin...

Öitä! <3

What if money was no object?

Jostain syystä tämä video koskettaa ja syvältä.

Ehkä siksi että minulle raha ei ole koskaan ollut tärkeintä. Vaan se että elämästä jäisi käteen jotain mitä muistella. Tiedän että jos panostaisin, voisin päätyä uraputkeen vaikkapa pankkialalle. Mutta ei se kiinnosta, ei niin pätkääkään. Ennemmin työskentelen osa-aikaisesti teatterissa ja käytän vapaa-aikani kirjoittamiseen. 670€/kk ei ole paljon, mutta sillä elää. En ehkä koskaan matkusta maailman ympäri tai kiipeä himalajalle, mutta voin enää kohtalaisen mukavaa elämää omana itsenäni, tehden niitä asioita joista itse nautin.

Tänään on ollut päivä joka on herättänyt paljon ajatuksia. Se on hyvä. En tahdo juurtua, kivettyä. Tahdon että elän ja muutun maailman mukana, tunnen ja koen niin paljon kuin mahdollista.

Tämä voi olla paksua tekstiä vihreähiuksiselta mielenterveyskuntoutujalta, mutta ei sen väliä. Minä olen maailmanparantaja ja ihan pahuksen ylpeä siitä. Toivon vain että maailma joskus on sellainen kuin haaveilein.

Palaillaan taas! <3

Kuinka elää onnellisena loppuun asti?

Seiso molemmin jaloin.
Pidä silmäsi avoinna.
Älä vihaa.
Rakasta.
Älä odota liikaa.
Anna paljon.
Elä hetkessä.
Luota.
Älä aseta liian korkeita tavoitteita.
Tai vaatimuksia.
Tyydy vähempään.
Älä kapinoi.
Mene virran mukana.
Ole kuin muut.

"Näitä muutamia ohjeita noudattamalla voit elää elämäsi onnellisena loppuun saakka."

Varmaankin se myös on näin, mutta on se myös helevetin tyhmää. Lammaslaumameininkiä.

Olen viimeaikoina taas miettinyt että olisiko elämä paljon helpompaa jos vain olisin aina toivonut niitä samoja asioita kuin muutkin? Mennyt aina virran mukana? Tyytynyt vähään? Olisiko elämä silloin ihan oikeasti helpompaa? Minä onnellisempi ja tulevaisuuteni auvoisampi? Ehkä. Mutta epäilen.

En kuitenkaan olisi minä, jos en kyseenalaistaisi, ihmettelisi ja rikkoisi rajoja niin paljon kuin yleensä teen. En ehkä koskaan ole niin onnellinen kuin voisin olla, mutta ainakin tiedän eläneeni elämäni omana itsenäni.

Mistä nämä ajatukset taas heräsivät? Aiemmin mainitsemistani ensi-illanjatkobileistä tietysti. Pysähdyin siellä tietoisesti hetkeksi ja katsoin ympärilleni kunnolla. Vinoonkasvaneita taiteilijasieluja, muusikoita, pari vanhaa hippiä ja muutama tuskin teini-iän ylittänyt erilainen nuori. Ja silti, onnellisia, tyytyväisiä, iloisia, luottavaisia elämänsä suhteen, vaikka olemmekin niin kaukana siitä 'normaalista'.

Jopa lauantai-illan huumassa, baarista toiseen vaeltaessa saimme osaksemme kummeksuvia katseita, koska olemme äänekkäitä, emme sovi muottiin, pukeudumme miten huvittaa ja puhumme mistä huvittaa. Hetken aikaa tunsin taas kuuluvani porukkaan, olevani kuten muut, mutta en kuten valtaväestö.

Olen tarpeeksi omituinen ostaakseni pomolleni kiitoslahjaksi vaaleanpunaisen suklaa peniksen, kun suurinosa tuntemistani ihmisistä pöyristyisi jo pelkästä ajatuksesta. Sanottakoon vielä että pomo otti lahjan kehuna. Porukan isoin mulkku ja tyytyväinen siitä.

Myöhemmin työkaverin narskuttaessa omenaa baarin nurkassa, pyysimme minä ja toinen kollega baarimikkoa yllättämään meidät kun emme tienneet mitä tilata, pomomme pelatessa pelikonetta erittäin tukevassa jurrissa niin että toisen työkaverin piti painella nappuloita herran puolesta, tajusin ykskaks että saamme kummeksuvia katseita muilta baarissa olijoilta. Vaikka se kyseinen bupi  onkin tunnetusti teatterimme vakiobaari. Meistä on melkein aina joku siellä.

Joten sielläkin missä meihin on totuttu, me emme sovi kuvaan. Silloinkin kun tuttu myyjä tuli tervehtimään ja huomasi vieressäni istuvan pojan, oli automaatio häneltä peruuttaa kaksi askelta ja sanoa nopea 'nähdään taas' ja kadota omaan pöytään, tavallisten ystäviensä seuraan. Eikä vierssäni silloin istunut kaveri poika omasta mielestäni edes niin kummallinen ja erilainen ollut. Raskaasti tatuoitu ja lävitetty rastapää mustissa vaatteissa toki, mutta minulle ihan tavallinen. Se sama poika jonka olen tuntenut jo 10 vuotta.

Tämä tekee minut hyvin surulliseksi. Se vaikka nykyään itse sovinkin entistä paremmin katukuvaan, eivät ne ihmiset joiden kanssa viihdyn tee niin. En enää jaksanut pitkiä katseita, paheksuvia ilmeitä ja sitä että minun automaattisesti oletetaan käyttäytyvän huonosti ja olevan kriminaali, joten annoin periksi. Toisinaan, hetkinä kuten nyt, kadun sitä erittäin paljon.

Joten, tilasin äsken neonvihreät verkkokäsineet, valkoisen paljettibaskerin ja isot kirkkaanpunaiset muovikorvikset. Seuraavaksi tilaan vihreän hiusvärin. Sillä paskat onnellisuudesta, minä haluan olla oma itseni. Ei kiinnosta enää hittoakaan yrittää miellyttää yhteiskuntaa. Hankin takaisin kaikki ne korvakorujen reiät jotka olen antanut umpeutua vuosien varrella, hakkautan ihooni kuvan joka todistaa kantani ja kaivan rakkaat mustat vaatteeni esiin kaapin perältä. Minä en ole nukke, minä en ole hyväksytystä muotista.

Ja olen siitä ihan perkeleen ylpeä. <3

Laiska & väsynyt ja haluton liikkumaan senttiäkään.

Täällä taas. Pitkääkin pidemmän työviikon jälkeen. Tosin työviikkoni ei ole vielä kokonaan ohi, olkoonkin perjantai-ilta. Huomenna on näytelmän ensi-ilta ja tiedän että siellä tulee menemään pikkutunneille asti. Puoli kuudelta hiippailen teatterille, kuudelta alkaa näytös ja se kestää seitsemään, jonka jälkeen työporukka syö ja lähtee jatkoille. Kotona olen arvattavasti/oletettavasti joskus kolme tai neljän maissa. Ehkä. Viimeksi enskaribileet venyivät kuulemma aamu kahdeksaan asti. Huhhuh.

Unohdin muuten kanankoivet viikoksi uunivuokaan kannen alle. Hupsista. Nyt vähän haisee ja kasvustojakin on ilmestynyt. Yöks. Onneksi mummin on kylässä ja mummi siivoaa puolestani. Ei siksi että haluaisin, vaan siksi että se vaatii ja tulee siitä hyvälle tuulelle. Tuntenee olevansa hyödyllinen.

Kissoilla on harvinaisen kiltti päivä, tosin nuorempi sai just hepulin kun kirjoitin tuota, joten komento takaisin.

Mutta nyt miä taas katoan, mutta lupaan tulla päivittämään asiallisemmin ja kattavammin vielä viikonlopun aikana, pitää yrittää taas oikeasti petrata tätä päivitysväliä. Nolottaa ihan olla hiljaa näin pitkiä aikoja.

Nähdään taas! Pusuja! <3

"En nyt keksi mitään kivaa otsikkoa"

Hoplaa! Tässä taas tauon jälkeen. Minä en unohtanu, ei vain ollut mitään ideaa tai inspiraatiota kirjoittaa mistään randomista asiasta. Olen lähinnä ollut kipeänä. Ja kun olen kipeä, ei päässäni liiku mitään.

Juuri nyt:

- olen ollut viikon kipeänä ja olo alkaa viimein helpottaa vaikka missään välissä en antibiootteja jaksanutkaan hakea. Teetä, c-vitamiinia ja nenäinhalaattori <3 Kyllä sitä niilläkin neämmä olo parani.

- työsuhteeni jatkui, tämän hetkisen tiedon mukaan pyörin teatterilla tammikuun loppuu.

- nyt en muuten ole ollut viikkoon töissä etten tartuta muita koska ensi-iltaan on enää viikko.

- LH oli täällä pari päivää ennen kuin sairastui, silloin se tosin oli kipeä joten tämä sairastaminen on tod.näk tartuntaa.

- En ihan oikeasti muista mitä olen puuhannut. Tosin tällä viikolla on ollut kaksi migreeniä ja yksi päänsärky josta olisi voinut tulla migreeni, joten minulta puuttuu kaksi päivää. Migreenin aikana ei olla elossa vaikka omalääkäri miten muuta väittäisi.

- kissa yritti äsken tehdä minulle lävistyksen reiteen. Kynsi meni yhdestä kohtaa sisään ja tuli toisesta ulos. Auts.

Mutta nyt voisin mennä ottamaan torkut. Tarkoitukseni on tänään vielä kipaista lähikaupassa ja kirjoittaa yhteistyössä LH:n kanssa, mutta muuten ei mitään. Huomenna taas töihin. Mutta juuri nyt tarvitsen tyynyäni, heräsin v*mäisen alitajunnantakia ihan liian aikaisin saamatta enää unta.

Palaillaan taas! Ja toivottavasti hieman tiiviimmällä päivitysvälillä.

Pusuja! <3

Heittelehtivät ajatukset

Joskus huomaan että saatan kääntää kelkkani täysin ykskaks ja olla täysin erimieltä kuin aiemmin. Yhdellä viikolla voin olla sitä mieltä että en ikinä haluaisi asu kuin kerrostalossa koska en jaksaisi kumminkaan hoitaa pihaa, viikko myöhemmin haaveilen talosta maalla jotta olisi tilaa kotieläimille ja kasvimaalle.

Menneellä viikolla taisin tiistaina todeta etten ole enää lainkaan varma siitä haluanko koskaan saada lapsia. Mietin myös tosissani sitä että pistäisin pillit täysin pussiin parisuhteenhankinnan suhteen. Olin pari päivää täysin sitä mieltä että juurin näin, yksin kera parin lemmikin, on hyvä. Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei kysele, ei tarvitse järjestellä menemisiäni ja tulemisiani muiden aikataulujen mukaan, kaikki rahavarat ovat omassa käytössäni...

Mutta sitten telkkarista tuli dokumentti äitydestä ja vastasyntyneista ja jippii... Totesin ääneen että olisihan tuollainen ihan mukava itselläkkin olla, kun lähikuvassa näytettiin nukkuvaa kaksiviikkoista vauvaa. Aiemmin päivällä olin leikitellyt ajatuksella siitä millaista ohjelmaa tahtoisin häihini.

Tosin, siinä vaiheessa kun haaveilin vauvasta, ei ajatuskuviossa ollut parisuhdetta. Mietin hetken oikeasti että pärjäisinkö yksin vauvan kanssa ja kuinka onnistuisin saamaan vauvan ilman kalliita keinoheldemöityksiä ja muita. (ja tällä tarkoitetaan luonnonmenetelmää niin että en koskaan tapaisi tyyppiä uudelleen, lol) LH ehti jo pitää saarnan aiheesta "Yksinhuoltajuus ja lapsen vaatimat resurssit" ennen kuin sain neidin vakuutettua siitä että en ole painumassa lähimmän baarin lihatiskille siinä valomerkin aikoihin ja hommautumassa raskaaksi tuntemattomalle juoppolallille vain että saisin vauva. Yäk pelkkä ajatuskin.

Äsken aloin sitten miettiä, että kuinka oikein aivoni toimivat kun vastaavan laajuiset muutokset päässäni ovat melko tavallisia.. Miksi juuri minä heilahtelen päämääristä ja toiveista toisiin heti kun kylkeni vain kerran käännän? Miksi en keksi sitä yhtä asiaa jonka ihan oikeasti tahdon saavuttaa ja sitten ala pyrkisä sitä kohden?

Siltikin, kun olin jo päässy vauva-ajatuksesta eroon, törmäsin iltalehden nettisivuilla valokuvaan uusitusta äitiyspakkauksesta ja - pakko tunnustaa vaikka hävettää ja vituttaakin, että - hetken aikaa mietin että vauva olisi ihan mukava jo tuonkin takia. Pääsisi hypistelemään ja koskettelmaan ja tutkimaan niitä kamoja. Ei helevetti, ehkä äärimmäisen materialistista. "Hommaan kakaran että saan äitiyspakkauksen koska ne tavarat siinä on kivannäköisiä.." Hetken aikaa tahdoin ampua aivoni seinälle. Onneksi sekin ajatus meni sitten ohi hetken itsehaukkumisella ja -sättimisellä.

Mutta tällä hetkellä ärsyttävintä koko tuossa 'tahdon vauva ja yh-äidiksi!'-jutussa on se, että voin olla jo nyt lähes 100% varma siitä että näen unta siitä että olen raskaana tai että minulla on vauva kunhan menen viimeinkin nukkumaan. En tahdo nähdä sellaisia unia! Niistä jää aina paha olo ja huono maku suuhun. Ja kyselen niiden jälkeen aina itseltäni päivätolkulla että onko tuo sitä mitä oikeasti haluan, antaako alitajuntani minulle unieni kautta vihjeitä siitä että oikeasti minun pitäisi vain hankkia muksu ja alkaa äidiksi?

Ärsytän tällä hetkellä itseäni hyvin paljon koska päähäni pälkähtelee tuollaisia ideoita. Olisi mukavaa pystyä hallitsemaan edes ajatuksiaan.

Mutta nyt taidan painua oikeasti peiton alle, koska en halua aamuisen migreenini uusiutuvan. Siitä oli harvinaisen hankala päästä eroon ja lopulta vain aika ja tupla-annos lääkkeitä tepsi. Eli eipä mun pää toimi näemmä muutenkaan, joko siihen koskaan helvetisti tai siihen putkahtelee kummallisia ideoita ja ajatuksia, tai sitten se on täysin jäässä ja mikään ei onnistu.

Palaillaan taas jahka mun pitää päästä mutisemaan ja murjottamaan jostain muusta aiheesta.

Öitä! <3

Auuuh~!!!

Nyt murjotuttaa! Kielenkärjessä on haava ja se on KIPEÄ! Kuuma keitto tuntui toooosi hyvältä, samoin suolainen silli ja nyt tuo limsa! Ugh! Ei hajuakaan millä siihen olen tökännyt.. Todennäköisesti purin siihen unissani, hittolainen. Kos-kee~!

>:(

Nyt meen takas yrittää nukkumista, vaikka edelleen kirveleekin.

Palataan taas!

Tyylikysymyksistä

Pengoin tuossa vast'ikään vaatekaappiani ja tulin siihen tulokseen, että minulla ei ole enää tyyliä. Tai siis, tiettyä tapaa jolla pukeudun. Yläasteella olin gootti hameineni, korkokenkineni ja tummine meikkeineni, sitten metallisti ketjuineni ja bändipaitoineni.. Sen jälkeen.. Naama on luonnon tilassa, tukka liian lyhyt että sitä voisi laittaa mitenkään, vaatteet ne jotka ovat päällimmäisenä kaapissa. Ja vaatteet ovat muutenkin lähinnä kirpparilta tai poistokoreista joten niiden tyyli on mitä on. Ei kovin viehättävää vaikka itse sanonkin.

Olisi mukavaa edustaa jotakin tyylisuuntaa, olla viehättävämpi ja naisellisempi. Nykyään tahtoisin olla gootti-, burlesque- ja steampunkvaikutteinen fiftari. Niin sillisalaatilta kuin se kuulostaakin. Gootin väritys, burlesquen korsetit, pitsit ja muut, steampunkin yksityiskohdat ja asusteet yhdistettyinä 40', 50' ja 60' lukujen helmoihin, puseroihin ja korkokenkiin. Hiusteni haluaisin tosin olevan sitten täysin animemaailmasta. Juuri nyt haaveilen kirkkaanvihreästä hiusväristä ja hopeisista piilolinsseistä. Pidän myös 50' lukuhenkisestä meikistä punaisinen huulineen ja siroinen rajauksineen.

Vielä kun olisi rahaa, aikaa ja energiaa tuollaisen tyylin ylläpitämiseen. Ehkä sitten joskus...

Ehkä sitten joskus kun olen saanut laihdutettua, pienennenettyä rintani ja minulla on varaa panostaa vaatteisiini... Sitä odotellessa...

Palaillaan taas! <3

Väliaikatiedote

# Tänään olen virallisesti ollut 6 viikkoa ilman mielialalääkitystä.

# Olen huomattavasti paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten.

# Minulla on tavoitteita.

# En enää pelkää huomista tai tulevaisuutta.

# Osaan taas suunnitella tulevaisuuttani.

- Ja tajusin tämän koska? Terapeutti huomautti siitä. Itseltä muutos oli mennyt täysin ohi. Mutta nyt on hyvä olo. Vähän voittajafiilis vaikka tiedän että matkaa on yhä jäljellä ja takapakkeja voi tulla.

Just NYT menee hyvin.

Palataan taas! <3

Keittiökokeiluita #5 & #6

Makaroni-Vuonankaalimössö:

- 1,75dl makaronia (itsellä noin puolet kokoviljaa)
- 1 kanaliemikuutio
- vajaa kourallinen vuonankaalia revittynä
- puoli kourallista mozzarellajuustoraastetta

Keitä makaroni ohjeitten mukaan mausteliemikuutiolla maustettuun veteen. Kaada keittovesi pois. Lisää vuonankaali, sekoita mutta älä keitä tai paista. Kippaa lautaselle, ripottele mozzarella pinnalle. Huitele naamaasi.

Hyvää on! Sopii myös esim. broilerin lisäkkeeksi.

---

Raparperihilloke


Raparperia
Vettä
Sokeria
Vaniljasokeria
Kanelia
Jauhettua inkivääriä
Sitruunamehua

(mitoista en osaa sanoa mitään, meni näppituntumalla)

Kuori ja pilko raparperi, laita kulhoon ja sirottele sekaan sokeria. Peitä kulho ja anna olla yönyli jääkaapissa jolloin raparperista ehtii irrota sen omaa nestettä.

Kippaa kattilaan ja kaada sekaan kylmää vettä niin että palaset peittyvät. Anna kiehahtaa.

Sekoita mukaan vaniljasokeri, kaneli ja inkivääri. Keitä kokoon noin 5 min ajan. Lisää tavallinen sokeri, EI hillosokeria. Sekoita ja odota että seos alkaa uudelleen kuplia. Lisää sitruunamehua maun mukaan.

Pienennä hella 3:selle ja keitä kokoon 10 - 15 min, riippuen raparperin määrästä. Anna jäähytä.

Pistä rasiaan ja jääkaappiin. Nauti hillontapaan.

Itse odotan vain sitä että pääsen testaamaan tätä lettujen kyytipoikana.

Palaillaan! <3

Tylsyydenaste: Kaoottisen Luova

Emme saaneet tänään töissä tehtyä juuri mitään. Oikeasti. Selkeä maanantai kun kummankaan pää ei toiminut. Saimme AV:n kanssa vain pestyä koneellisen pyykkiä, korjattua pari peruukkia, raikottua työpisteen valmiiksi keskiviikon sahauksia varten ja plärättyä hetken nettiä. Taapersimme kyllä ympyrääkin, tutkimme kesälomalistoja (milloin kukakin palaa) ja joimme kaakaota. Tuottavaa? Ei juurikaan.

Jostain syystä päädyimme lojumaan taukotilan sohville ja keskustelemaan lapsista. Siiten miten on naisia ja miehiä joilla on useampia lapsia, kaikki eri kumppaneiden kanssa. A:sta oli hirvittävän hauska idea jos minä tekaisisin muksut viidelle työkaverillemme - kaikki toki miehiä - niin että muksu per isä. Tästä lähtikin mielenkiintoinen ajatusleikki...

(jonka tungen tänne koska oma on blogini)

"Tulevat lapseni ikäjärjestyksessä, sukupuolet ja nimet mainittu"

ISÄ: TN
LAPSI: Tyttö - Aamu Taika Helena
MIE: Alan vältellä sitä jätkää nyt entistäkin enemmän ja en varmaan enää ikinä pysty puhumaan sille nauramatta. Plus sen kihlattu tappaisi minut jos näin pääsisi käymään. Ja jostain syystä tuo nimi kuulostaa korviini aina vaan siltä että ko. lapsi on aikaansaatu aamulla.

ISÄ: HL
LAPSI: Poika - Tapio Viljo Sakari
MIE: Kyseessä olevalle Jeesus-look-a-likelle A on kyllä yrittänyt parittaa minua ennenkin. Enkä vieläkään halua hiihtohullua YH-isää kumppanikseni vaikka O ihan hausta nappula onkin. KTHXB

ISÄ: MS
LAPSI: Poika - Nestori Roope Juhani
MIE: Jos edes ikinä vilkaisisin tämän jätkän suuntaan muuten kuin kaverillisesti, saisin turpaani. Sen kihlattu on omistavaa ja tulista sorttia. Eikä tuo jäpikkä kyllä muutenkaan sytytä. Ei millään pahalla.

Toim.Huom: Tapion ja Nestorin pitäisi kuulemma/ilmeisesti olla kaksoset... Miten se onnistuu biologisesti, en tiedä. Kolmenkimppaa? En ihan usko. En näiden jätkien kohdalla. Enkä omallanikaan kohdalla jos niikseen tulee.

ISÄ: JJ
LAPSI: Poika - Väinö Ilari Antero
MIE: Plussapalloooo~! Minun ja J:n geenit sotkien saataisiin alamittainen, jatkuvassa liikkeessä oleva, loputtomasti ideoita suoltava, laulava ja tanssiva plussapallo. Lisäksi ko. muksu olisi vaalea ja sinisilmäinen. Kuten otsikossakin mainitaan; kaoottisen luova. Enkä ole niin tyhmä että sotkeutuisin pomooni.

ISÄ: JR
LAPSI: Poika - Matias Toivo Nikolai
MIE: En edelleenkään ole edes varma kuka tuo jätkä on, mutta A väittää minun tunteneen sen vuosia. Anyhoo, tunnen vain yhden tuon nimisen ja ikä ei oikein täsmää, joten täyttä hepreaa kenelle tuon pennun muka tekaisisin.

Joten.. Tuossa ovat 'lapseni'...
Meilläkö tylsää? Eihän toki!
Päivän mielenkiintoisin työjuttu oli kun käytiin etsimässä se uusi kokoushuone jossa ensimaanantaista alkaen on joka viikko viikkopalaveri.. Kiinnostaa kun kilo pieniä kiviä, mutta minkäs teet. Se on myös tehtävienjakotilaisuus.

Nyt olen hölissyt tänne taas tarpeekseni idiotiaani, joten voin hyvällä omallatunnolla mennä suihkuun. Toista kertaa tänään. Ulkona on +28.9 celsiusta... "Tykkään." --- NOT

Palaillaan! <3

Kodinhengetär

Tai ainakin yritän olla.

Ajattelin tässä samalla kun iltapuhteenani riivin raparperinvarsia huomista hillonkeittoa varten, pystähtyä kirjoittamaan merkinnän siitä mitä minusta on olla hyvä emäntä ja pitää taloutensa kuosissa. Tai ehkä tämä on enemmän mielipidettä siitä millaiseksi minut on kasvatettu - vaikka äitini ei sitä ikinä myöntäisikään..

Hyvä emäntä pitää kodin siistinä
- Ja nyt puhun siitä että lakanat vaihdetaan joka lauantai, pyykkikone surraa vähintää neljästi viikossa ja pyykit kuivataan mahdollisuuksien mukaan ulkona, mankeloidaan, silitetään ja viikataan. Lattia pestään joka toinen viikko, imuroidaan joka viikko. Astiat pestään joka ilta. Ikkunat kolmesti vuodessa. Jokaiselle pikkuesineelle on oma paikkansa ja niin edelleen. Niin minut on kasvatettu. Vaikka en pystykkään ainakaan toistaiseksi ylläpitämään moista kuria.

Hyvä emäntä hoitaa lapset ja arkiaskareet.
- Hitot siitä että lasken itseni feministiksi. Minut on kasvatettu siihen että lapset ja arki ovat emännän huolenaihe. Isäntä huolehtii siitä että polttopuita riittää, että koneet toimivat, että kaikille on ruokaa. Parisuhteen tulee olla tasa-arvoinen, mutta molemmilla on omat tehtävänsä.

Hyvä emäntä kierrättää ja säästää.
- Ryytimalla tulee kasvattaa ainakin puolet kesällä tarvittavista vihanneksista. Hyvä emäntä myös säilöö talven varalle yhtä ja toista. Hyvä emäntä käy kirpputoreilla, kierrätyskeskuksissa ja alennusmyynneissä. Kaikkelle voi keksiä uuden muodon ja käyttötarkoituksen.

Hyvä emäntä on tottelevainen.
- Seuraa lakia ja kuuntelee miehensä ja vanhempiensä neuvoja. Jääräpäisyys on varattu muille. Hyvä emäntä antaa periksi, tekee kompromissejä tai kiertää hankalat tilanteet neuvokkaasti.

Hyvä emäntä ei ole koskaan toimeton.
- Jalat ja kädet liikkuvat heräämisestä nukahtamiseen. Jos ei muuta niin neuloo lapsilleen tai leipoo koko perheelle. Hyvä emäntä ei saa koskaa olla laiska ja antaa arjen vain soljua ohitse.

Noudattavatko minut kasvattaneet naiset näitä neuvoja? Osittain ja soveltaen, kuitenkin harvemmin. Minusta kasvatettiin pikkunainen, ison maatalon emäntä. Kuulostan vanhanaikaiselta ja olenkin, roolimallini on 50-luvulta. Vain omat mielenkiinnonkohteeni ja oma eksentrisyyteni ovat muovanneet minusta niin modernin kuin olen.

Silti, tunnen aina syyllisyyttä siitä etten ole kuten olen edellä kertonut. Syvällä aivokurkiaisessa nakuttaa että pitäisipitäisipitäisi. Pitäisi osata ja jaksaa. Pitäisi olla malliesimerkki.

Nytkin kun tässä pilkon raparperiä kotitekoista hilloa varten, suunnittelen myös muiden säilykkeiden valmistamista talveksi. Kurpitsa- ja isotakiaisenvarsipikkelsejä, maustekurkkuja, säilöttyjä sieniä, ryöpättyjä marjoja, hilloja... Haaveissani olisi muuttaa isompaan asuntoon jossa olisi oma pihatilkku tai edes parveke. Voisin viljellä ruukuissa ensi kesänä.. Lisäksi haluaisin kangaspuut. Askarrella ja puuhastella ison talon kimpussa - ei silloin olisi kai aikaa olla masentunutkaan.

Minusta kasvatettiin Hyvä Emäntä, pikku kananen joka viipottaa huolehtimassa ison lapsilauman ja miehensä tarpeista, huolehtimaan eläimistä ja sadonkorjuusta, olemaan kliseinen maatalonemäntä (arvatkaa onko sukuni yrittänyt ilmoittaa minut salaa Maajussille Morsiameen? Vain kahdesti..). Sellaiseksi vain en usko koskaan päätyväni.

Vaikka miten yritän olla moderni nuori aikuinen, huomaan innostuvani hälyttävän paljon siitä että saan jostain kimpun raparperia ilmaiseksi. Pääsen keittämään hilloa.. Jee..

Minä en ole kodinhengetär. Minä siivoan kun pakotetaan. En osaa säästää, kierrätän kyllä hiilijalanjälkeni takia ja niin edelleen ja osaan säilöä kauden tuotteet, mutta muuten.. Minä en tasan ole tottelevainen ja viihdyn oikein mainiosti toimettomana. Olen vakaasti sitä mieltä että kotitöiden jakaminen on avain onnistuneeseen liittoon ja niin edelleen.

Minä en ole se Pikku Kananen joka minusta kasvatettiin, vielä kun sukuni ja minä itse sen sisäistäisimmekin.

Palaillaan! <3

Sattumanvaraista taidetta

Eksyin siis työkaverini AV:n kanssa Hesburgerille. Kun jäljellä oli enää roskat, hoksasin miten taiteelliselta A:n räjähtäneehkö ketsuppitötsä näyttikään. Kännykkä taskusta ja *snaps*.

Komea on, eikö? ;) 

Halei ja pusui! <3

Heräteostoksien vastustamattomuudesta

Kuvassa siis allekirjoittaneen viimeisen kahden kuukauden heräteostokset, paria puseroa ja ehkä kymmentä muuta kirjaa/pokkaria vaille.

Mikä siinä oikein on? Menet kauppaan vain katselemaan ja tulet ulos uuden leffan kanssa, tai lähdet vain kaverin seuraksi kirpputorille ja tule ulos kuuden harlekiinipokkarin kanssa. Tai menet päivittäistavaraliikkeeseen ruokaostoksille ja jotenkin eksyt vaatepuolen poistorekille ihan vahingossa ja simsalabim, muuta ei tarvita. Ostit sitten kaksi uutta paitaa ja tavoitefarkut joihin ei ole taetta että mahdut niihin, mutku ne oli vaan 2 euroo!

Oltu ja nähty. Ei sillä oikeastaan ole nimittäin väliä MITÄ se heräteostos loppujenlopuksi on, kunhan se on halpa! Jos jotain lähtee eurolla, se korjataan melko varmasti talteen. Kun ei sitä koskaan tiedä milloin tarvitsee pöytäliinan painoja tai vaaleanruskeaa lasimaalia. Tai kolmeakymmentä rullaa biojätepusseja.. Väliäkö sillä että taloyhtiössä ei edes ole biojäteastiaa.

Kirpputorit ovat muuten melkein järjestään täysin heräteostospaikkoja tai halpatavaratalojen poistomyynnit. Saatat mennä sinne sillä pointilla että etsit jotain, mutta lopulta huomaat kotona että etsimääsi asiaa et ole ostanut, mutta olet antanut kodin kampaamokoulun hylkäämälle irtopäälle, vaaleanpunaiselle pitsiliinalle joka on liian pieni sille ainoalle oikeanmuotoiselle pöydällesi sekä puolikokoa liian suurille kirkkaanoransseille aamutossuille joista toisesta irtoaa kantapala ensimmäisellä käyttökerralla kun kuitenkin pakotat itsesi käyttämään niitä etteivät ne mene hukkaan.

Lohduttaisikohan sitä sillä hetkellä tieto siitä että ne mitä itse ostit kirpputorilta heräteostoksina, olivat alunperin jonkun muun heräteostoksia tavallisessa kaupassa? Jotenkin en usko.

Palaillaan! <3

Sydämessään ihan kiltti tyttö.

Olen aina ollut vähän pahis. En ole koskaan halunnut mennä täysin massan mukana. Enkä kyllä mielellään lähelläkään sitä. Se käytös taisi alkaa jo ala-asteella, jos oikein muistan. Tai ehkä jo sitäkin aikaisemmin.

Kun muut tytöt menivät partioon, ratsastus- ja ryhmätanssitunneille; minä valitsin teatterikerhon, kuvataidekoulun ja keramiikkakurssit. Kun muut juoksivat karkuun 'poikapöpöjä' ja poikia yleensäkin, kuitenkin samalla heiltä huomiota kerjäten, minä en koskaan alentunut leikkimään sitä hippaa. Eivät pojat minusta silloin olleet täysin omituisia olentoja joista ei ota selvää. Leikinkin välillä mieluiten poikien kanssa.

Kun muut valitsivat vaatteensa sen mukaan mitä kavereillakin oli, minä valitsin ne mitä haluan. En leikkinyt suosituimmilla leluilla koska mielestäni ne olivat tyhmiä ja niin edelleen niin monta muuta juttua. Tahdoin olla oma itseni, siis erilainen kuin muuta. Yksilö. Joten minusta tuli silmätikku ja koulukiusattu.

Yläasteella en enää yrittänyt erottua joukosta, ei tarvinnut. Olin muutenkin kuin musta ruusu päivänkakkaroiden keskellä. Minä ja ystäväni olimme kuin kimppu tumman-/synkänsävyisiä ruusuja, muiden rehottaessa ympärillä rikkaruohoina ja villikukkina. Jossain vaiheessa - en muista miksi - maineeseeni ilmestyi niin sanottu Pahan Tytön-leima ja jopa osalle lähimmistä ystävistäni vanhemmat suosittelivat että nämä viettäisivät vähemmän aikaa minun kanssani. Ottaisivat hajurakoa. En vieläkään tajua/tiedä miksi.

En juonut alkoholia, en polttanut tupakkaa, enkä käyttänyt huumeita saati viettänyt kaikkea vapaa-aikaani kaupungilla notkuen. Paljon todennäköisemmin istuin kotona nenä paksussa fantasiakirjassa, vahdin pikkusiskojani tai istuin parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta opettelemassa laveerauksen ja akvarellimaalauksen perusteita kuvataidetunneilla. Vietin lomat ja viikonloput perheen kanssa, tapasin verrattaen usein etäisempiäkin sukulaisia. Silti jossain välissä muutuin sukunikin silmissä Mustaksi Lampaaksi.

Muistan vieläkin kun yksi lukuisista pikkuserkuistani möläytti kerran kesken sukujuhlien: "Käpä, ootsä saatananpalvoja?". Yhtä hyvin siihen huoneeseen olisi voitu pudottaa pommi. Se hiljeni täysin. Äitini on kertonut jälkeenpäin rukoilleen sillä hetkellä että ihmiset vain jatkaisivat mitä olivatkin tekemässä ja minä potkaisin kyseisen näsäviisaan ipanan hemmettiin. Mamma kai tiesi etten tasan tule päästämään suustani ulos mitään fiksua tai korrektia. Oli oikeassa. Vastasin 15 vuotiaan uhmalla ja närkästyksellä, kirkkaalla tyttömäisellä äänellä "Joo, olen, ja just oon valkkaamassa uutta ihmisuhria!". Lähti pentu muuten nopeasti luotani. Sen jälkeen jätti sukukin jotenkuten rauhaan. Vaatteista, ulkonäöstä ja ammatista saan tänäpäivänäkin mutinaa osakseni. Samoin kuin siitä että olen yli 20 vuotias ja perheetön. En edes naimisissa.

Olen viimeaikoina miettinyt ihan itsekseni, että mistä ne niinsanotut negatiiviset leimat oikein tulivat. Kai vain siitä että kuljin omia teitäni ja olin erilainen. En keksi siihen mitään muutakaan. Myöhemmin vedin vielä suuremman rajan minun ja kotipaikkakuntalaisten ikätovereideni välillä muuttamalla kauemmaksi syntymäkaupungistani kuin kukaan muu heistä ja menemällä taidekouluun, en paikalliseen ammattikouluun. Meni vuosia että kukaan uskalsi seurata esimerkkiä ja muutaa sinne minne haluaa. Pari keskivertoaparempaa kaveriani yläasteelta seurasi perässäni vain pari vuotta myöhemmin. Toinen on nykyään Lontoossa, toinen Laosissa.

Pohjimmiltani minä kuitenkin olen aina ollut ehkä jopa se keskivertoa kiltimpi yksilö. Kuuntelen edelleen vanhempiani. En koske alkoholiin kovinkaan usein ja ehkä kerran kolmeen vuoteen humalahakuisesti, poltan ehkä kolme tupakkaa vuodessa... Minulla on työ, kaksi pelastettua kissaa ja teen lisäksi vapaaehtoistyötä aina kun vain on mahdollisuus. Minä kierrätän, ostan vaatteeni kirppiksiltä, mietin maailman tulevaisuutta, osallistun rahankeräyksiin... Mitä minun tulisi tehdä enemmän jotta olisin muidenkin silmissä hyvä persoona ja kiltti ihminen?

Niinkö paljon todella merkitsee se että pukeudun mustaan ja lanteeltani roikkuu läjä kiliseviä ketjuja? En edes värjää hiuksiani saati meikkaa! Kyllä, kuuntelen metallia, ei se minusta saatananpalvojaa tee. En edes kuuntele mitään kirkonpolttoheviä, vaan melodista folkmetallia sekä satunnaisesti extreme tai power metallia. Niinkö helvetin paljon merkitsee se etten ole kuin massa? Että en ole kopio muista?

Meille hoetaan kehdosta lähtien että jokainen meistä on yksilö ja tekee omat valintasa, luo oman elämänsä ja totuutensa. Kun niitä käskyjä tottelee, on paha, ilkeä ja tuhma. Tyhmäkin, kun ei tajua olla kuin muut. Kun ei ole kuin normikäsitys.

Joskus mietin olisiko elämä, lapsuus ja nuoruus olleet helpommat jos olisin ollut kuin muut. Olisinko nykyään onnellisempi jos olisin seurannut sitä polkua jonka muutkin valitsivat. En tiedä. Enkä varmaan kyllä koskaan saa tietääkkään.

Viihdyn oikein hyvin omana mustiinpukeutuvana teatterikääpiönäni, joka nauttii kunnon fantasiasta ja tukevalla bassolla varustetusta metallimusiikista. Ennemmin katselen pitkähiuksisia rokkipoikia kuin niitä valjuiksi kaljamahoiksi kasvamia, lapsuudestani tuntemiani poikia. Ennemmin olen oma itseni. Oma ihana, hieman ylipainoinen ja mustalla huumorintajulla varustettu oma itseni.

Cheers ja maljannosto meille kaikille jotka pitävät itsestään juuri sellaisena kuin ovat!

Näkyillään taas! <3

Big Wheels 2012 - Pieksämäki, Finland

Eksyimme siis vanhemman pikkusiskoni kanssa lähikunnan autotapahtumaan tylsän viikonloppumme ratoksi. Ei meitä sinne kyllä varmaan muuten olisikaan saanut, mutta kun kummallakaan ei ollut parempaakaan tekemistä ja äiti maksoi meidän liput sisään. Kylläkyllä, olemme molemmat täysi-ikäisiä ja annoimme äidin maksaa liput. Tosi aikuista. Puolustukseksi totean, että siskoni on opiskelija joka ei saa kesän aikana edes opintotukea ja itse elän työttömyyspäivärahalla. 

Itse tapahtumapaikalla emme kyllä sitten olleetkaan kovin pitkään. Tapahtuma on järjestetään vuosittain ja nyt plakkarissa taisi olla vuosi numero 11. Olemme olleet kumpikin paikalla ehkä kuudesti aiemminkin, joten kovin paljon uutta ei ollut katseltavissa. Myyntikojuja, autoja ja kävijöitä oli tietty aiempia vuosia enemmän ja alue isompi, mutta ne faktat nyt eivät hirveästi viihdytä tungoksessa ja sateessa.

Ihan hauskaa meillä silti oli. Koska ylitsepääsemätön fakta on että vanhat amerikan (ja eurooppalaisetkin) autot on hienoja. Ja samaan aikaan samassa paikassa pidetyt vintage-messut olivat tietysti yksi kimmoke eksyä paikalle. Vielä kun saisi oman amerikanraudan ja pari kellohelmaista fiftari-mekkoa! Tehtiin me kyllä diili että ensi kesäksi hommataan ainakin ne mekot. Vaikka ne kohtalaisen arvokkaita onkin.

Jokatapauksessa, big wheels katkaisi ihan kivasti muuten tyhjän viikonloppuni. Yritän tässä par'aikaa muistella mitä ihmettä tein viimeviikolla torstaina ja perjantaina, mutta pääni lyö tyyyyhjääää~... Ai joo! Torstaina käytin kissanpentuni - no on se jo vuoden vanha - leikattava. Hyvä oli kun eläinlääkäri sanoi että kissan pitäisi nukkua ainakin pari tuntia leikkauksen jälkeen, mahdollisesti joka 6 - 8. Kävikö näin? Hah! Poika oli pystyssä jo kotimatkalla. Sen että päästiin kotiin ja sain boxin auki, oli junnu liikenteessä. Himpun pää jäässä ja hoiperteleva, mutta liikkeessä kaikki tyynni. Pienellä väkivallalla sain sen asettumaan pesäkoriin ja siellä se torkkuikin seuraavan pari tuntia kipulääkkeitä ja rauhoittavia pois verestään.

Junnun herättyä niiltä tirsoiltaa, ei se oikestaan ole sen koommin pysähtynyt. Sain ravata torstain ja perjantain sen perässä ja katsoa ettei se ihan telo itseään. Verisiä pepunjälkiä on edelleen siellä täällä koska haava tietysti aukesi aina kun junnu päätti suorittaa extremeurheilua. (poikakissoilla ei leikkauksen jälkeen ainakaan täällä laiteta tikkejä persaukseen, koska haava on niin pieni että paranee nopeammin ilman tikkejä) Olen tähän mennessä löytänyt tyypin ainakin kolmesti istumasta tuuletusräppänän kapealla alareunalla. Lisäksi herra ja hidalgo pisti yhden keittiöntuoleista palasiksi ja oli samalla hajottaa myös television. Naapurit varmaan arvosti mua taas sillä hetkellä... "Jätkäperkele! Jos se hajos niin mä revin sulta hännän irti!" Toiminimenä katteettomatuhkaukset.com

Siinä se loppuviikko sitten näemmä kuluikin ja vaikka koko ajan on ollut huisketta, silti tuntuu etten ole tehnyt oikeastaan mitään. Ollut vain kotona. Ei sillä että siinäkään olisi mitään uutta. Tiistaina tukihenkilöni tosin totesi että sen jälkeen kun olen alkanut käydä töissä, olen jotenkin piristynyt. Enemmän hereillä. Itse arvelen sen lähinnä johtuvan siitä että unirytmin on oltava nykyään edes jotenkuten kohdallaan. Ennen saatoin lähteä tukihenkilöni seuraksi nuoriskahvilaa remppaamaan valvottuani ensin 30+ tuntia internetin ihmeellisessä maailmassa. Arvatkaa kahdesti tuleeko silloin ulos mitään järkevää. Joo, ei tuu.

Tämä päivä onkin sitten mennyt lähinnä kotona möllöttäen. Mikä osaltaan johtuu siitä että heräsin vasta kuuden jälkeen illalla. Mutta ainakin tein sen mieltäylentävän huomion että viikon ajan vaivanneet allergiaoireet ovat viimeinkin kadonneet. Mua ei kutita! Jee! Vähän vähemmän mieltäylentävää olikin sitten tajuta millainen kaaos kämppäni oikeastaan on. Pakko siivota. Ei tahdo! Äääh! 

Nyt olen jokatapauksessa saanut tungettua tähän merkintään jokaisen lauantaina ottamani valokuva (vaan seittemän?! Niitä autoja oli hitto 400!) mikä oli alkuperäinen tarkoituksenikin. Taidan heittää jonkin elokuvan pyörimään ja vaikka neuloa tunnin pari ennen kuin menen torkuille että jaksan huomenna taas kymmeneltä töihin. Terveet vuorokausirytmit.org. Myönnän tosin että sellaisen omistaminen olis aika pop. Varsinkin näin hiivatin aikaisin maanantaiaamuyönä.

Jokatapauksessa, palaillaan jahka mulla on taas asiaa.

Öitä! <3

Identiteeteistä ja kummituksista.

Aloin iltapäivällä miettiä sitä minkä kautta itseni kaikkein eniten määritän. Mikä tekee minusta minut. Mikä on se asia jonka takana seison niin vahvasti että se on osa minua. Mikä on minun identiteettini jatkuvasti muuttuvassa ja kehittyvässä maailmassa, missä tavallinen ei aina riitä?

Parin tunnin ajatusleikkien jälkeen tulin siihen tulokseen, että olen vuosien mittaan määritellyt itseni milloin mitäkin kautta, mutta ne aidoimmait osat minua ovat selviytyneet niin teini-iästäni kuin masennuksestani. Siispä ajattelin listata ne tähän, ihan vain siksi että minulla on tylsää ja aihe kiinnostaa minua itseäni kulttuuriantropologisesti.

Kasvissyöjä oli ensimmäinen identiteetti jonka pystyn määrittelemään ja muistamaan. Lopetin punaisen lihan ja linnunlihan syömisen pari viikkoa viidennen luokan alun jälkeen luokkakaverini KV:n kanssa, K kesti viikon, minulla on yli vuosikymmen takana. Aloitin toki 18 vuoitaana taas linnunlihan syömisen ihan käytännön syistä, mutta muuten en ole koskaan ruokavaliotani kyseenalaistanut tai edes sen kummemmin miettinyt. Se meni vereen parissa päivässä ja siitä asti se on ollut osa minua. En enää osaa edes kuvitella että olisin täysin sekasyöjä. Haaveilen siitä että voisin elää täysin vegaanisti, mutta rakastan liikaa jäätelöä ja suklaata että siitä tulisi koskaan todellista.

Gootti, toinen kahdesta yläasteella. Emmekä olleet edes ystäviä. Emme liikkuneet samoissa porukoissa, mutta asenne ja tyyli olivat samat. Mustat vaatteet, mustat hiukset, lumenvalkoiset kasvot ja musta meikki olivat todellisuus. Synkkä musiikki koko maailma. Halusin olla erilainen kuin muut, ja uskoisinpa siinä onnistuneenikin. En halunnut mennä massan mukana enää hetkeäkään vaan revin itseni siitä irti. Siitäkin tuli automaatio parissa viikossa. Lopettaminen oli paljon hankalampaa. Enkä usko että koskaan olin goottina täysin tyytyväinen itseeni. Se tuntui silloin ja edelleenkin hieman teennäiseltä. Olen liian luonnonlapsi ja huoleton persoona elämään gootin vaatimassa säntillisyydessä.

Wicca olen ollut 14 vuotiaasta asti ja se on pysynyt tähän päivään asti sinä syvimpänä, todellisena minänä. Koska ennen kaikkea muuta, minä olen wicca, uskollinen tytär ja palvelija Äitijumalar Dealle. Jos jotain on joskus päätettävä, päätös saa riidellä minkä muun tahansa kanssa, mutta ei uskoni. Toki uskoni on muuttunut, aikuistunut vuosien mittaan. Siihen on tullut syvyyttä ja okkulistinen lisähömpötys jäänyt vähemmälle. Shamanismi, riimut, yrtit ja jooga ovat korvanneet monimutkaiset rituaalit ja palvontamenot. Rukoilen lähes päivittäin ja pääni sisällä puhun Äitijumalattarelle useammin kuin kukaan uskoisi. Minä olen wicca. Se olen minä. Se on se totuus johon nojaan kaiken mitä minussa on. Se on identiteetti jonka en usko koskaan korvautuvan millään muulla.

Metallisti tajusin olevani ammattikoulussa. Muutuin lähes yhdessä yössä gootista metallistiksi. Vaikka suurinosa ihmisistä ei näe niissä kahdessa mitään eroa, ovat ne kaksi täysin eri maailmaa. Hylkäsin gootin meikkaamisen, värjätyt hiukset ja tiukat vaatteet, hameet varsinkin, ja vaihdoin ne farkkuihin ja mustaan huppariin. Elin hetken aikaa täyttä metallitotuutta. Mutta se laimeni vuosien mittaan, olen toki edelleen metallisti. Mutta se on enemmän piilossa nykyisin. Sydämmeni on edelleen täyttä metallia, mutta olen muuten tasoittunut lähemmäs tavallista kadunmiestä, vaikka heistä edelleen reippaasti poikkeankin. Enää ei ole niin suuri tarve erottua massasta.

Ficcari, kertoja, ääni. Se minusta tuli kun viimeinkin opin antamaan teksteilleni vapauden. Kun aloin kirjoittaa muutenkin kuin koulutuntejen ratoksi vihkojen takakansiin. Nykyään en voi enää tajuta kuinka selvisin niinkin kauan ilman kirjoittamista. Mihin minä käytin kaiken sen energian ja luovuuden ennen kuin löysin sen kanavan  sisältäni, sen jota pitkin teksti virtaa ulos?

Isosisko olen ollut suurimman osan elämääni. Mutta tavallaan tajusin sen vasta parikymppisenä. Saatan olla hieman ylisuojeleva sisariani kohtaan, mutta yritän parhaani mukaan vain auttaa heitä elämässä eteenpäin. En ehkä välitä ihmisistä ihan hirvittävästi noin yleensä, mutta jos joku uhkaa perhettäni tai ystäviäni, olen valmis puolustamaan heitä kaikin keinoin. Mutta vain pikkusiskojeni puolesta olisin valmis kuolemaan. En edes joutuisi harkitsemaan sitä. Jos jommankumman pikkupirun pelastaminen vaatisi minua uhraamaan henkeni, olisin jo tehnyt sen. En silti usko että koskaan niille kahdelle kertoisin kuinka suojeleva olen heitä kohtaa. Nykyään tosin voin jo ottaa rennommin, vanhemmasta pikkusiskosta huolehtii hänen avomiehensä, joten minun tarvitsee enää hätäillä nuoremmasta. Ja tiedän että se pirpana on erittäin pystyvä potkimaan mänttejä persaukselle. Ei lapsuudesta minun seurassani voi selvitä oppimatta sitä. Vai kuka muu opetti kuusivuotiaalle siskolleen kuinka pudotetaan aikuinen mies kanveesiin yhdellä potkulla tai iskulla, tai kuinka tappaa aikuinen mies yhdellä lyönnilla jos tulee tosi kyseeseen? Saatoin olla raaka, mutta ainakin voin olla varma että ne kaksi selviävät hengissä tässä maailmassa.

Karjalainen tajusin olevani vasta vähän aikaa sitten. Toki olen sen aina tavallaan tiennyt, mutta sisäistämiseen meni vuosia. Olen aina tuntenut olevani hieman väärässä paikassa, mutta kun tajusin mistä se johtui se tuska helpotti kummasti. En ole tuntenut kotikaupunkiani kodiksi, en savonmaata paikakseni. En kaivannut tänne takaisin asuessani satakunnassa. Mutta tänne minä kasvoin kuulumaan. Juureni ovat silti syvällä Karjalan mullassa. Sukuni saattoi lähteä karjalasta, mutta karjala ei koskaan lähde meistä. Minä muistan päivittäin että olen karjalainen, että en koskaan pysty palaamaan sinne missä on oikea kotini. Sillä vaikka karjala joskus suomelle palautuisikin, niin mitä olisi jäljellä? Vanhat maat toki, mutta talojen tilalla on huviloita. Kaikki on revitty alas. Meidän historiamme ei ole enää siellä. Se on viety sieltä pois. Olen karjalainen ilman kotimaata, kasvatettu suomeen ja suomalaiseksi. Perkele.

Nuo ovat ne selkeimmät identiteetit jotka minulla on vuosien mittaan ollut. On niitä varmasti ollut muitakin, kukin omalla hetkellään aina hallitsevin. Mutta nykyään muistan parhaiten nuo, joista osa on pysyvä osa minua, osa menneisyyttä joka minut muovasi. Toivon todella etten koskaan unohda kuka olen.

~ *~*~*~

Kummituksista.. Joo! Olen varma että työpaikallani kummittelee!

Miksikö? No siksi että tiedän tänään/eilen olleeni satavarmasti yksin kellarissa työskentelemässä. Lisäkseni töissä oli kaksi teknikkoa, mutta molemmat olivat kiireisiä yläkerrassa. Silti tunsin ainakin kolmesti kun joku kulki ohitse siitä hyllykkövälistä jossa olin järjestelemässä laatikoita. Vaikka tarkistin pariin otteeseen, olin silti puvustossa täysin yksin. Pariin otteeseen olin myös varma siitä että kuulin puhetta. Vaikka olin edelleen täysin yksin kellarissa enkä puhunut yksin ääneen. Tiedän varmasti ettei siihen osaan puvustoa tule äänilinjaa näyttämöltä, ja vaikka tulisikin niin näyttämö oli tyhjänä koko päivän. Siellä ei ole ilmanvaihtohormeja jotka olisivat voineet kuljettaa äänet ulkoa ja seinät ovat umpibetonia joka ei ole tunnettu kyvystään kuljettaa ääntä.

Olen myös täysin varma että näin pari kertaa silmäkulmastani vaaleahiuksisen, minuan aavistuksen pidemmän, beeshinvärisiin vaatteisiin pukeutuneen hahmon. Mutta kun käänsin pääni, ei siellä ollut ketään. Tiedän varmasti ettei kellariin pääse ilman avaimia ja tiedän ettei kukaan koko rakennuksen henkilökunnasta muistuta kuvausta lainkaan. Tilassa ei ole peilejä, joten hahmo en voinut olla minä itse. Sitä paitsi vaatteeni olivat tummat. Tiedän myös ettei kyseessä voinut olla kumpikaan teknikkokollegani, vanhempi heistä ei koskaan voisi liikkua niin hiljaa ja nopeasti, sitä paitsi se setä viheltelee KOKO ajan. Ei vaan osaa olla hiljaa. Ja toinen heistä taas on puolimetriä liian pitkä ollakseen se hahmo, lisäksi mies on tummatukkainen. Tarkistin myös kummankin vaatetuksen. Tummaa oli. Joten minulla ei ole selitystä sille mikä siellä liikkui.

Vaikka en yleensä hätkähdä ihan pienistä - kiitos Äitijumalattaren - kestin puvustossa vain vajaat kaksi tuntia. Sitten lukitsin oven visusti takanani ja siirryin valoisaan, pieneen ja turvalliseen ompelimoon harjaamaan peruukkeja. Ei tule ihan heti päivää kun suostun menemää yksin takaisin puvustoon.

~*~*~

Mutta nyt, on aika siirtyä viimeinkin yrittämään nukkumista. Kissallani on leikkausaika hävyttömän aikaisin vapaapäivääni nähden ja minä tarvitsen lepoa ennen sitä.

Näkyillään! <3

P.s: jos jollakulla on samantapaisia kokemuksia kummituksista tai vaihtoehtoisia selityksiä sille mitä koin kellarissa, olisi se mahtavaa kuulla. Jättäkää kommenttia tai heittäkään sähköpostilla jos ette halua sitä julkisesti ilmineerata. - Käpä

Tahdonvoima on katoava luonnonvara.

Ainakin jos on kyse allergisesta ihottumasta ja siitä ettei raavi sitä.

Lyhyestä virsi kaunis; sain jostain toistaiseksi tuntemattomasta lähteestä allergisen reaktion noin kaksi vuorokautta sitten ja siitä asti sekä kämmenselkäni että jalat nilkoista alaspäin ovat olleet turvoksissa, kipeät, täynnä pientä paukamaa joka kutiaa ja saamarin ärsyttävät.

Nukkuminen ei ole kivaa kun jalat hankautuvat kaikkea mahdollista vasten. Myös pukeutuminen on kerrassaan mukavaa.. Lahkeet, sukat ja kengäthän kun eivät ole missään nimessä kosketuksissa nilkkojeni ja jalkapöytieni kanssa. Lisäksi vasen isovarpaani on tulehtunut ja extraturvoksissa. Hienoa! Kengät EI satu sitten yhtään.


Tällä hetkellä toivon pahuksen kovasti että loppuviikko olisi vapaata kuten yleensä, mutta eeeeiiii. Huomenna töihin + minun pitää hakea matkahuoltoon saapunut paketti toimipisteestä joka tietenkin sijaitsee mahdollisimman kaukana kämpästäni, ison mäen päällä. Torstaina vien nuoremman kissani aamulla leikattavaksi, sitten venaan kotona että se herää, jonka jälkeen lähden remppaamaan maakunnan nuorisotoimiston tiloja koska kaikki vakinaiset tuntuvat olevan kesälomalla, perjantaista en tiedä vielä yhtään mitään, mutta jos viikonlopun autotapahtuma vaatii lisää talkoovoimia, olen todennäköisesti siellä. Lauantaina istun tod.näk. ko. edellä mainitun autotapahtuman lipunmyynnissä tunnin pari, josta josta lähden sitten kiireenvilkkaa auttamaan äitiä jättikirppikselle a.k.a vapauttamaan pikkusiskoni sieltä omille teilleen. Sunnuntaista en tiedä tässä vaiheessa yhtään mitään ja toivon todella että se on vapaa, koska maanantaina on sitten taas töitä.


Kiireinen? Paskat.

Eli tosi hyvään saumaan sattui tämä että joka perhanan askel sattuu samperisti.

Mutta nyt on vasta tiistai, toivon todella että viikko ehtii vielä hieman parantua.

Palaillaan! <3

Menossa enemmän kuin yleensä.

Tuntuu etten juurikaan ole ehtinyt istua alas viimeisimpien päivien aikana, vaikka tarkemmin ajatellen olen istunut paljonkin. Harvinaisempaa on se etten ole istuksinut tässä samaisessa tuolissa läppärini edessä. Olen ollut menossa, minulla on ollut sosiaalista elämää, oooo äm geeee!

Kaikkihan siis alkoi siitä että heräsin torstaina tekstiviestiin työkaveriltani, ja pari tuntia myöhemmin löysin itseni teatterista, katelemasta kuinka pomoni veti yhdenmihenshowna Keisarin Uudet Vaatteet-näytelmän. Se torstaista, perjantaina löysinkin itseni sitten kirkosta. Kyllä, kirkosta. Minä ja luterilainen kirkko emme ole maailman luonnollisin yhdistelmä, mutta annetaan sen faktan nyt olla. Kyseessä oli siis kansanlähetyspäivien nuorten ilta "Raamatun Valossa", luvassa oli bändejä ja muuta... Olihan se ihan okei, kun otti huomioon ettei minulla muitakaan suunnitelmia ollut.

Kolmannen rukoushetken jälkeen tosin alkoi tehdä mieli häipyä takavasemmalle. Vain se että työkaverini AV oli mukana, esti minua toteuttamasta tätä suunnitelmaa.

Tähän väliin on pakko todeta, että en sano seuraavaa missään nimessä pahalla, mutta ne nuoret OVAT erilaisia. Ja mistä minä tiedän, he voivat olla täysin onnellisia omaan elämäänsä, mutta itselleni tuli kieltämättä se olo että ne nuoret on aivopesty. Osasyy siihen miten iloisia ja avoimia ne nuoret olivat siellä illassa, saattoi toki olla se että kun olet omanlaistesi ympäröimä ei kukaan tule arvostelemaan, ei tarvitse miettiä mitä muut sinusta ajattelevat. Tavallaan se käy sääliksi. Minulla on täysi oikeus olla wicca ja puhua äitijumalattaresta ilman että kukaan tulee huutelemaan hihhulia ja aivotonta lahkolaista.. Mutta se että he ovat oikeasti uskovia kristittyjä, tuntuu aina nostavan ihmisten niskakarvat pystyyn. Minunkin. Enkä muuten ole siitä ylpeä.

Joka tapauksessa, pointtini oli että se poika joka meidät sinne kutsui, yllättävää kyllä muisti meidät heti kun kävelimme sisään ja tuli tervehtimään. Lähtiessämmekin se samainen poika tuli kysymään oliko meillä ollut kivaa ja olimmeko tulossa seuraavanakin päivänä paikalle. Myös yksi toinen paikalla olleista pojista oli käynyt aiemmin juttelemassa kanssani. Vetäjät antoivat tehtävän etsiä salista ihminen jota et ole aiemmin tavannut, esitellä itsesi ja kysyä mikä toisella on ollut tähän mennessä parasta kesässä. Se poika käveli koko salin läpi, ohittaen lähes sata ihmistä, vain jotta saattoi tervehtiä minua. Ja annattujen tehtävienkin jälkeen poika jäi vielä puhumaan kanssani. Ei tavallinen teinipoika niin tee! Eri asiahan olisi jos olisin joku Miss Maailma, mutta kun en tasan tarkkaan ole.

Se että ne pojat - ikää ehkä 17 vuotta - käyttäytyivät niin, oli tavallaan pelottavaakin. Ei kukaan niistä ihmisistä jotka yleensä kohtaan, käyttäydy niin. Se että joku - selvinpäin - käyttäytyy niin, on harvinaista suomessa, tai ainakin niissä piireissä joissa itse liikun.

Kun perjantaina siis pääsimme ulos kirkosta siinä ysin maissa, suunnistimme lähimpään baariin tasoittaville. Huomatkaa yhtälö; kirkkoon, sieltä baariin. Tuli hieman syyllinen olo, tunnustan. Baarissa menikin sitten pilkkuun asti pomon liityttyä seuraan, sekä parin muun joista en tiedä edelleenkään edes nimiä. Olin kotona aamyöllä puoli kolmen aikoihin.

Lauantaina aamulla oli puolen yhdentoista kieppeillä lähtö Kyläjuhlaan tuohon parinkymmenen kilometrin päähän. Kylä jääköön nyt nimeämättä. Sinne sitten väsyneenä, lievästi krapulaisena tervehtimään vanhoja sukulaisia ja ihmisiä jotka ovat tunteneet minut syntymästäni asti. Ensimmäinen asia jonka tein kyläjuhlissa, oli se että kävin ostamassa energiajuoman.

Päivä siellä oli jokatapauksessa ihan mukava, kuuntelin hallitsevan tangokuningattaren esiintymistä, osallistuin arvontaan (onneksi en voittanut, mitä minä sillä traktorilla muka olisin tehnyt?), söin lettuja ja shoppailin kirpputorilla. Kyläjuhlien jälkeen käväisimme kesämökillä uimassa perheen kesken ja minäkin sain aikaiseksi heittää talviturkkini. Hyvähän se on näin heinäkuussa...

Kotiin palattua olikin sitten vain ajan kysymys että piti lähteä taas kirkkoon. Ihan okei se tälläkin kertaa oli.. Edellistä päivää villimpi meiniki tosin. Reggaeyhtye Katajainen Kansa sai porukan ihan kiitettävästi tanssimaan ja nähtiinpä noin viidenkymmenen ihmisen letkajenkkakin. Itse tosin keskityin lähinnä tarkkailemaan kirkon takaosassa pelattua lentopallo-ottelua. Olin itsekkin ottaa pari kertaa vahingossa osumaa pallosta, mutta sain torjuttua reflekseillä.

Tällä kerralla kirkossa menikin sitten puoleen kymmeneen ja meidät yritettiin saada vielä jäämään lautapelejen merkeissä ja myöhemmin olevaan yömessuun, mutta katsoimme parhaaksi suunnistaa takaisin edellisestä päivästä tuttuun baariin. Siellä tosin oli NIIN hiljaista ettei meinannut olla tosikaan. Kyselimme toisiltamme lähinnä Valittujen Palojen-sanavarasto listoja. Kunnes sen nimeisen baarin omistajan kaverinsa kanssa äkkäsi meidät. Sitten kierrettiinkin neljä muuta baaria ja päädyttiin blues-keikalle VIP-lipuilla. Kolme baareista oli täysin uusia minulla. Ja ensimmäistä kertaa ikinä joku tarjosi minulle juotavaa.

Outoa oli se että vaikka join kumpanakin päivänä saman verran alkoholia, olin lauantaina huomattavasti enemmän humalassa. Vaikka kävin syömässäkin siellä välissä, kävelin lonkeroiden välissä ympäri kaupunkia ja olin kotona jo yhden jälkeen. Jalkani tosin huutavat juuri nyt hoosiannaa jo pelkästä liikkumisen ajattelemisesta. Olen myös väsynyt ja hartiani ovat jumissa.

Viikonloppu oli yllättävän okei, mutta ei ole kyllä hirvittävää hinkua ottaa sitä uusiksi. En ensinnäkään pidä itsestäni humalassa, se etten ole niin hyvä kristitty kuin miksi minut on kasvatettu aiheuttaa aina ihan pientä ahdistusta ja syyllisyyttä.. Enhän minä ole enää kymmeneen vuoteen ollut kristitty millään tasolla! Paitsi tapakulttuurillisesti.

Juuri nyt minulla ei ole muuta asiaa, toivun edelleen edellisistä parista päivästä. Palaillaan taassen, jahka kerkiän ja muistan!

Heido! <3

P.s: Ainiin, löysin yökerhon vessasta Applen iPhonen jonka joku oli sinne unohtanut. Olin kiltti tyttö ja kävin palauttamassa sen respaan. Samaisesta vessasta tosin löysin myös käyttämättömän, oikeasti laadukkaan meikkisiveltimen. Sitä en palauttanut. Ei kaksi kirkossakäyntiä minuakaan niin rehelliseksi saa.

"Ja minä levitän siipeni tuulen vietäväksi..."

The Cab - Angel With A Shotgun


(I'm an angel with a shotgun, shotgun, shotgun, 
An angel with a shotgun, shotgun, shotgun...)

Get out your guns, battles begun, 
Are you a saint, or a sinner?
If loves a fight, than I shall die, 
With my heart on a trigger.

They say before you start a war, 
You better know what you're fighting for.
Well baby, you are all that I adore, 
If love is what you need, a soldier I will be.

I'm an angel with a shotgun, 
Fighting til' the wars won, 
I don't care if heaven won't take me back.
I'll throw away my faith, babe, just to keep you safe.
Don't you know you're everything I have?
... and I, wanna live, not just survive, tonight.

Sometimes to win, you've got to sin, 
Don't mean I'm not a believer.
... and major Tom, will sing along.
Yeah, they still say I'm a dreamer.


They say before you start a war, 
You better know what you're fighting for.
Well baby, you are all that I adore, 
If love is what you need, a soldier I will be.

I'm an angel with a shotgun, 
Fighting til' the wars won, 
I don't care if heaven won't take me back.
I'll throw away my faith, babe, just to keep you safe.
Don't you know you're everything I have?
... and I, wanna live, not just survive, tonight.

Ooohhh, ooohhh whoa whoa oooh whoa

I'm an angel with a shotgun... 
Fighting til' the wars won... 
I don't care if heaven won't take me back... 

I'm an angel with a shotgun, 
Fighting til' the wars won, 
I don't care if heaven won't take me back.
I'll throw away my faith, babe, just to keep you safe.
Don't you know you're everything I have?
(I'm an angel with a shotgun)
... and I, want to live, not just survive, tonight.
(Live, not just survive)

... and I'm gonna hide, hide, hide my wings tonight.

They say before you start a war, 
You better know what you're fighting for.
Well baby, you are all that I adore, 
If love is what you need, a soldier I will be.


***


Minä rakastan tätä kappaletta.
Törmäsin siihen vahingossa kuukausia sitten, ja nykyään palaan siihen aina uudelleen.


Palaillaan taasen.


Öitä! <3

Huulirasvariippuvuus.

Otsikko koska en keksinyt muutakaan. Ja koska sain tänään neljä uutta blistexin minihuulirasvaa vapaaehtoistyöpaikaltani. Jääneet yli jostain keväällä pidetystä tyttöjen puuhaillasta. Samalla myös maalailin Ghostbusters-tyylisiä limavanoja nuorisokahvilan kellarin seiniin. Se ON kehittävää ja taiteellista ja tiedän tasan tarkkaan että se tila tulee lasten käyttöön! xD

Mutta olen minä kyllä oikeastikin huulirasvariippuvainen.. Laskin äsken huulirasvani - olettaen että onnistuin löytämään ne kaikki. Tietokoneen näytön takana oli yksi, meikkipusseissa jokaisessa yksi, penaalissa yksi, kahdessa useimmiten käytetyssä laukussa yksi, talvitakin taskusta löytyi yksi ja kirjahyllyssä lojui pari varahuulirasvaa siltä varalta että joku edellämainituista sattuisi häviämään. Näihin lisättynä ne tänään saadut neljä huulirasvaa, niitä löytyy pikaisella laskutoimituksella asunnostani nyt 13 kappaletta. Täysin normaalia! Ja jos ei ole niin ei kiinnosta!

...ja tähän mennessä olen onnistunut unohtamaan pointtini täydellisesti.

Jotenkin sen liittyi unirytmiin, nukkumiseen ja siihen että työt alkavat kymmeneltä. Mutta mitä teen? Kello on yli kaksi aamuyöllä ja minä pyörin tuloksettomasti/päämääröttämästi netissä tekemättä juuri mitään. Yritin toki lukea äsken jotain, mutta sitten totesin etten jaksa juuri nyt keskittyä tarpeeksi että ymmärtäisin englantia riittävän hyvin. Lähinnä kuuntelen musiikkia. Mikä ei ole ihmeellistä, saati mitään uutta. Enhän minä kuuntele musiikkia kuin 6 - 18 tuntia päivässä. Suurimman osan aikaa jonka olen hereillä ja en työskentele.

Musiikin kuuntelustani puheenollen, tein huomion että kuuntelen nykyisellään musiikkia eri tavalla kuin ennen. Ennen selasin kappaleita ja kuuntelin yhden tuolta, toisen sieltä. Nyt kuuntelen paria kappaletta pari päivää ja vaihdan sitten uusiin palaten edellisiin vain satunnaisesti uutta kuunneltavaa etsiessäni. Huomaan kuuntelevani musiikkia johon en olisi vielä pari vuotta sitten koskenut pitkällä tikullakaan. Tekno/trance/nightcore-kauteni on kestänyt jo useamman kuukauden ja palaan hevimetallin pariin yhä harvemmin. Mikä on minulle erittäin outoa ja täysin ulkona normaalista käyttäytymisestäni.

Minä elin ja hengitin metallia monta vuotta. Mikään muu ei ollut edes vaihtoehto. Pukeutumiseni, ystäväni, elintapani.. Kaikki pohjautui metallimusiikkiin. Elin metallitodellisuudessa. Nyt(kin) kuuntelen brittiläistä trancea, jota todennäköisesti saisin vain yhden tuttavapiiriini kuuluvan kuuntelemaan. Ja silloinkin joutuisin tod.näk käyttämään enemmän kuin lievää painostusta, pakotusta ja kiristystä.

Toisaalta olen erittäin iloinen siitä että pystyn nykyisin siirtymään pois siitä mitä joskus kutsuin ainoaksi todelliseksi minäksi. Nykyään pystyn olemaan ihan mitä huvittaa mitä musiikkiin ja tyyliin tulee. On hassua voida ostaa värikkäitä vaatteita sen jälkeen kun vuosia vain musta, punainen ja valkea olivat sallittuja värejä kaapissa. Pukeuduin liki vuosikymmenen täysin mustaan, joten muutos on iso. Nytkin olen pukeutunut kirkkaan vihreisiin hotpantseihin ja pinkkiin t-paitaan. Pari vuotta sitten olisin ennemmin hypännyt lähimmältä sillalta kuin pukeutunut vastaavasti.

Seiskaluokalta ammattikoulun toiselle luokalle en suvainnut päälläni mitään muuta väriä kuin mustaa. En pukeutunut edes farkkuihin. Olin 17 kun ostin ensimmäiset farkkuni. Sen jälkeen en kyllä juuri muunlaisissa housuissa olekkaan viihtynyt. Yläasteen kuljin mustissa kangashousuissa tai mustissa hameissa. Musta poolopaita oli myös perusvaruste. Musta, graafinen polkkatukka joka loppui leukalinjaan. Lumivalkoinen puuteri, tumman violetit huulet ja kynnet, musta silmämeikki. En todellakaan näyttänyt helposti lähestyttävältä. Ainoat väripilkut olivat toisinaan päähän kelpuutettu kirkkaanpunainen hiuspanta tai kaulaan solmittu vihreä silkkinauha. Ansaitsin nopeasti lempinimen Lumikki, yläasteen jääprinsessa. Siitä on ollut erittäin pitkä matka nykyhetkeen.

Nykyään viihdyn enemmän tai vähemmän kirppisvaatteissa. Kuljen kaupungilla kuluneissa farkuissa ja milloin minkin värisessä t-paidassa. Hupparini tosin ovat edelleen mustia. Parin vuoden tauon jälkeen suvaitsen taas pukeutua hameisiinkin ja toivon että minulla olisi edes pari kunnollista arkimekkoa. Nykyään en värjää hiuksiani, meikkaan ehkä kerran kuussa ja kynteni hehkuvat sateenkaaren kaikissa väreissä jos ja kun jaksan nähdän sen vaivan että lakkaan ne. Olen äärimmäisen paljon rennompi ulkonäköni suhteen, vaikka painoni ja pituueni neurooseja aiheuttavatkin.

Mutta nyt uskoisin selittäneeni tarpeeksi yhdelle päivitykselle. Minulta meni juuri viitisen minuuttia tajuta ettei kuuntelemani kappale ole ranskaa, vaan tuttua ja turvallista englantia. Selkeä merkki siitä että olen erittäin väsynyt ja ettei minulla ole enää kovin monta tuntia nukkuma-aikaa ennen kuin pitäisi olla pirteänä töissä.

-- Ja muistin juuri että minulla on kymmeneltä kokous. Hienoa! - sarkasmin kaikissa värikkäissä merkityksissä.

Tarvitsen unta. Nyt. Palaillaan taasen.

Öitä! <3

Laiskuudesta sakotetaan + keittiökokeiluita #4

Joskun en vain jaksa. En saa potkittua itseäni persaukselle tarpeeksi vaikka tiedän että pitäisi. Tänään oli yksi niistä harvoista päivistä kun ihan oikeasti sain potkittua itseni ulos asunnosta vaikka millään ei olisi huvittanut. Vaikka matka keskustaan ja takaisin ei ole kuin 1,5 km suuntaansa ja se taittuu joutuisasti pyörällä, en silti haluaisi kulkea sen kuin kerran päivässä. Joten kun olin jo kertaalleen suvainnut hujauttaa keskustaan ostoksille, en olisi todellakaan halunnut lähteä heti uudelleen samaan osoitteeseen hakemaan postiin saapunutta pakettia (huomasin tietenkin saapumisilmoituksen vasta kun olin jo tullut kotiin). Tunnin vetkuteltuani paloi hihat itseni kanssa ja pakotin itseni ulos asunnosta. Jälkikäteen olo oli tyytyväinen.

Ja nyt unohdin pointtini että mistä minun tuli kirjoittaa... Hihhei.

Muuten viikko on ollut ihan okei. Alan töissäkin muuttua varmemmaksi vaikka neljän vuoden tauko ko. hommissa tuntuu vielä arkuutena työskentelyn suhteen. Pelkään koko ajan mokaavani. Lisäksi tosiaan se postipaketti Lushilta (paljon uusia saippuoita <3 tuoksuu hyvältä!) ja pari muuta pakettia jotka ovat tulossa piristävät.

Kyseiset paketit ovat ihan rehellisesti sanoen itsetunnon parantelua/paikkailua. Olen vieläkin vereslihalla koska äiti kiskoi minut vaateostoksille torstaina. En ihan heti halua katsoa uudestaan peiliin. Olen tavallaan uskonut hoikistuneeni edes hieman tässä kevään aikana, sutjakoituneeni edes aavistuksen... Paaaaaskaaaat... Itken verta kun mietin niiden uusien vaatteiden kokoja. Kahdet farkut, toiset kokoa 46, toiset 48. Pusero kokoa 50/55 ja toppi sen alle kokoa L. Rintaliivikokokin taas hypännyt ylöspäin.. 90E. EI PIRISTÄNYT! Mutta ainakin on taas vaatteita joihin ruhonsa verhota. Perkele.

Se että näin itseni pelkissä alusvaatteissa siitä sovituskopin peilistä... Ei saatana. Itsetunto taas säpäleinä. Juurihan sainkin sen edes jotenkuten liimattua kasaan itsepetoksella ja jeesusteipillä.

Joskus - nyt - toivon että voisin tehdä laihduttamisen suhteen samantasoisen päätöksen kuin kasvissyönninkin. Se meni vajaassa viikossa vereen, eikä sitä ole sen jälkeen tarvinnut juuri miettiä. Kiusausta ei ole koskaan tullut. Siitä tuli automaatio. Osa minua.

Miksen voi tehdä laihdutuksen/kuntoilun suhteen samanlaista päätöstä?

Nytkin tiedän että tänään olisi ollut ihan hyvin aikaa vaikka käydä lenkillä tai treenata gymstickillä (härpätin jonka sain äidiltä jokunen vuosi takaperin), mutta eeeiiii. Istuin kotona koneella kuuntelemassa venäläistä teknoa ja pelaamassa naamakirjapelejä. Plusmiinus ne kaksi reissua keskustaan.

Mutta ei tänään muuta. En jaksa ajatella.

~*~*~

Vuohenjuustoleipä. (resepti tarkavarikoitu/muokattu Hesburgerin vuohenjuustociabattasta)

Vaaleaa leipää, mielellään kaura (EI paahtoleipää!!!)
Majoneesia
Salaattia silputtuna (ei lehtisalaattia, vaan jotain napakampaa)
Kirsikkatomaatteja
Vihreitä viinirypäleitä
Vuohenjuustoa pötkönä

Leipäsiivut saavat olla suhteellisen tukevia jotta täytteet eivät valahda reisille kuten allekirjoittaneelle kävi ekalla kerralla.

Voitele leipäsiivut majoneesilla, sitä saa laittaa ihan reilulla kädellä jotta salaattisilppu pysyy päällä. Salaatin päälle asetellaan vuohenjuustosiivut, paksuus jokaisen oman maun mukaan. Toiset tykkää paksummista. Vuohenjuuston päälle ripotellaan viipaloituja kirsikkatomaatteja ja puolitettuja viinirypäleitä oman mieltymyksen mukaan. Mitä enemmän rypäleitä, sen makeampi leipä.

Sen jälkeen heivataan leipä ääntä kohti ja nautitaan. Tai naatittaan niin kuin minä savolaisena sanon.

Palaillaan! <3