Seiso molemmin jaloin.
Pidä silmäsi avoinna.
Älä vihaa.
Rakasta.
Älä odota liikaa.
Anna paljon.
Elä hetkessä.
Luota.
Älä aseta liian korkeita tavoitteita.
Tai vaatimuksia.
Tyydy vähempään.
Älä kapinoi.
Mene virran mukana.
Ole kuin muut.
"Näitä muutamia ohjeita noudattamalla voit elää elämäsi onnellisena loppuun saakka."
Varmaankin se myös on näin, mutta on se myös helevetin tyhmää. Lammaslaumameininkiä.
Olen viimeaikoina taas miettinyt että olisiko elämä paljon helpompaa jos vain olisin aina toivonut niitä samoja asioita kuin muutkin? Mennyt aina virran mukana? Tyytynyt vähään? Olisiko elämä silloin ihan oikeasti helpompaa? Minä onnellisempi ja tulevaisuuteni auvoisampi? Ehkä. Mutta epäilen.
En kuitenkaan olisi minä, jos en kyseenalaistaisi, ihmettelisi ja rikkoisi rajoja niin paljon kuin yleensä teen. En ehkä koskaan ole niin onnellinen kuin voisin olla, mutta ainakin tiedän eläneeni elämäni omana itsenäni.
Mistä nämä ajatukset taas heräsivät? Aiemmin mainitsemistani ensi-illanjatkobileistä tietysti. Pysähdyin siellä tietoisesti hetkeksi ja katsoin ympärilleni kunnolla. Vinoonkasvaneita taiteilijasieluja, muusikoita, pari vanhaa hippiä ja muutama tuskin teini-iän ylittänyt erilainen nuori. Ja silti, onnellisia, tyytyväisiä, iloisia, luottavaisia elämänsä suhteen, vaikka olemmekin niin kaukana siitä 'normaalista'.
Jopa lauantai-illan huumassa, baarista toiseen vaeltaessa saimme osaksemme kummeksuvia katseita, koska olemme äänekkäitä, emme sovi muottiin, pukeudumme miten huvittaa ja puhumme mistä huvittaa. Hetken aikaa tunsin taas kuuluvani porukkaan, olevani kuten muut, mutta en kuten valtaväestö.
Olen tarpeeksi omituinen ostaakseni pomolleni kiitoslahjaksi vaaleanpunaisen suklaa peniksen, kun suurinosa tuntemistani ihmisistä pöyristyisi jo pelkästä ajatuksesta. Sanottakoon vielä että pomo otti lahjan kehuna. Porukan isoin mulkku ja tyytyväinen siitä.
Myöhemmin työkaverin narskuttaessa omenaa baarin nurkassa, pyysimme minä ja toinen kollega baarimikkoa yllättämään meidät kun emme tienneet mitä tilata, pomomme pelatessa pelikonetta erittäin tukevassa jurrissa niin että toisen työkaverin piti painella nappuloita herran puolesta, tajusin ykskaks että saamme kummeksuvia katseita muilta baarissa olijoilta. Vaikka se kyseinen bupi onkin tunnetusti teatterimme vakiobaari. Meistä on melkein aina joku siellä.
Joten sielläkin missä meihin on totuttu, me emme sovi kuvaan. Silloinkin kun tuttu myyjä tuli tervehtimään ja huomasi vieressäni istuvan pojan, oli automaatio häneltä peruuttaa kaksi askelta ja sanoa nopea 'nähdään taas' ja kadota omaan pöytään, tavallisten ystäviensä seuraan. Eikä vierssäni silloin istunut kaveri poika omasta mielestäni edes niin kummallinen ja erilainen ollut. Raskaasti tatuoitu ja lävitetty rastapää mustissa vaatteissa toki, mutta minulle ihan tavallinen. Se sama poika jonka olen tuntenut jo 10 vuotta.
Tämä tekee minut hyvin surulliseksi. Se vaikka nykyään itse sovinkin entistä paremmin katukuvaan, eivät ne ihmiset joiden kanssa viihdyn tee niin. En enää jaksanut pitkiä katseita, paheksuvia ilmeitä ja sitä että minun automaattisesti oletetaan käyttäytyvän huonosti ja olevan kriminaali, joten annoin periksi. Toisinaan, hetkinä kuten nyt, kadun sitä erittäin paljon.
Joten, tilasin äsken neonvihreät verkkokäsineet, valkoisen paljettibaskerin ja isot kirkkaanpunaiset muovikorvikset. Seuraavaksi tilaan vihreän hiusvärin. Sillä paskat onnellisuudesta, minä haluan olla oma itseni. Ei kiinnosta enää hittoakaan yrittää miellyttää yhteiskuntaa. Hankin takaisin kaikki ne korvakorujen reiät jotka olen antanut umpeutua vuosien varrella, hakkautan ihooni kuvan joka todistaa kantani ja kaivan rakkaat mustat vaatteeni esiin kaapin perältä. Minä en ole nukke, minä en ole hyväksytystä muotista.
Ja olen siitä ihan perkeleen ylpeä. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti