Olen aina ollut vähän pahis. En ole koskaan halunnut mennä täysin massan mukana. Enkä kyllä mielellään lähelläkään sitä. Se käytös taisi alkaa jo ala-asteella, jos oikein muistan. Tai ehkä jo sitäkin aikaisemmin.
Kun muut tytöt menivät partioon, ratsastus- ja ryhmätanssitunneille; minä valitsin teatterikerhon, kuvataidekoulun ja keramiikkakurssit. Kun muut juoksivat karkuun 'poikapöpöjä' ja poikia yleensäkin, kuitenkin samalla heiltä huomiota kerjäten, minä en koskaan alentunut leikkimään sitä hippaa. Eivät pojat minusta silloin olleet täysin omituisia olentoja joista ei ota selvää. Leikinkin välillä mieluiten poikien kanssa.
Kun muut valitsivat vaatteensa sen mukaan mitä kavereillakin oli, minä valitsin ne mitä haluan. En leikkinyt suosituimmilla leluilla koska mielestäni ne olivat tyhmiä ja niin edelleen niin monta muuta juttua. Tahdoin olla oma itseni, siis erilainen kuin muuta. Yksilö. Joten minusta tuli silmätikku ja koulukiusattu.
Yläasteella en enää yrittänyt erottua joukosta, ei tarvinnut. Olin muutenkin kuin musta ruusu päivänkakkaroiden keskellä. Minä ja ystäväni olimme kuin kimppu tumman-/synkänsävyisiä ruusuja, muiden rehottaessa ympärillä rikkaruohoina ja villikukkina. Jossain vaiheessa - en muista miksi - maineeseeni ilmestyi niin sanottu Pahan Tytön-leima ja jopa osalle lähimmistä ystävistäni vanhemmat suosittelivat että nämä viettäisivät vähemmän aikaa minun kanssani. Ottaisivat hajurakoa. En vieläkään tajua/tiedä miksi.
En juonut alkoholia, en polttanut tupakkaa, enkä käyttänyt huumeita saati viettänyt kaikkea vapaa-aikaani kaupungilla notkuen. Paljon todennäköisemmin istuin kotona nenä paksussa fantasiakirjassa, vahdin pikkusiskojani tai istuin parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta opettelemassa laveerauksen ja akvarellimaalauksen perusteita kuvataidetunneilla. Vietin lomat ja viikonloput perheen kanssa, tapasin verrattaen usein etäisempiäkin sukulaisia. Silti jossain välissä muutuin sukunikin silmissä Mustaksi Lampaaksi.
Muistan vieläkin kun yksi lukuisista pikkuserkuistani möläytti kerran kesken sukujuhlien: "Käpä, ootsä saatananpalvoja?". Yhtä hyvin siihen huoneeseen olisi voitu pudottaa pommi. Se hiljeni täysin. Äitini on kertonut jälkeenpäin rukoilleen sillä hetkellä että ihmiset vain jatkaisivat mitä olivatkin tekemässä ja minä potkaisin kyseisen näsäviisaan ipanan hemmettiin. Mamma kai tiesi etten tasan tule päästämään suustani ulos mitään fiksua tai korrektia. Oli oikeassa. Vastasin 15 vuotiaan uhmalla ja närkästyksellä, kirkkaalla tyttömäisellä äänellä "Joo, olen, ja just oon valkkaamassa uutta ihmisuhria!". Lähti pentu muuten nopeasti luotani. Sen jälkeen jätti sukukin jotenkuten rauhaan. Vaatteista, ulkonäöstä ja ammatista saan tänäpäivänäkin mutinaa osakseni. Samoin kuin siitä että olen yli 20 vuotias ja perheetön. En edes naimisissa.
Olen viimeaikoina miettinyt ihan itsekseni, että mistä ne niinsanotut negatiiviset leimat oikein tulivat. Kai vain siitä että kuljin omia teitäni ja olin erilainen. En keksi siihen mitään muutakaan. Myöhemmin vedin vielä suuremman rajan minun ja kotipaikkakuntalaisten ikätovereideni välillä muuttamalla kauemmaksi syntymäkaupungistani kuin kukaan muu heistä ja menemällä taidekouluun, en paikalliseen ammattikouluun. Meni vuosia että kukaan uskalsi seurata esimerkkiä ja muutaa sinne minne haluaa. Pari keskivertoaparempaa kaveriani yläasteelta seurasi perässäni vain pari vuotta myöhemmin. Toinen on nykyään Lontoossa, toinen Laosissa.
Pohjimmiltani minä kuitenkin olen aina ollut ehkä jopa se keskivertoa kiltimpi yksilö. Kuuntelen edelleen vanhempiani. En koske alkoholiin kovinkaan usein ja ehkä kerran kolmeen vuoteen humalahakuisesti, poltan ehkä kolme tupakkaa vuodessa... Minulla on työ, kaksi pelastettua kissaa ja teen lisäksi vapaaehtoistyötä aina kun vain on mahdollisuus. Minä kierrätän, ostan vaatteeni kirppiksiltä, mietin maailman tulevaisuutta, osallistun rahankeräyksiin... Mitä minun tulisi tehdä enemmän jotta olisin muidenkin silmissä hyvä persoona ja kiltti ihminen?
Niinkö paljon todella merkitsee se että pukeudun mustaan ja lanteeltani roikkuu läjä kiliseviä ketjuja? En edes värjää hiuksiani saati meikkaa! Kyllä, kuuntelen metallia, ei se minusta saatananpalvojaa tee. En edes kuuntele mitään kirkonpolttoheviä, vaan melodista folkmetallia sekä satunnaisesti extreme tai power metallia. Niinkö helvetin paljon merkitsee se etten ole kuin massa? Että en ole kopio muista?
Meille hoetaan kehdosta lähtien että jokainen meistä on yksilö ja tekee omat valintasa, luo oman elämänsä ja totuutensa. Kun niitä käskyjä tottelee, on paha, ilkeä ja tuhma. Tyhmäkin, kun ei tajua olla kuin muut. Kun ei ole kuin normikäsitys.
Joskus mietin olisiko elämä, lapsuus ja nuoruus olleet helpommat jos olisin ollut kuin muut. Olisinko nykyään onnellisempi jos olisin seurannut sitä polkua jonka muutkin valitsivat. En tiedä. Enkä varmaan kyllä koskaan saa tietääkkään.
Viihdyn oikein hyvin omana mustiinpukeutuvana teatterikääpiönäni, joka nauttii kunnon fantasiasta ja tukevalla bassolla varustetusta metallimusiikista. Ennemmin katselen pitkähiuksisia rokkipoikia kuin niitä valjuiksi kaljamahoiksi kasvamia, lapsuudestani tuntemiani poikia. Ennemmin olen oma itseni. Oma ihana, hieman ylipainoinen ja mustalla huumorintajulla varustettu oma itseni.
Cheers ja maljannosto meille kaikille jotka pitävät itsestään juuri sellaisena kuin ovat!
Näkyillään taas! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti