Aloin iltapäivällä miettiä sitä minkä kautta itseni kaikkein eniten määritän. Mikä tekee minusta minut. Mikä on se asia jonka takana seison niin vahvasti että se on osa minua. Mikä on minun identiteettini jatkuvasti muuttuvassa ja kehittyvässä maailmassa, missä tavallinen ei aina riitä?
Parin tunnin ajatusleikkien jälkeen tulin siihen tulokseen, että olen vuosien mittaan määritellyt itseni milloin mitäkin kautta, mutta ne aidoimmait osat minua ovat selviytyneet niin teini-iästäni kuin masennuksestani. Siispä ajattelin listata ne tähän, ihan vain siksi että minulla on tylsää ja aihe kiinnostaa minua itseäni kulttuuriantropologisesti.
Kasvissyöjä oli ensimmäinen identiteetti jonka pystyn määrittelemään ja muistamaan. Lopetin punaisen lihan ja linnunlihan syömisen pari viikkoa viidennen luokan alun jälkeen luokkakaverini KV:n kanssa, K kesti viikon, minulla on yli vuosikymmen takana. Aloitin toki 18 vuoitaana taas linnunlihan syömisen ihan käytännön syistä, mutta muuten en ole koskaan ruokavaliotani kyseenalaistanut tai edes sen kummemmin miettinyt. Se meni vereen parissa päivässä ja siitä asti se on ollut osa minua. En enää osaa edes kuvitella että olisin täysin sekasyöjä. Haaveilen siitä että voisin elää täysin vegaanisti, mutta rakastan liikaa jäätelöä ja suklaata että siitä tulisi koskaan todellista.
Gootti, toinen kahdesta yläasteella. Emmekä olleet edes ystäviä. Emme liikkuneet samoissa porukoissa, mutta asenne ja tyyli olivat samat. Mustat vaatteet, mustat hiukset, lumenvalkoiset kasvot ja musta meikki olivat todellisuus. Synkkä musiikki koko maailma. Halusin olla erilainen kuin muut, ja uskoisinpa siinä onnistuneenikin. En halunnut mennä massan mukana enää hetkeäkään vaan revin itseni siitä irti. Siitäkin tuli automaatio parissa viikossa. Lopettaminen oli paljon hankalampaa. Enkä usko että koskaan olin goottina täysin tyytyväinen itseeni. Se tuntui silloin ja edelleenkin hieman teennäiseltä. Olen liian luonnonlapsi ja huoleton persoona elämään gootin vaatimassa säntillisyydessä.
Wicca olen ollut 14 vuotiaasta asti ja se on pysynyt tähän päivään asti sinä syvimpänä, todellisena minänä. Koska ennen kaikkea muuta, minä olen wicca, uskollinen tytär ja palvelija Äitijumalar Dealle. Jos jotain on joskus päätettävä, päätös saa riidellä minkä muun tahansa kanssa, mutta ei uskoni. Toki uskoni on muuttunut, aikuistunut vuosien mittaan. Siihen on tullut syvyyttä ja okkulistinen lisähömpötys jäänyt vähemmälle. Shamanismi, riimut, yrtit ja jooga ovat korvanneet monimutkaiset rituaalit ja palvontamenot. Rukoilen lähes päivittäin ja pääni sisällä puhun Äitijumalattarelle useammin kuin kukaan uskoisi. Minä olen wicca. Se olen minä. Se on se totuus johon nojaan kaiken mitä minussa on. Se on identiteetti jonka en usko koskaan korvautuvan millään muulla.
Metallisti tajusin olevani ammattikoulussa. Muutuin lähes yhdessä yössä gootista metallistiksi. Vaikka suurinosa ihmisistä ei näe niissä kahdessa mitään eroa, ovat ne kaksi täysin eri maailmaa. Hylkäsin gootin meikkaamisen, värjätyt hiukset ja tiukat vaatteet, hameet varsinkin, ja vaihdoin ne farkkuihin ja mustaan huppariin. Elin hetken aikaa täyttä metallitotuutta. Mutta se laimeni vuosien mittaan, olen toki edelleen metallisti. Mutta se on enemmän piilossa nykyisin. Sydämmeni on edelleen täyttä metallia, mutta olen muuten tasoittunut lähemmäs tavallista kadunmiestä, vaikka heistä edelleen reippaasti poikkeankin. Enää ei ole niin suuri tarve erottua massasta.
Ficcari, kertoja, ääni. Se minusta tuli kun viimeinkin opin antamaan teksteilleni vapauden. Kun aloin kirjoittaa muutenkin kuin koulutuntejen ratoksi vihkojen takakansiin. Nykyään en voi enää tajuta kuinka selvisin niinkin kauan ilman kirjoittamista. Mihin minä käytin kaiken sen energian ja luovuuden ennen kuin löysin sen kanavan sisältäni, sen jota pitkin teksti virtaa ulos?
Isosisko olen ollut suurimman osan elämääni. Mutta tavallaan tajusin sen vasta parikymppisenä. Saatan olla hieman ylisuojeleva sisariani kohtaan, mutta yritän parhaani mukaan vain auttaa heitä elämässä eteenpäin. En ehkä välitä ihmisistä ihan hirvittävästi noin yleensä, mutta jos joku uhkaa perhettäni tai ystäviäni, olen valmis puolustamaan heitä kaikin keinoin. Mutta vain pikkusiskojeni puolesta olisin valmis kuolemaan. En edes joutuisi harkitsemaan sitä. Jos jommankumman pikkupirun pelastaminen vaatisi minua uhraamaan henkeni, olisin jo tehnyt sen. En silti usko että koskaan niille kahdelle kertoisin kuinka suojeleva olen heitä kohtaa. Nykyään tosin voin jo ottaa rennommin, vanhemmasta pikkusiskosta huolehtii hänen avomiehensä, joten minun tarvitsee enää hätäillä nuoremmasta. Ja tiedän että se pirpana on erittäin pystyvä potkimaan mänttejä persaukselle. Ei lapsuudesta minun seurassani voi selvitä oppimatta sitä. Vai kuka muu opetti kuusivuotiaalle siskolleen kuinka pudotetaan aikuinen mies kanveesiin yhdellä potkulla tai iskulla, tai kuinka tappaa aikuinen mies yhdellä lyönnilla jos tulee tosi kyseeseen? Saatoin olla raaka, mutta ainakin voin olla varma että ne kaksi selviävät hengissä tässä maailmassa.
Karjalainen tajusin olevani vasta vähän aikaa sitten. Toki olen sen aina tavallaan tiennyt, mutta sisäistämiseen meni vuosia. Olen aina tuntenut olevani hieman väärässä paikassa, mutta kun tajusin mistä se johtui se tuska helpotti kummasti. En ole tuntenut kotikaupunkiani kodiksi, en savonmaata paikakseni. En kaivannut tänne takaisin asuessani satakunnassa. Mutta tänne minä kasvoin kuulumaan. Juureni ovat silti syvällä Karjalan mullassa. Sukuni saattoi lähteä karjalasta, mutta karjala ei koskaan lähde meistä. Minä muistan päivittäin että olen karjalainen, että en koskaan pysty palaamaan sinne missä on oikea kotini. Sillä vaikka karjala joskus suomelle palautuisikin, niin mitä olisi jäljellä? Vanhat maat toki, mutta talojen tilalla on huviloita. Kaikki on revitty alas. Meidän historiamme ei ole enää siellä. Se on viety sieltä pois. Olen karjalainen ilman kotimaata, kasvatettu suomeen ja suomalaiseksi. Perkele.
Nuo ovat ne selkeimmät identiteetit jotka minulla on vuosien mittaan ollut. On niitä varmasti ollut muitakin, kukin omalla hetkellään aina hallitsevin. Mutta nykyään muistan parhaiten nuo, joista osa on pysyvä osa minua, osa menneisyyttä joka minut muovasi. Toivon todella etten koskaan unohda kuka olen.
~ *~*~*~
Kummituksista.. Joo! Olen varma että työpaikallani kummittelee!
Miksikö? No siksi että tiedän tänään/eilen olleeni satavarmasti yksin kellarissa työskentelemässä. Lisäkseni töissä oli kaksi teknikkoa, mutta molemmat olivat kiireisiä yläkerrassa. Silti tunsin ainakin kolmesti kun joku kulki ohitse siitä hyllykkövälistä jossa olin järjestelemässä laatikoita. Vaikka tarkistin pariin otteeseen, olin silti puvustossa täysin yksin. Pariin otteeseen olin myös varma siitä että kuulin puhetta. Vaikka olin edelleen täysin yksin kellarissa enkä puhunut yksin ääneen. Tiedän varmasti ettei siihen osaan puvustoa tule äänilinjaa näyttämöltä, ja vaikka tulisikin niin näyttämö oli tyhjänä koko päivän. Siellä ei ole ilmanvaihtohormeja jotka olisivat voineet kuljettaa äänet ulkoa ja seinät ovat umpibetonia joka ei ole tunnettu kyvystään kuljettaa ääntä.
Olen myös täysin varma että näin pari kertaa silmäkulmastani vaaleahiuksisen, minuan aavistuksen pidemmän, beeshinvärisiin vaatteisiin pukeutuneen hahmon. Mutta kun käänsin pääni, ei siellä ollut ketään. Tiedän varmasti ettei kellariin pääse ilman avaimia ja tiedän ettei kukaan koko rakennuksen henkilökunnasta muistuta kuvausta lainkaan. Tilassa ei ole peilejä, joten hahmo en voinut olla minä itse. Sitä paitsi vaatteeni olivat tummat. Tiedän myös ettei kyseessä voinut olla kumpikaan teknikkokollegani, vanhempi heistä ei koskaan voisi liikkua niin hiljaa ja nopeasti, sitä paitsi se setä viheltelee KOKO ajan. Ei vaan osaa olla hiljaa. Ja toinen heistä taas on puolimetriä liian pitkä ollakseen se hahmo, lisäksi mies on tummatukkainen. Tarkistin myös kummankin vaatetuksen. Tummaa oli. Joten minulla ei ole selitystä sille mikä siellä liikkui.
Vaikka en yleensä hätkähdä ihan pienistä - kiitos Äitijumalattaren - kestin puvustossa vain vajaat kaksi tuntia. Sitten lukitsin oven visusti takanani ja siirryin valoisaan, pieneen ja turvalliseen ompelimoon harjaamaan peruukkeja. Ei tule ihan heti päivää kun suostun menemää yksin takaisin puvustoon.
~*~*~
Mutta nyt, on aika siirtyä viimeinkin yrittämään nukkumista. Kissallani on leikkausaika hävyttömän aikaisin vapaapäivääni nähden ja minä tarvitsen lepoa ennen sitä.
Näkyillään! <3
P.s: jos jollakulla on samantapaisia kokemuksia kummituksista tai vaihtoehtoisia selityksiä sille mitä koin kellarissa, olisi se mahtavaa kuulla. Jättäkää kommenttia tai heittäkään sähköpostilla jos ette halua sitä julkisesti ilmineerata. - Käpä
Viime kesänä kun olin töissä, koin jotain pelottavaa. Kääntelin siinä sukkia ja laitoin laatikkoon, kun tunsin selvästi että joku meni mun ohi, hiuksetki oikein heilahti naaman eteen. Talo täynnä porukkaa mutta kukaan ei mennyt mun ohi. Tarkistin ettei mun takana oleva tuuletin ollu päällä, eikä ikkunat ollu auki. No eipä ollu. Jatkoin töitä ku huomasin sivusilmällä etu-oikealla, laatikoiden edessä seisovan hahmon. Valkoisessa kauluspaidassa ja vaalean harmaissa housuissa. Mut ku nostin katseen, ei siinä ollut ketään. Aina ku laskin katseen sukkiin, näin sivusilmällä tuon hahmon. Siinä sit vähän väliä nostelin katsetta et eikö siinä varmasti oo ketään. No ei siinä piru vie olkoon. Lopulta aloin huomaan hahmossa piirteitä, että siinä seisoisi vuonna -95kuollut pappani. Äiteni teki töitä vieressäni, ja hahmo seisoi tasan meidän työpisteiden välissä. Äite kysyikin tauolla mitä mä vilkuilin. Ja kerroin tilanteen. Kotona sit huomasinki valokuvasta papan viimeisistä synttäreistä, jossa istun hänen sylissä,että hänellä oli siinä valkoinen kauluspaita ja vaaleanharmaat housut..
VastaaPoista