Sanoin joskus aikoja sitten etten välttämättä tarvitse inspiraatiota ollakseni luova. Että voin noin vain kirjoittaa mikäli vain istun koneen ääreen ja avaan tyhjän sivun. Etten tarvitse kuin tunteen että nyt sitä tekstiä on p*rkele irrottava. En valehdellut. En täysin.
Muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen tekstiä tuntuu irtoavan taas. En koskaan ole ollut kokonaan hiljaa, aina on tullut edes jotain. Synkimmilläkin hetkilläni olen kirjoittanut jotain. Lähinnä runoja ja lyriikoita. Kun olen paremmassa kunnossa... Pystyn kantamaan, synnyttämään ja luomaan pidempiä teksejä. Jopa useamman luvun pituisia proosatekstejä. On uskomatonta katsoa miten ennen niin vaikeasti syntyneet 300 sanaa, muttuu nyt helposti, noin vain ilmestyväksi 3 000 sanaksi.
Nykyisin, tällä hetkellä, pystyn taas kirjoittamaan. Tavallaan tunnen hengittäväni kunnolla pitkästä aikaa. Mutta toisaalta, se että tekstiä irtoaa, on myös äärimmäisen pelottavaa. Se että saatan välillä hukkua teksiin, kun ideoita vain tulee hallitsemattomasti, tuntuu siltä että menetän osittain otteeni todellisuudesta. Sen kipinän jonka avulla edes poistun asunnosta ja teen normaaleiksi laskettavia, jokapäiväisiä asioita.
Kun kirjoittamiseni on vahvimmillaan, en välttämättä poistu viikkoihin asunnostani. Käyn korkeintaan lähikaupassa ja viemässä roskat. Nukun päin hevon veetä (no tätä nyt teen kyllä muutenkin, mutta silti!), syön lähinnä riisiä ja juon aivan liikaa teetä. Sitten kun taas havahdun, on kämppä kuin sikolätti, kissat kaipaavat huomiota, lihakseni jumissa, suku huolissaan ja ystävät pelkäävät että olen hypännyt sillalta.
Ja selityksenä kaikkeen unohtuneeseen, "Anteeksi, unohduin kirjoittamaan.", on erittäin laimea.
Jos edes joskus saisin yhden pidemmän proosatekstin, originaalin, siihen asti että se tulisi julkaistua ja pistettäisiin kansiin, olisi jotain mitä osoittaa ja sanoa, 'Tämä, tätä varten minä olen valvonut, ahertanut ja unohtanut maailman. Tämä on minä, minun todellisuuteni ja elämäni.'. Mutta vaikka kirjoitan niin paljon kuin kirjoitankin, tiedän että matka siihen pisteeseen on vielä äärettömän pitkä.
Toki päässäni pulppuaa nykyisellään ideoita, muistissani on juonet 8 pitkään fanfictioniin, varmaankin 20 lyhyeen ja noin 5 - 8 proosateksiin joista ehkä saisi kirjoitettua kirjan. Mutta vaikka näen ne tarinat aina kun suljen silmäni, on niiden paperille saattaminen paljon hankalampaa. Pelkään inhoavani tarinaa, tuhoavani sen, kun kirjoitan sen ylös. Pelkään etten osaa ilmaista sitä siten kuten haluaisin. Mutta kun en edes yritä, en opi.
Luovuuteni ylipäätään on minulle hieman absurdi käsite. Nyt kun kirjoittamisen kulkee, unohdun myös tuijottamaan valokuvia, katson enemmän elokuvia kuin aikoihin, yritän piirtää ja maalata, suunnittelen vaatteita, sisustuksia, hiustyylejä, koruja, tanssin pitkin asuntoa, neulovani uudella innolla... Tunnen olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Mutta silti en tavallaan osaa ilmaista sitä, saada ulos, mitä koen ja näen sisälläni. Kuin olisi paljon sanottavaa, mutta en osaisi puhua. Tai kuin puhuisin kieltä jota kukaan muu ei osaa tai ymmärrä.
Olo on tavallaan kuin vastarakastuneella. Olen äärimmäisen onnellinen ja toiveikas, mutta kumminkin pelosta jäykkänä. Tällä hetkellä en ole varma mitä tahdon tehdä tulevaisuudessa, tai edes ensi-viikolla; koska tiedän että jos unohdun omaan maailmaani ja alan kirjoittaa tosissani, ei töissä käymisestä tule yhtään mitään. Mutta jos taas keskityn töihin ja kaikkeen muuhun, ei tekstin elämiselle ja jää aikaa, enkä saa kirjoitettua. Ja koska tiedän jo nyt miten paljon KELA ja muut laitokset ilahuisivat siitä että jätän töissä käymisen ja muun... En haluaisi ottaa sitä askelta. Läpimurto kirjailija voi antaa odotuttaa itseään vuosikymmeniäkin, mikäli se edes koskaan on tullakseen. En haluaisi uhrata kaikkea, elintasoani, sosiaalisia kontaktejani, työtä, sille että ponnistelen kohti jotain minkä saavuttamisesta en ole edes varma. Mutta toisaalta, tiedän etten voi oikeasti, pohjia myöten olla onnellinen, jos en saa tarinoitani ulos ja muiden luettavaksi.
Kysyn itseltäni joka ikinen päivä, mitä minä haluan elämältäni. Ja vaikka tiedän sen vastauksen ainakin summittaisesti, en uskalla toimia sen mukaan. Yritän kai edelleen oppia ja ymmärtää kuinka maailman kanssa tulisi toimia. Ehkä jonakin päivänä myös opin sen.
Näemme taas. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti