Myönnän heti alkuunsa että tänä vuonna en ole ollut läheskään niin ahkera bloggaaja kuin edellisenä. Varmaan sen kyllä olettekin huomanneet. Ja nykyään jos tulee jotakin mieleen jonka tahdon jakaa noin yleisesti, se on nopeampaa heittää twitteriin. Laiska paska mikä laiska paska.
Nykyään menee ihan niin kuin ennenkin, en ole sen enempää kunnossa pääni sisältä kuin aieminkaan. Ihmistenkammoni on jopa saattanut pahentua. Jouduin lopettamaan miesporukassa työskentelyn sen alettua ahdistaa liikaa ja muutenkin. Viihdyn kyllä jätkäporukassa, ei siinä mitään, mutta myönnän etten silloin kehtaa olla ihan niin nörtti fanityttö kuin oikeasti olen.
Joten siirryin kuin kiltti tyttö konsansaan Neulontakahvilalle ja vietän nyt kerran viikossa aikaa muiden väliinpudonneiden tyttöjen ja nuorten naisten kanssa. Askartelen, piirtelen ja juon liikaa kahvia. Ja saan puhua niistä asioista jotka ovat lähellä omaa sydäntäni. Kirjoista, musiikista, elokuvista ja taiteesta. En ole vieläkään aikuinen joten se on tällä hetkellä ihan hyvä. Ja myönnän auliisti että olen jo nyt parin viikon jälkeen paljon rennompi kuin mitä olin esimerkiksi viime kuussa.
Yksi yleisimpiä valituksen aiheitani tässä blogissa on se etten tiedä mitä tekisin elämälläni. En tiedä vieläkään. Mutta tiedän ainakin mitä teen ensi toukokuun loppuun. Neulon neulekahvilalla kerran viikossa ja keskityn korjaamaan päätäni kuten ennenkin. Lisäksi olen ajatellut ihan huvikseni kokeilla voisinko saada Etelä-Savon Nuorten Taiteilijoiden kirjoitusapurahan, mutta se on vasta suunnitelman asteella. Yllättävän moni jolle olen asiasta puhunut on silti tukenut sen suhteen.
~*~*~
Olen ihan samanlainen kuin ennenkin ja tällä hetkellä se ei ahdista ihan niin paljon kuin voisi. Joulu on tulossa, olen kirjoittanut LH:n kanssa joulukalenteria pitkin syksyä ja ainakin etukäteispalautteen puitteissa sanoisin että hyvin menee ja kohtahan se nähdään kun vuorokauden vaihduttua saadaa eka luukku ulos.
Alan pikkuhiljaa ymmärtää että minun ei tarvitse olla kukaan muu kuin oma itseni jotta pärjään elämässä edes jotenkuten. Ja ehkä se on ihan hyvä juttu, vielä en ole ihan varma.
~*~*~
Ai joo, olin tosi kätevä toissa viikolla. Täällä satoi lunta ja ohut lumikerros onnistui peittämään kaikki jäiset lätäköt matkallani kotoa neulontakahvilalle. Joten heitin pyörän kanssa turvalleni kaupungintalon pihalla. Aluksi tuntui että ei hätiä mitiä, mutta pari tuntia myöhemmin alkoi ohjaaja huomata kerhossa että ranteeni turpoaa ihan pirusti. Eikun ensiapuun, käsi kipsiin ja kipulääkkeiden kanssa kotiin. Seuraavana päivänä röntgeniin, ortopedille, leikkaavalle ortopedille ja kipsi onneksi pois ja teipit & liimasidokset viikoksi tilalle.
Ei murtumia, mutta kipua ja arkihaittaa kyllä.
Oon tosi kätevä.
Ei tässä muuta, palaillaan joulukuun mittaan.
Halei ja pusui! <3
30.11.2013
23.10.2013
Tätä nyt ei usko kyllä kukaan, mutta...
Mie en ole raskaana. Piste. Ihan oikeasti. En ole.
Miksi ylipäätään joudun julistamaan kyseisen asian kirjallisesti blogissani?
Vastaus on helppo. Ja ällö.
Ruokavalioni viimeisen viikon ajalta.
Ensin söin tonnikalaa ja herkkusieniä suoraan purkista, lisukkeena hillosipuleita ja minimaustekurkkuja.
Seuraavana päivänä teki mieli valkosipulitonnikalaa ketsupilla, sekä hillosipuleita ja spelttikeksejä. Lisänä vaahtokarkkifluffia ja tummalla suklaalla kuorrutettuja manteleita.
Ja nyt mieleni tekee äärimmäisne paljon taco-sipsejä, riisiä, pestoa, herneitä ja ketsuppia.
Lisäksi saatoin aiemmin viikolla dipata kananugetteja banaanijugurttiin. Ja laittaa teeheni sokerin tai hunajan sijasta vaahtokarkkifluffia.
Lisäksi pistin tänään oikein tyytyväisenä kanelimunkin päälle juustoa ja tuorekurkkua. Hyvää oli.
Ongelma ruuan kanssa ei siis ole syöminen, noita juttuja on tehnyt mieli joten siksi olen niitä syönyt, ongelma on siinä kun alan ajatella mitä oikein suuhuni pistän.
Kahvijäätelö, nallekarkit ja suolapähkinätkään eivät kuulemma ole tavallinen yhdistelmä.
Yleisin selitys tälläisille makukombinaatioille olisi kuulemma se että olen raskaana. Se kuulemma saa naiset lisäämään suolakurkkuja ja sinappia jäätelöön ja muuta yhtä ihanaa.
Noh, voin vakuttaa että ainakaan minun kohdallani näin ei ole.
MINÄ EN OLE RASKAANA!!! Tai sitten olen Neitsyt Maria #2 ja messias on palaamassa.
ktnxb, haleja.
Miksi ylipäätään joudun julistamaan kyseisen asian kirjallisesti blogissani?
Vastaus on helppo. Ja ällö.
Ruokavalioni viimeisen viikon ajalta.
Ensin söin tonnikalaa ja herkkusieniä suoraan purkista, lisukkeena hillosipuleita ja minimaustekurkkuja.
Seuraavana päivänä teki mieli valkosipulitonnikalaa ketsupilla, sekä hillosipuleita ja spelttikeksejä. Lisänä vaahtokarkkifluffia ja tummalla suklaalla kuorrutettuja manteleita.
Ja nyt mieleni tekee äärimmäisne paljon taco-sipsejä, riisiä, pestoa, herneitä ja ketsuppia.
Lisäksi saatoin aiemmin viikolla dipata kananugetteja banaanijugurttiin. Ja laittaa teeheni sokerin tai hunajan sijasta vaahtokarkkifluffia.
Lisäksi pistin tänään oikein tyytyväisenä kanelimunkin päälle juustoa ja tuorekurkkua. Hyvää oli.
Ongelma ruuan kanssa ei siis ole syöminen, noita juttuja on tehnyt mieli joten siksi olen niitä syönyt, ongelma on siinä kun alan ajatella mitä oikein suuhuni pistän.
Kahvijäätelö, nallekarkit ja suolapähkinätkään eivät kuulemma ole tavallinen yhdistelmä.
Yleisin selitys tälläisille makukombinaatioille olisi kuulemma se että olen raskaana. Se kuulemma saa naiset lisäämään suolakurkkuja ja sinappia jäätelöön ja muuta yhtä ihanaa.
Noh, voin vakuttaa että ainakaan minun kohdallani näin ei ole.
MINÄ EN OLE RASKAANA!!! Tai sitten olen Neitsyt Maria #2 ja messias on palaamassa.
ktnxb, haleja.
21.10.2013
Korttipakka sekaisin.
Eksistentaalinen kriisi.
Neljännesvuosisadan kriisi.
Kaamosmasennus.
Ensilumivitutus.
Tällä hetkellä pelottavan paljon energiastani menee siihen että pyöritän päivittäistä arkeani.
Tajusin taas pitkästä aikaa olevani kuolevainen, että elämäni aika on rajallista (vaikka uskonkin reinkarnaatioon), että jonakin päivänä minäkin kuolen. Lisäksi tajusin etten todellakaan ole tekemässä sitä mitä haluaisin pohjimmiltani tehdä. Minä vain olen. Okei, tekemistä on, mutta ei sellaista jota tahtoisin tehdä yhtäjaksoisesti kovinkaan pitkään, saati mitä voisin harkita tekeväni työkseni.
Edelleenkin haluan vain kirjoittaa. Mutta tuntuu että luovuuteni on nollassa. Kuin käyttäisin sen energian johonkin muuhun jota on tällä hetkellä kovin vaikea määritellä.
Olen 24 vuotias ja ihan pihalla elämästäni. Minä vain tuhlaan aikaa, tilaa ja happivarantoja.
Miksi en osaa ajatella vähemmän??? Elämä olisi niin kovin paljon helpompaa jälleen kerran jos en murehtisi ja huolehtisi niin paljon ja tuntisi jatkuvaa syyllisyyttä siitä etten kirjoita. Yritän meditoida päivittäin pitääkseni itseni edes jotenkuten kasassa, mutta siitä ei ole juuri nyt kovinkaan paljon hyötyä. Karmani on alempana kuin koskaan ennen sen jälkeen kun täytin neljätoista. Tätä menoa uudelleensynnyn torakkana.
Pitäisi rukoilla, meditoida ja mietiskellä enemmän jotta saisin pääni taas järjestykseen, mutta juuri nyt niille ei ole aikaa tai energiaa.
Ja tästä syystä olen ollu taas kohtalaisen pitkään hiljaa täälläkin. Yritän parantaa tilannetta jatkossa, vuoden vaihteeseen on kumminkin vielä aikaa.
Haleja!
Neljännesvuosisadan kriisi.
Kaamosmasennus.
Ensilumivitutus.
Tällä hetkellä pelottavan paljon energiastani menee siihen että pyöritän päivittäistä arkeani.
Tajusin taas pitkästä aikaa olevani kuolevainen, että elämäni aika on rajallista (vaikka uskonkin reinkarnaatioon), että jonakin päivänä minäkin kuolen. Lisäksi tajusin etten todellakaan ole tekemässä sitä mitä haluaisin pohjimmiltani tehdä. Minä vain olen. Okei, tekemistä on, mutta ei sellaista jota tahtoisin tehdä yhtäjaksoisesti kovinkaan pitkään, saati mitä voisin harkita tekeväni työkseni.
Edelleenkin haluan vain kirjoittaa. Mutta tuntuu että luovuuteni on nollassa. Kuin käyttäisin sen energian johonkin muuhun jota on tällä hetkellä kovin vaikea määritellä.
Olen 24 vuotias ja ihan pihalla elämästäni. Minä vain tuhlaan aikaa, tilaa ja happivarantoja.
Miksi en osaa ajatella vähemmän??? Elämä olisi niin kovin paljon helpompaa jälleen kerran jos en murehtisi ja huolehtisi niin paljon ja tuntisi jatkuvaa syyllisyyttä siitä etten kirjoita. Yritän meditoida päivittäin pitääkseni itseni edes jotenkuten kasassa, mutta siitä ei ole juuri nyt kovinkaan paljon hyötyä. Karmani on alempana kuin koskaan ennen sen jälkeen kun täytin neljätoista. Tätä menoa uudelleensynnyn torakkana.
Pitäisi rukoilla, meditoida ja mietiskellä enemmän jotta saisin pääni taas järjestykseen, mutta juuri nyt niille ei ole aikaa tai energiaa.
Ja tästä syystä olen ollu taas kohtalaisen pitkään hiljaa täälläkin. Yritän parantaa tilannetta jatkossa, vuoden vaihteeseen on kumminkin vielä aikaa.
Haleja!
17.8.2013
Taskukokoinen identiteettikriisi
Sõkki on iloinen asia. Ainakin
henkilökohtaisesti väittäisin näin. Miksikö? Koska veikkaan
viettäneeni keskiviikkoillan, torstain, perjantain ja pe-la välisen
yön sõkissa. Nyt annoin kuuden maissa aamulla periksi ja kaadoin
itselleni lasin vodkaa. Ehkä tämä tästä. En ole ainakaan enää
ihan niin jumissa itseni kanssa.
Kuten edellisessä päivityksessä
mainitsin, minulle kerrottiin viimeinkin erinäisiä totuuksia
alkuperästäni. Sivuutin asian olankohautuksella, keskittyen lähinnä
siihen että äiti ei ala itkeä. Minä en tule toimeen itkevien
ihmisten kanssa. Piste. Siirsin asiat ja tunteet syrjään, teen niin
edelleen. Silti tuntuu kuin olisin juuri kiehumisenpartaalla oleva
täpötäysi kattila, milloinkaan ei tiedä milloin roiskahtaa yli ja
polttaa. Juuri nyt päässäni on tavallista enemmän ajatuksia joita
en halua ajatella tai tunnustaa olemassaoleviksi. Juuri nyt en ole
siihen tarpeeksi vahva.
Tiedän olevani joltiseltaankin
vihainen, ärtynyt ja loukkaantunut... Minä en ole hyvä tunteiden
kanssa tai niiden käsittelyssä, en ole koskaan ollut. Vihainen olen
juuri nyt lähinnä siksi että inhoan sitä jos minulle
valehdellaan, paskat koko jutusta muuten, mutta se etten tiedä
minuun liittyviä asioita joista kaukaisemmatkin perhetutut ovat
perillä vituttaa minua. Olen vihainen koska vihaan sitä kun tunnen
tulevani suojelluksi. Ja juuri sitä äiti ja isä ovat kuulemma
tehneet koko ikäni, suojelleet minua jotta saisin olla tavallinen.
No siinä suhteessa meni hyvin, tavallisesta en juuri tiedä.
Ärtynyt olen koska en osaa sivuuttaa
asiaa ja siirtyä eteenpäin. Olen ärtynyt koska huomaan katselevani
biologisen isäni kuvaa turpakirjassa vähintään kerran päivässä
[miten ko. mies on voinut olla 3,5 vuotta kaverilistallani
turpakirjassa minun saamatta tietää totuutta tai kyseenalaistamatta
että kuka helevetti tuo on, on minulle arvoitus], olen ärtynyt
koska juuri nyt en näe peilistä omia kasvojani. Minä näytän
biologiselta isältäni... paljon. Ja se ärsyttää minua. Olen aina
tiennyt etten juurikaan muistuta pikkusiskojani ja että näytän
eniten tädiltäni mitä sukulaisiin tulee. Mutta kun sitten naaman
eteen isketään kuva miehestä jota saan kiittää olemassaolostani,
näen liikaa yhtäläisyyksiä jotta voisin vain ohittaa asian.
Kavojeni luusto ja muoto, kapeat huuleni... Silmäni ovat täysin
samanlaiset ja samanväriset kuin miehellä jota en halua kutsua
isäksi mutta jolle ei ole muutakaan termiä. Vain nenä on
erilainen, kiitos äidin.
Loukkaantunut olen koska niin moni
tiesi asiasta ennen minua. Loukkaantunut olen koska tiedän joutuvani
ennemmin tai myöhemmin ottamaan asian puheeksi pikkusiskojeni kanssa
ennen kuin joku muu torvi päättää valaista heitä asiasta.
Loukkaantunut olen koska en tunne oloani juuri nyt samanlaiseksi kuin
ennen. Loukkaantunut olen siksi että juuri kun tuntuu siltä että
alan taas saada otetta elämästä, jotain tälläistä heitetään
kasvoille. Uusi kuntoutuskoordinaattorini on ensimmäinen ihminen
pitkään aikaan jolle minun ei ole tarvinnut selitellä
ihmistenpelkoani, tuleva kuntoutuspaikka kaupungin atk-tuen ja
MTT-palvelujen yhteistyöprojektissa mediapajalla kuulostaa
kiinnostavalta ja olen onnistnut pudottamaan elopainostani 24 kiloa
sitten tammikuun! Olen vittu viimeinkin elossa ja sitten menee taas
reisille! Kiitti vaan maailma!
Eniten rasittaa juuri nyt kysymys, kuka
helvetti minä oikein olen? Osa identiteettiäni meni alas
vessanpöntöstä keskiviikkona enkä ole vielä onnistunut
korjaamaan sitä. Olen tiennyt verenperimäni
ja mitä se tuo tullessaan, mikä on sukuni historia... Kasvoin
uskoen että olen pitkänpitkän muurarisuvun viimeinen ja niin
edelleen.. Nyt tiedän että en ole. En ole sen käsityöläissuvun
vesa joka kuvittelin olevani! Joka kasvoin olemaan! Luonne ja pärstä
ovat samat kuin ennenkin, mutta jokin romahti. Osa identiteettiäni,
osa sen tukipilareista.
Tavallaan haluaisin ottaa härkää
sarvista ja tavata ihmisen jota on kiittäminen osasta
geeniperimääni, mutta toisaalta en halua olla hänen kanssaan
missään tekemisissä. Ja on ehkä parempi että en hetkeen tee sen
asian suhteen mitään, tunnekuohuni ei liene vielä ihan tarpeeksi
hallittavissa. En halua isältäni yhtään
mitään, enkä koe olevani mitenkään velvollinen selittelemään
itseäni ja tekemisiäni uppo-oudolle tyypille jolla ei aikanaan
ollut munia olla mies ja ottaa vastuuta omista teoistaan. Hittoako
mie sellaisen kanssa tahtoisin olla tekemisissä?!
Tässä
välissä lienee hyvä tunnustaa että olen hieman humalassa.
”Hupsista”. Sori.
Tällä
hetkellä vain tunnen itseni niin perhanan eksyneeksi. Tavallaan
mikään ei ole muuttunut, mutta kuitenkin jotakin on eri tavalla
kuin ennen. Minulla on kolmisen tuntia aikaa saada itseni siihen
kuosiin että voin viettää mukavan päivän maalla lähisukuni
kanssa normaalina omana itsenäni.
Koska
niin kuin aina, pistän taas muitten tunteet omieni edelle. Kun muut
ovat okei, minä voin hengittää ja lakata hetkeksi teeskentelemästä
että minäkin olen kunnossa. Mutta juuri nyt en ole kunnossa jossa
jaksaisin käsitellä muiden tunteita, ongelmia ja elämää. Joten
minä hymyilen, sanon olevani kunnossa ja puhun säästä, lauon
huonoja ja mauttomia vitsejä saadakseni muut kevyisiin
puheenaiheisiin ja vahdin että muilla on hyvä olla. Olen tehnyt
niin yli kaksikymmentä vuotta, voin tehdä niin jatkossakin. Pelkään
vain räjähtäväni pian jos en keksi tapaa purhaa turhautumistani
jotenkin.
Kuppi
kahvia, suihku, pari jaksoa Supernaturalia ja puolen tunnin
tehotorkut voisivat olla paikallaan että saisin itseni edes
jotenkuten toimintakykyiseksi.
-O-
LH, JN
& JS, ilmoitan sitten kun voin viimeinkin puhua asioista, juuri
nyt vain tyhjennän mieltäni ja puran sydäntäni. Palataan astialle
joskus tulevaisuudessa.
Halei
ja pusui!
- Käpä
14.8.2013
Olen sama kuin ennenkin.
Joskus elämässä tulee vastaan hetkiä jolloin mietin mitä ns. normaali ihminen tekisi tai tuntisi. Tänään oli/on yksi niistä päivistä.
En koskaan ole ollut niin kutsuttu 'isän tyttö', välit isään eivät välttämättä edes ole aina olleet niin kovin erikoiset saati hyvät. Mutta nyt tiedän myös etten ole koskaan antanut isälle tarpeeksi tunnustusta siitä faktasta että hän on olemassa.
"Every man can be a father, but it takes true strength to be a dad to someone else's child."
Suom: Jokainen mies voi olla isä, mutta vain vahva mies voi olla sitä jonkun muun lapselle.
Isä ei ole biologinen isäni.
Mutta kun joku tollo aikanaan varpajaisissani sanoi isälle että voihan sitä myöhemmin tehdä toisen lapsen jos ei se tunnu omalta, isä sanoi vakavana "Mutta kun se on oma!".
Minulla on ollut isä siitä päivästä asti kun synnyin. Meitä ei ehkä sido veri, mutta isä on isäni ja sillä hyvä. Isä on se joka vei minut kouluun ensimmäisenä koulupäivänä, se joka auttoi muuttamaan toiselle puolelle suomea opiskeluiden takia, se joka kuljetti kesäisin huvipuistoihin ja muualle, se joka kylvetti minut kun olin pieni... Isä on sitä kaikkea ja lähinnä läsnäoloa! Minua ei ole koskaan kohdeltu eri tavalla kuin siskojani ja en usko että tullaan koskaan kohtelemaankaan.
Äitini oli viidennellä kuulla raskaana tutustuessaan isääni ja isä tiesi alusta asti mihin soppaan lusikkansa tökkäsi. Koskaan ei ollut epäilystä, mies oli valmis ottamaan koko paketin, 19 vuotiaan äidin ja syntymättömän tyttären, huolehdittavakseen.
Biologinen isäni häipyi kuvioista kun äitini oli 3kk raskaana. Mies päätti että nuoruutta ei sittenkään ole kivaa viettää kakkavaippoja vaihtaen ja tuttipulloja lämmittäen. Äiti päätti pärjäävänsä paremmin yksin, palautti kihlasormuksen ja muutti omilleen. Mutta pari kuukautta myöhemmin isä käveli kuvioihin kesken pikkujoulujen ja päätti esittäytyä kivanoloiselle tytölle, kun äitini kertoi suoraan olevansa raskaana ja eronnut olettaen miehen kävelevän karkuun sen sileän tien, pyysi tämä puhelinnumeroa ja sopi treffit. Pian sen jälkeen ne kaksi alkoivat seurustella ja neljä kuukautta myöhemmin minä synnyin. Isä pysyi kuvioissa ja on niissä edelleen. Biologisen isäni nimi lukee ehkä syntymätodistuksessani, mutta helvetinkö väliä sillä on? Isäni on se mies joka piti minua sylissään synnytyslaitoksella! Ei se joka tunnusti isyytensä oman äitinsä uhkaamana!
Suunnilleen kaikki minua vanhemmat sukulaiset ja perhetutut tietävät tilanteesta, ovat aina tienneet, mutta kukaan ei ole koskaan ottanut asiaa kanssani puheeksi. Isä on isäni, siskoni ovat siskojani eivätkä vain puolikkaita, minulla oli rakastavat isovanhemmat jo ennen kuin synnyin, eikä odotetumpaa lasta ole tässä suvussa/suvuissa koskaan ollut. Ainoat asiat jotka biologisen isäni puolelta kiinnostaisivat, ovat setäni & isovanhempani jotka olivat aina äitini puolella sen jälkeen kun isukki päätti ettei haluakkaan olla isukki. Setäni kuulemmat vittuilevat aiheesta vielä tänäpäivänäkin. Hyvä sedät! Tiedän myös että minulla on kaksi pikkusiskopuolta jotka ovat molemmat ala-asteella, mutta uskon että on lempeämpää heillekkin että he eivät tiedä minusta (tai no, mistäs minä tiedät tietävätkö he, aion olettaa että eivät). Minulla on kaksi pikkusiskoa joitten puolesta siirtäisin tarvittaessa vuoria, en tarvitse kahta lisää vaikka se ilkeältä kuulostaakin.
Minulla on perhe eikä minua ole koskaan kohdeltu sen erikoisemmin syntyperäni takia. Se riittää minulle vallan mainiosti.
Kuitenkin, minä kuulin koko isä-asiasta ensimmäistä kertaa tänään ja olen edelleen hieman huolissani siitä että ohitin asian liki olankohtautuksella. Eikö normaali ihminen järkyty tai panikoi? Minä olen lähinnä lievästi hämmentynyt. Äiti oli ihan varma että suuttuisin asiasta ja en suostuisi puhumaan hetkeen perheelleni, minä lähinnä tuhahdin ja kysyin lähteekö äiti seurakseni sieneen jahka niitä ilmenee...
Kun äiti tänään tuli käymään, hän sanoi että hänen pitää puhua kanssani jostain, minä sanoin ääneen "Mutta sie et halua." Äiti nyökkäsi ja sanoi pelkäävänsä että suutun, mutta kun rouva viimein sai kakistettua asian ulos suustaan, ensimmäinen kommenttini oli "Aha. Ja millä hollywood-käsiksellä me nyt pelataan?". Äiti heitti minua tyynyllä.
Tämä ei muuta mitään minussa, olen ihan sama Käpä kuin ennenkin, hieman kirjavampi kiitos hiusvärejen ehkä, mutta siihen se jääkin. Minulla on yhä isä joka on ollut paikalla siitä hetkestä kun synnyin ja se riittää minulle.
---
JN & LH & JS, tiedän että te luette tämän ja te olette bestiksiäni, puhun teille asiasta jahka se on käsiteltävissä ja hieman konkreettisempi. Vaikka en ole hysteerinen/paniikissa/tms, niin en ole ihan just valmis puimaan aihetta.
Halei & Pusui! <3
- Käpä
P.s: En ole unohtanut blogiani ja nyt olen tullut takaisin, elämä vaan oli tässä välissä ja miulla ei juurikaan ollut asiaa. Voivoi.
En koskaan ole ollut niin kutsuttu 'isän tyttö', välit isään eivät välttämättä edes ole aina olleet niin kovin erikoiset saati hyvät. Mutta nyt tiedän myös etten ole koskaan antanut isälle tarpeeksi tunnustusta siitä faktasta että hän on olemassa.
"Every man can be a father, but it takes true strength to be a dad to someone else's child."
Suom: Jokainen mies voi olla isä, mutta vain vahva mies voi olla sitä jonkun muun lapselle.
Isä ei ole biologinen isäni.
Mutta kun joku tollo aikanaan varpajaisissani sanoi isälle että voihan sitä myöhemmin tehdä toisen lapsen jos ei se tunnu omalta, isä sanoi vakavana "Mutta kun se on oma!".
Minulla on ollut isä siitä päivästä asti kun synnyin. Meitä ei ehkä sido veri, mutta isä on isäni ja sillä hyvä. Isä on se joka vei minut kouluun ensimmäisenä koulupäivänä, se joka auttoi muuttamaan toiselle puolelle suomea opiskeluiden takia, se joka kuljetti kesäisin huvipuistoihin ja muualle, se joka kylvetti minut kun olin pieni... Isä on sitä kaikkea ja lähinnä läsnäoloa! Minua ei ole koskaan kohdeltu eri tavalla kuin siskojani ja en usko että tullaan koskaan kohtelemaankaan.
Äitini oli viidennellä kuulla raskaana tutustuessaan isääni ja isä tiesi alusta asti mihin soppaan lusikkansa tökkäsi. Koskaan ei ollut epäilystä, mies oli valmis ottamaan koko paketin, 19 vuotiaan äidin ja syntymättömän tyttären, huolehdittavakseen.
Biologinen isäni häipyi kuvioista kun äitini oli 3kk raskaana. Mies päätti että nuoruutta ei sittenkään ole kivaa viettää kakkavaippoja vaihtaen ja tuttipulloja lämmittäen. Äiti päätti pärjäävänsä paremmin yksin, palautti kihlasormuksen ja muutti omilleen. Mutta pari kuukautta myöhemmin isä käveli kuvioihin kesken pikkujoulujen ja päätti esittäytyä kivanoloiselle tytölle, kun äitini kertoi suoraan olevansa raskaana ja eronnut olettaen miehen kävelevän karkuun sen sileän tien, pyysi tämä puhelinnumeroa ja sopi treffit. Pian sen jälkeen ne kaksi alkoivat seurustella ja neljä kuukautta myöhemmin minä synnyin. Isä pysyi kuvioissa ja on niissä edelleen. Biologisen isäni nimi lukee ehkä syntymätodistuksessani, mutta helvetinkö väliä sillä on? Isäni on se mies joka piti minua sylissään synnytyslaitoksella! Ei se joka tunnusti isyytensä oman äitinsä uhkaamana!
Suunnilleen kaikki minua vanhemmat sukulaiset ja perhetutut tietävät tilanteesta, ovat aina tienneet, mutta kukaan ei ole koskaan ottanut asiaa kanssani puheeksi. Isä on isäni, siskoni ovat siskojani eivätkä vain puolikkaita, minulla oli rakastavat isovanhemmat jo ennen kuin synnyin, eikä odotetumpaa lasta ole tässä suvussa/suvuissa koskaan ollut. Ainoat asiat jotka biologisen isäni puolelta kiinnostaisivat, ovat setäni & isovanhempani jotka olivat aina äitini puolella sen jälkeen kun isukki päätti ettei haluakkaan olla isukki. Setäni kuulemmat vittuilevat aiheesta vielä tänäpäivänäkin. Hyvä sedät! Tiedän myös että minulla on kaksi pikkusiskopuolta jotka ovat molemmat ala-asteella, mutta uskon että on lempeämpää heillekkin että he eivät tiedä minusta (tai no, mistäs minä tiedät tietävätkö he, aion olettaa että eivät). Minulla on kaksi pikkusiskoa joitten puolesta siirtäisin tarvittaessa vuoria, en tarvitse kahta lisää vaikka se ilkeältä kuulostaakin.
Minulla on perhe eikä minua ole koskaan kohdeltu sen erikoisemmin syntyperäni takia. Se riittää minulle vallan mainiosti.
Kuitenkin, minä kuulin koko isä-asiasta ensimmäistä kertaa tänään ja olen edelleen hieman huolissani siitä että ohitin asian liki olankohtautuksella. Eikö normaali ihminen järkyty tai panikoi? Minä olen lähinnä lievästi hämmentynyt. Äiti oli ihan varma että suuttuisin asiasta ja en suostuisi puhumaan hetkeen perheelleni, minä lähinnä tuhahdin ja kysyin lähteekö äiti seurakseni sieneen jahka niitä ilmenee...
Kun äiti tänään tuli käymään, hän sanoi että hänen pitää puhua kanssani jostain, minä sanoin ääneen "Mutta sie et halua." Äiti nyökkäsi ja sanoi pelkäävänsä että suutun, mutta kun rouva viimein sai kakistettua asian ulos suustaan, ensimmäinen kommenttini oli "Aha. Ja millä hollywood-käsiksellä me nyt pelataan?". Äiti heitti minua tyynyllä.
Tämä ei muuta mitään minussa, olen ihan sama Käpä kuin ennenkin, hieman kirjavampi kiitos hiusvärejen ehkä, mutta siihen se jääkin. Minulla on yhä isä joka on ollut paikalla siitä hetkestä kun synnyin ja se riittää minulle.
---
JN & LH & JS, tiedän että te luette tämän ja te olette bestiksiäni, puhun teille asiasta jahka se on käsiteltävissä ja hieman konkreettisempi. Vaikka en ole hysteerinen/paniikissa/tms, niin en ole ihan just valmis puimaan aihetta.
Halei & Pusui! <3
- Käpä
P.s: En ole unohtanut blogiani ja nyt olen tullut takaisin, elämä vaan oli tässä välissä ja miulla ei juurikaan ollut asiaa. Voivoi.
23.6.2013
Rise of the Guardians: Official Trailer
Hyvä etten koskaan lakannut uskomasta, eikö?
Olen pahoillani poissaolevuudestani viimeisten parin kuukauden aikana, mutta elämä on. Ja se on välillä vähän liian hankalaa. Mutta suomalainenhan ei anna periks ilman kunnon tappelua. Joten sotamaali naamaan ja menoks!
Palailen piakkoin ja viimeinkin ihan oikeilla asioilla ja jutuilla, siihen asti siis.
Tuulenhenki kuittaa.
11.4.2013
Tänään olen 24 vuotias.
Hyvää syntymäpäivää minä! Yay! ...mihin helvettiin minulta on taas kadonnut vuosi?!
Ihan oikeasti, vastahan minä täytin 23! Eikä 22 vuotispäivästäkään niin kauan voi olla! On pahuksen outoa tajuta että valmistumisestani on paria kuukautta vaille 5 vuotta. Viisi vuotta sitten olin saksassa! Tai juuri kotiutunut sieltä.. Sen jälkeenpä en ole ollu juuri missään.
Tässäkin kämpässä olen asunut jo 3 vuotta ja edelleen tuntuu siltä että vastahan minä tähän muutin. Vaikea tajuta että kissakin on jo 6 vuotias.
Osasyy tähän 'olen ihan pihalla ajankulumisesta'-ongelmaani on tietysti masennus. 1,5 - 2 vuotta on sumua ja en juuri muista mitään niiltä ajoilta. Mutta parempaa kohti hiljalleen, ainakin toivoakseni.
Mutta tänään on jokatapauksessa syntymäpäiväni enkä ole menossa mihinkään ja kukaan ei vaadi minulta mitään. Saan vain olla. Eli syödä jäätelöä ja katsella Doctor Who:ta ja Top Gear:ia.
Ehkä tämä päivä on ihan okei ja voin unohtaa ikäkriiseilyn.
---
Aiemmassa päivityksessä puhuin huonosta olostani.
Aamuisen lääkäriaikani yhteydessä omalääkärini komensi minut verikokeisiin ja ilmoitti että tuloksista ilmoitettaisiin tällä viikolla koska kyseessä oli mahdollisesti jokin tulehdus. Ainoa ohje oli ottaa viikonloppu rauhalliesti.
Joo, just.
Jouduin palaamaan päivystykseen jo samana iltana koska sairaalasta soitettiin ja käskettiin hakeutua pikimmiten lääkärille pakeille koska tulehdusarvot olivat sen verran korkealla. Istuin päivystyksessä 5,5 tuntia. Minusta otettiin lisää verta, katsottiin verensokeri, kuunneltiin sydän ja keuhkot, tökittiin, nipisteltiin ja puristeltiin muutenkin ja sitten käskettiin tulla aamulla takaisin koska iltapäivystys loppui ja tässä käpyläsä ei ole yöpäivystystä.
Aamulla takaisin, vaihteeksi verikoe ja muita kokeita ja sitten 2,5 tuntia odottelua.
Mikä oli diagnoosi? Mahatauti. Kuulemma jo ohi mennyt. "Tän ois voinu hoitaa puhelimessakin. Kiitti heihei!" Että vitutti.
Tällä viikolla posti toi kirjeen omalääkäriltäni että minun pitää ottaa yhteys sisätautienpoliklinikalle ja pyytää aikaa sinne pikimmiten. Veriarvoissa viikonlopulta oli kuulemma jotakin sellaista. Joten taidan ihan omaksi riemukseni valittaa hoitovirheestä lauantain päivystäjältä koska harvemmin mahataudin takia pitää sisätautienpolille ilmestyä.
Nyt odotellaan että miten kunto kohenee tästä. Huomenna on onneksi terapia, joten jos on jotakin akuuttia niin saan samalla asian hoidettua.
Palataan taas! Toivottavasti hieman aurinkoisemmissa merkeissä. Pusuja! <3
Ihan oikeasti, vastahan minä täytin 23! Eikä 22 vuotispäivästäkään niin kauan voi olla! On pahuksen outoa tajuta että valmistumisestani on paria kuukautta vaille 5 vuotta. Viisi vuotta sitten olin saksassa! Tai juuri kotiutunut sieltä.. Sen jälkeenpä en ole ollu juuri missään.
Tässäkin kämpässä olen asunut jo 3 vuotta ja edelleen tuntuu siltä että vastahan minä tähän muutin. Vaikea tajuta että kissakin on jo 6 vuotias.
Osasyy tähän 'olen ihan pihalla ajankulumisesta'-ongelmaani on tietysti masennus. 1,5 - 2 vuotta on sumua ja en juuri muista mitään niiltä ajoilta. Mutta parempaa kohti hiljalleen, ainakin toivoakseni.
Mutta tänään on jokatapauksessa syntymäpäiväni enkä ole menossa mihinkään ja kukaan ei vaadi minulta mitään. Saan vain olla. Eli syödä jäätelöä ja katsella Doctor Who:ta ja Top Gear:ia.
Ehkä tämä päivä on ihan okei ja voin unohtaa ikäkriiseilyn.
---
Aiemmassa päivityksessä puhuin huonosta olostani.
Aamuisen lääkäriaikani yhteydessä omalääkärini komensi minut verikokeisiin ja ilmoitti että tuloksista ilmoitettaisiin tällä viikolla koska kyseessä oli mahdollisesti jokin tulehdus. Ainoa ohje oli ottaa viikonloppu rauhalliesti.
Joo, just.
Jouduin palaamaan päivystykseen jo samana iltana koska sairaalasta soitettiin ja käskettiin hakeutua pikimmiten lääkärille pakeille koska tulehdusarvot olivat sen verran korkealla. Istuin päivystyksessä 5,5 tuntia. Minusta otettiin lisää verta, katsottiin verensokeri, kuunneltiin sydän ja keuhkot, tökittiin, nipisteltiin ja puristeltiin muutenkin ja sitten käskettiin tulla aamulla takaisin koska iltapäivystys loppui ja tässä käpyläsä ei ole yöpäivystystä.
Aamulla takaisin, vaihteeksi verikoe ja muita kokeita ja sitten 2,5 tuntia odottelua.
Mikä oli diagnoosi? Mahatauti. Kuulemma jo ohi mennyt. "Tän ois voinu hoitaa puhelimessakin. Kiitti heihei!" Että vitutti.
Tällä viikolla posti toi kirjeen omalääkäriltäni että minun pitää ottaa yhteys sisätautienpoliklinikalle ja pyytää aikaa sinne pikimmiten. Veriarvoissa viikonlopulta oli kuulemma jotakin sellaista. Joten taidan ihan omaksi riemukseni valittaa hoitovirheestä lauantain päivystäjältä koska harvemmin mahataudin takia pitää sisätautienpolille ilmestyä.
Nyt odotellaan että miten kunto kohenee tästä. Huomenna on onneksi terapia, joten jos on jotakin akuuttia niin saan samalla asian hoidettua.
Palataan taas! Toivottavasti hieman aurinkoisemmissa merkeissä. Pusuja! <3
4.4.2013
Kiitettävän huono olo.
Mistä näinkin runollinen nimeäminen päivitykselle? Siitä faktasta täysin että takana on yksi tähänastisen elämäni karmeimmista päivistä.
Huono olo alkoi jo viime yönä, aamulla olin valmis heittäytymään ensimmäisen vastaantulevan auton alle ja kun terapiani jälkeen kävin takaisin nukkumaan, en voi sanoa että olisi olo ainakaan parantunut.
Nukkuminen oli hankalaa, myönnän, mutta se oli yksi niistä harvoista asioista sillä hetkellä minkä oletin voivan oloani parantaa. Ei parantanut. Ensinnäkin tuntui kun olisin ollu parin promillen humalassa, mikä ei ole hyvä fiilis. Kun viimeinkin neljän jälkeen nousin uudelleen, päivä meni vain entistä enemmän perseelleen.
Tähän väliin fakta; oli vaiva mikä tahansa, kuuma suihku parantaa oloani.
Paskat.
Entisestäänkin hutera oloni romahti suihkussa totaalisesti. Onneks istuin. Menetin hetkellisesti näköni sekä kuuloni ja hengittämisestä tuli äärimmäisen hankalaa. Tasapainoaistikin meni sillä hetkellä menojaan. Sen jälkeen iski sellainen yskäkohtaus että kaikki mitä mahdollisesti olin saanut alas kurkustani päivän mittaan, tuli kyllä hyvin nopeasti takaisin ylös.
Eikä homma tuosta juuri parantunut. Tapeltuani oloni kanssa useamman tunnin melkolailla turhaan, käytti äitini minua iltapäivistyksessä. Paljonpa oli apua siitäkin. Kuumetta alentava pilleri, sydämen- ja keuhkojenkuuntelu stetoskoopilla, joku saakelin kirkas lamppu silmiin ja sitten käsky tulla aamulla takaisin jos olo ei helpota.
Tähän mennessä ei ainakaan ole vielä helpottanut. Kuume heittelee edelleen 39 asteen paremmalla puolella, mitään vettä vahvempaa en ole uskaltanut edes yrittää saada sisälle elimistööni ja tällä hetkellä olen myös yötä vanhempieni luona siltä varalta että yöllä käy jotain.
Aamulla on onneksi jokatapauksessa aika omalääkärilleni ja tiedän että se täti ottaa varmasti vaivan tosissaa ja selvittää mistä on kyse. Koska toista tälläistä päivää en halua ihan heti elää.
Nyt voisin yrittää nukkumista vaikka se ei juurikaan houkuttele. Enkö vain voisi saada jotakin pistosta joka pitäisi minut tajottamana kunnes kaikki on kunnossa? Pliis?
Palaillaan taas.
Huono olo alkoi jo viime yönä, aamulla olin valmis heittäytymään ensimmäisen vastaantulevan auton alle ja kun terapiani jälkeen kävin takaisin nukkumaan, en voi sanoa että olisi olo ainakaan parantunut.
Nukkuminen oli hankalaa, myönnän, mutta se oli yksi niistä harvoista asioista sillä hetkellä minkä oletin voivan oloani parantaa. Ei parantanut. Ensinnäkin tuntui kun olisin ollu parin promillen humalassa, mikä ei ole hyvä fiilis. Kun viimeinkin neljän jälkeen nousin uudelleen, päivä meni vain entistä enemmän perseelleen.
Tähän väliin fakta; oli vaiva mikä tahansa, kuuma suihku parantaa oloani.
Paskat.
Entisestäänkin hutera oloni romahti suihkussa totaalisesti. Onneks istuin. Menetin hetkellisesti näköni sekä kuuloni ja hengittämisestä tuli äärimmäisen hankalaa. Tasapainoaistikin meni sillä hetkellä menojaan. Sen jälkeen iski sellainen yskäkohtaus että kaikki mitä mahdollisesti olin saanut alas kurkustani päivän mittaan, tuli kyllä hyvin nopeasti takaisin ylös.
Eikä homma tuosta juuri parantunut. Tapeltuani oloni kanssa useamman tunnin melkolailla turhaan, käytti äitini minua iltapäivistyksessä. Paljonpa oli apua siitäkin. Kuumetta alentava pilleri, sydämen- ja keuhkojenkuuntelu stetoskoopilla, joku saakelin kirkas lamppu silmiin ja sitten käsky tulla aamulla takaisin jos olo ei helpota.
Tähän mennessä ei ainakaan ole vielä helpottanut. Kuume heittelee edelleen 39 asteen paremmalla puolella, mitään vettä vahvempaa en ole uskaltanut edes yrittää saada sisälle elimistööni ja tällä hetkellä olen myös yötä vanhempieni luona siltä varalta että yöllä käy jotain.
Aamulla on onneksi jokatapauksessa aika omalääkärilleni ja tiedän että se täti ottaa varmasti vaivan tosissaa ja selvittää mistä on kyse. Koska toista tälläistä päivää en halua ihan heti elää.
Nyt voisin yrittää nukkumista vaikka se ei juurikaan houkuttele. Enkö vain voisi saada jotakin pistosta joka pitäisi minut tajottamana kunnes kaikki on kunnossa? Pliis?
Palaillaan taas.
25.3.2013
Brownie in a Mug
1/4 dl Sokeria
1/4 dl Jauhoja
2 rkl Kaakaota
Ripaus Suolaa
3 rkl Vettä
2 rkl Oliiviöljyä
Sekoita kuivat aineet mukissa, lisää vesi ja öljy.
Tunge mikroon noin kahdeksi minuutiksi.
Anna jäähtyä.
Syö.
Oikeen proo resepti sillon ku ei huvita leipoa, mutta jotain makiaa tekis mieli. Tämän jälkeen ei varmasti tee sitä enää mieli. Vika voi tosin olla kokissakin. Mutta minä saan tuosta aina aika omituisen makuista. No jaa, kukin kokeilkoon itse. Osa tykkää, osa ei. Miulla se vaihtelee.
Ei mulla muuta tänään!
Palaillaan! Pusuja! <3
23.3.2013
Keittiön(i) perustarvikkeet
A.k.a Näitä ilman avokeittiöni hyllyt olisivat aina jotakuinkin tyhjät.
Jokaisella meillä on keittiössämme niin sanottuja luottotuotteita, tarvaroita/raaka-aineita joita on kotoa löydyttävä aina koska milloinkaan ei tiedä milloin joutuu yks kaks yllättäen laittamaan ruokaa vain niistä tavaroista jotka lojuvat hyllyssä. On myös ihmisiä kuten minä, joille asunnosta poistuminen ei ole aina ihan niin helppoa. Joskus kaupassa käyminen vain ei ole vaihtoehto ja silloin pitää pärjätä tavaroilla jotka ovat jo kotona. Tästä johtuen "Must have!"-listani lienee ehkä pidempi kuin suurimmalla osalla kansaa.
Olen asunut omillani 16 vuotiaasta lähtien, joten vuosien mittaan olen huomannut keittiöni varustelun muuttuneen verrattaen paljonkin. Ennen kotoa piti löytyä tasan tarkkaan nuudeleita, riisiä ja suolaa. Niillä sitten pärjättiin asuntolaboxissa silloin kun ei huvittanut käydä kaupassa, tai siihen ei ollut varaa. Nykyään, 8 vuotta noista ajoista, voin onneksi sanoa että ainakin tällä elämänsaralla olen aikuistunut. Huzzah!
Nykyisellään kotoani löytyy vähintääkin seuraavaksi listatut asiat;
Pastaa pitää aina löytyä vähintääkin parissa muodossa, kuvassa on esillä kahdenlaisia vehnänuudeleita, munanuudeleita, ramen-nuudeleita, lasagne-levyjä, pennepastaa, tavallisia makaroneja sekä Pirkan juustoinen pussipasta. Kuvasta jäi puuttumaan pari erikoispastaa ja riisinuudelit, mutta toisaalta, niistä en jaksa aina välittää onko niitä kotona vai ei.
Kuitenkin, kuten monella ikähaarukkaani kuuluvalla nykyisin, aterian perusosa on usein pastaa jossakin muodossa. Se on helppoa, halpaa ja sitä saa mistä tahansa maailmankolkasta ja päivittäistavaraliikkeestä.
Okei, tämä on ehkä se osa omaa ruokakomeroani joka ei ole ihan niin yleinen muilla. Kuvassa näkyy taustalla Maca-jauhe ja karamellisoidut kaakaopavut, pahoja kuin synti molemmat, mutta terveellisyydestä ei voi kiistellä. Maksavat kohtalaisen paljon mutta toisaalta ne myös kestävät kohtalaisen kauan.
Kuvassa lisäksi kaksi levyä raakasuklaata, pari raakaravintopatukkaa, soijarouhepussi, soijajauhoja, kuivattua sipulia, kuivattuja hedelmiä, sinapin siemeniä, kurpitsan siemeniä, auringonkukan siemeniä, unikon siemeniä, kuivattua banaania ja kuivattuja karpaloita.
Terveysmuonaa. Näiden käyttämisestä ei milloinkaan tule morkkista, eikä läskipossuoloa.
Pelkkä pasta on kuivaa, eikä se usein kyllä maistukkaan miltään. Vaikka siihen miten heittelisi siemeniä ja muita kuivajuttuja sekaan, siksi kotoa on aina pakko löytyä edes paria erilaista ateriakastiketta. Toisaalta, minun käsitykseni parista voi olla hieman yleistä laajempi.
Kuvassa taustalla chili-kastike jota pitäisi ostaa lisää, tabasco jota menee vähän kaikkeen, curry ateriakastike odottamassa laiskan kokin-päivää, soijakastike jota ilman en riisiäni syö. Useampi purnukka tomaattikastiketta, kookosmaitoa, hoi sin-kastiketta, kaksi wok-ateriakastiketta ja purkki isän keittämää Paholaisen Hilloa joka on ehkä maailman parasta friteerattujen vihannesten kanssa.
Puolivalmisteet. Joo, vaikka vannonkin yleensä kotiruuan nimeen ja siihen että käytetään mahdollisimman puhtaita ja yksinkertaisia raaka-aineita, on minullakin tallessa aina jotain mistä saan ruokaa HETI, jos sellainen tilanne tulee eteen.
Perunamuusijauhe, hollandaisekastikejauhe, riisikakut, purkkikeitto, pussikeitot, kuppikeitot, pikapuuro, tonnikala ja valmisvohvelit jotka tarvitsee vain tunkea leivänpaahtimeen. Ei mikään terveellisyyden multihuipentuma, mutta nopeaa, halpaa eikä vaadi keskittymistä.
Viljat ja kotoa aina löytyvät 'tuore'-aineet.
Riisiä vähintään kolmessa muodossa on aina oltava kotona, tällä hetkellä ja kuvassa tavallinen pitkäjyväinen riisi, risottoriisi ja puuroriisi. Lisäksi puurohiutaleet vaikka en puurosta juuri perustakkaan. Rusinat, kidneypavut, kvinoa, vihreät linssit, cuscus... Näistä saa helposti ravitsevan lisän perus pastaruokaan.
Sitruunamehu, tuore sitruuna, kananmunat, inkivääri, sipuli, valkosipuli ja omenat. Näitä kun löytyy aina kotoa, ei ihan oikeasti tarvitse koskaan miettiä että "Mitähän söis, kaapit ihan tyhjänä!"
Lisäksi taustalla jostain syystä jääteepussit, joitten focusta tässä kuvassa en muista, heitin ne kai tähän kun eivät muuallekkaan sopineet. Ehkä. (kuvan ottamisesta ehkä 30 min ja en enää muista, hyvä minä, hiton hyvä...)
No tota.. Mun maustehyllynsisältö nyt vaan ei mahdu yhteen kuvaan niin että sieltä erottaiskin jotain.. Silleen...
Ylimmässä kuvassa kardemumma, sitruunapippuri, paprika, meirami, kana- ja kasvisliemikuutiot, persilja, tilli, inkivääri, neilikka, rosmariini, chiliä, kokonaisia neilikoita ja Marokon Yöt-maustesekoitus.
Keskimmäisessä kuvassa kidesokeri, tomusokeri, palmusokeri, mantelirouhe, mantelilastut, curry, valkosipulirouhe, laakerinlehdet, kanelitankoja, vaniljatanko, leipomisen makuesanssit, ksantaani (korvaa gluteenin sitkon gluteenittomassa leivonnassa), ruokasooda, leivinjauhe ja kuivahiiva. Kuten näistä vissiin arvanneekin, niin suurintaosaa tästä satsista sotken leipomiseen.
Alimmassa kuvassa rypsiöljy, oliiviöljy, kuminaöljy, omenaviinietikka, kalakastike, sitruunaesanssi, Tom Yum-keittoainespussit, hunaja, suola, hermesetas-makeutusainepussit, nonparelleja, japanilaisia hedelmäkarkkeja ja purkkaa.
Mausteita tai ei, randomeja juttuja tai ei, näitä juttuja on aina pakko olla kotona. Muutenhan ruoka ei maistu niin yhtään miltään!
Ja koska tiedän että ruokavaliotani ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa maailman terveellisimmäksi, niin kotoa löytyy myö aina vähintään tälläinen satsi vitamiineja ja ravinnelisiä. On tuossa kuvassa ainakin pirusti C-vitamiinia jos ei muuta. Noita jaksa eritellä, zuumatkaa fotoa jos hirveesti kiinnostaa. (ongelma on lähinnä siinä etten jaksa mennä tarkistaa osan jutuista oikeinkirjoitusasuja. sorry vaan.)
Mutta ei noista ruuistakaan niin väliksi kunhan tämä kaappi on aina täynnä. Kyseessä siis teekaappini sisältöineen, kuva tosin on pari kuukautta vanha joten nyt tuolla on jo noin puolet tavaraa lisää. Se tuppaa täyttymään aina talven mittaan kun minulla on aina kylmä ja silleen... Ei siitä sen enempää.
Lisäksi kotoa pitää aina löytyä voita, maitoa, juustoraastetta ja ruokakermaa. Niillä pärjää jo kiitettävän pitkälle ruoanlaitossa. Jostain syystä täältä myös näyttäisi aina löytyvän ketsuppia, sinappia, majoneesia, oliiveita, kapriksia ja suolakurkkuja, vaikka minulla ei ole minkäänlaista käsitystä miksi. En koe kyseisille tavaroille kovinkaan suurta käyttötarvetta noin yleisesti.
Astiakaapistani en uskaltanut ottaa kuvaa, se on tungettu taas ihan törkeän täytee kaikkea 'tarpeellista'.
Tämä on minun keittiöni. Millainen sinun on?
Palaillaan! Pusuja! <3
Jokaisella meillä on keittiössämme niin sanottuja luottotuotteita, tarvaroita/raaka-aineita joita on kotoa löydyttävä aina koska milloinkaan ei tiedä milloin joutuu yks kaks yllättäen laittamaan ruokaa vain niistä tavaroista jotka lojuvat hyllyssä. On myös ihmisiä kuten minä, joille asunnosta poistuminen ei ole aina ihan niin helppoa. Joskus kaupassa käyminen vain ei ole vaihtoehto ja silloin pitää pärjätä tavaroilla jotka ovat jo kotona. Tästä johtuen "Must have!"-listani lienee ehkä pidempi kuin suurimmalla osalla kansaa.
Olen asunut omillani 16 vuotiaasta lähtien, joten vuosien mittaan olen huomannut keittiöni varustelun muuttuneen verrattaen paljonkin. Ennen kotoa piti löytyä tasan tarkkaan nuudeleita, riisiä ja suolaa. Niillä sitten pärjättiin asuntolaboxissa silloin kun ei huvittanut käydä kaupassa, tai siihen ei ollut varaa. Nykyään, 8 vuotta noista ajoista, voin onneksi sanoa että ainakin tällä elämänsaralla olen aikuistunut. Huzzah!
Nykyisellään kotoani löytyy vähintääkin seuraavaksi listatut asiat;
Pastaa pitää aina löytyä vähintääkin parissa muodossa, kuvassa on esillä kahdenlaisia vehnänuudeleita, munanuudeleita, ramen-nuudeleita, lasagne-levyjä, pennepastaa, tavallisia makaroneja sekä Pirkan juustoinen pussipasta. Kuvasta jäi puuttumaan pari erikoispastaa ja riisinuudelit, mutta toisaalta, niistä en jaksa aina välittää onko niitä kotona vai ei.
Kuitenkin, kuten monella ikähaarukkaani kuuluvalla nykyisin, aterian perusosa on usein pastaa jossakin muodossa. Se on helppoa, halpaa ja sitä saa mistä tahansa maailmankolkasta ja päivittäistavaraliikkeestä.
Okei, tämä on ehkä se osa omaa ruokakomeroani joka ei ole ihan niin yleinen muilla. Kuvassa näkyy taustalla Maca-jauhe ja karamellisoidut kaakaopavut, pahoja kuin synti molemmat, mutta terveellisyydestä ei voi kiistellä. Maksavat kohtalaisen paljon mutta toisaalta ne myös kestävät kohtalaisen kauan.
Kuvassa lisäksi kaksi levyä raakasuklaata, pari raakaravintopatukkaa, soijarouhepussi, soijajauhoja, kuivattua sipulia, kuivattuja hedelmiä, sinapin siemeniä, kurpitsan siemeniä, auringonkukan siemeniä, unikon siemeniä, kuivattua banaania ja kuivattuja karpaloita.
Terveysmuonaa. Näiden käyttämisestä ei milloinkaan tule morkkista, eikä läskipossuoloa.
Pelkkä pasta on kuivaa, eikä se usein kyllä maistukkaan miltään. Vaikka siihen miten heittelisi siemeniä ja muita kuivajuttuja sekaan, siksi kotoa on aina pakko löytyä edes paria erilaista ateriakastiketta. Toisaalta, minun käsitykseni parista voi olla hieman yleistä laajempi.
Kuvassa taustalla chili-kastike jota pitäisi ostaa lisää, tabasco jota menee vähän kaikkeen, curry ateriakastike odottamassa laiskan kokin-päivää, soijakastike jota ilman en riisiäni syö. Useampi purnukka tomaattikastiketta, kookosmaitoa, hoi sin-kastiketta, kaksi wok-ateriakastiketta ja purkki isän keittämää Paholaisen Hilloa joka on ehkä maailman parasta friteerattujen vihannesten kanssa.
Puolivalmisteet. Joo, vaikka vannonkin yleensä kotiruuan nimeen ja siihen että käytetään mahdollisimman puhtaita ja yksinkertaisia raaka-aineita, on minullakin tallessa aina jotain mistä saan ruokaa HETI, jos sellainen tilanne tulee eteen.
Perunamuusijauhe, hollandaisekastikejauhe, riisikakut, purkkikeitto, pussikeitot, kuppikeitot, pikapuuro, tonnikala ja valmisvohvelit jotka tarvitsee vain tunkea leivänpaahtimeen. Ei mikään terveellisyyden multihuipentuma, mutta nopeaa, halpaa eikä vaadi keskittymistä.
Viljat ja kotoa aina löytyvät 'tuore'-aineet.
Riisiä vähintään kolmessa muodossa on aina oltava kotona, tällä hetkellä ja kuvassa tavallinen pitkäjyväinen riisi, risottoriisi ja puuroriisi. Lisäksi puurohiutaleet vaikka en puurosta juuri perustakkaan. Rusinat, kidneypavut, kvinoa, vihreät linssit, cuscus... Näistä saa helposti ravitsevan lisän perus pastaruokaan.
Sitruunamehu, tuore sitruuna, kananmunat, inkivääri, sipuli, valkosipuli ja omenat. Näitä kun löytyy aina kotoa, ei ihan oikeasti tarvitse koskaan miettiä että "Mitähän söis, kaapit ihan tyhjänä!"
Lisäksi taustalla jostain syystä jääteepussit, joitten focusta tässä kuvassa en muista, heitin ne kai tähän kun eivät muuallekkaan sopineet. Ehkä. (kuvan ottamisesta ehkä 30 min ja en enää muista, hyvä minä, hiton hyvä...)
No tota.. Mun maustehyllynsisältö nyt vaan ei mahdu yhteen kuvaan niin että sieltä erottaiskin jotain.. Silleen...
Ylimmässä kuvassa kardemumma, sitruunapippuri, paprika, meirami, kana- ja kasvisliemikuutiot, persilja, tilli, inkivääri, neilikka, rosmariini, chiliä, kokonaisia neilikoita ja Marokon Yöt-maustesekoitus.
Keskimmäisessä kuvassa kidesokeri, tomusokeri, palmusokeri, mantelirouhe, mantelilastut, curry, valkosipulirouhe, laakerinlehdet, kanelitankoja, vaniljatanko, leipomisen makuesanssit, ksantaani (korvaa gluteenin sitkon gluteenittomassa leivonnassa), ruokasooda, leivinjauhe ja kuivahiiva. Kuten näistä vissiin arvanneekin, niin suurintaosaa tästä satsista sotken leipomiseen.
Alimmassa kuvassa rypsiöljy, oliiviöljy, kuminaöljy, omenaviinietikka, kalakastike, sitruunaesanssi, Tom Yum-keittoainespussit, hunaja, suola, hermesetas-makeutusainepussit, nonparelleja, japanilaisia hedelmäkarkkeja ja purkkaa.
Mausteita tai ei, randomeja juttuja tai ei, näitä juttuja on aina pakko olla kotona. Muutenhan ruoka ei maistu niin yhtään miltään!
Ja koska tiedän että ruokavaliotani ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa maailman terveellisimmäksi, niin kotoa löytyy myö aina vähintään tälläinen satsi vitamiineja ja ravinnelisiä. On tuossa kuvassa ainakin pirusti C-vitamiinia jos ei muuta. Noita jaksa eritellä, zuumatkaa fotoa jos hirveesti kiinnostaa. (ongelma on lähinnä siinä etten jaksa mennä tarkistaa osan jutuista oikeinkirjoitusasuja. sorry vaan.)
Mutta ei noista ruuistakaan niin väliksi kunhan tämä kaappi on aina täynnä. Kyseessä siis teekaappini sisältöineen, kuva tosin on pari kuukautta vanha joten nyt tuolla on jo noin puolet tavaraa lisää. Se tuppaa täyttymään aina talven mittaan kun minulla on aina kylmä ja silleen... Ei siitä sen enempää.
Lisäksi kotoa pitää aina löytyä voita, maitoa, juustoraastetta ja ruokakermaa. Niillä pärjää jo kiitettävän pitkälle ruoanlaitossa. Jostain syystä täältä myös näyttäisi aina löytyvän ketsuppia, sinappia, majoneesia, oliiveita, kapriksia ja suolakurkkuja, vaikka minulla ei ole minkäänlaista käsitystä miksi. En koe kyseisille tavaroille kovinkaan suurta käyttötarvetta noin yleisesti.
Astiakaapistani en uskaltanut ottaa kuvaa, se on tungettu taas ihan törkeän täytee kaikkea 'tarpeellista'.
Tämä on minun keittiöni. Millainen sinun on?
Palaillaan! Pusuja! <3
21.3.2013
Semiharvinainen viikkokatsauksentapainen juttu.
On se hassua.. Päässäni pyörii parikin valmista blogimerkintää, mutta niitä varten pitäisi ensin jaksaa kaivaa kamera esiin ja ottaa valokuvia että niihin tulisi edes joku tolkku. Joten olen lykänny niitä nyt ehkä kuukauden eteenpäin, mutta ehkä voisin viimeinkin saada jotain aikaiseksi ennen kuin unohdan mistä oli kyse.
Se olkoon viikonlopun ohjelmani, otan ne valokuvat ja teen ainakin yhden päivityksistä.
Mitä muuten olen puuhaillut? En juuri mitään.
Kuunnellut musiikkia, katsonut leffoja, pelannut playstationillani, kutonut, siivonnut, leiponut... Opettelin myös viimeinkin kunnolla käyttämään soijarouhetta ruuanlaitossa. Yllättävää kyllä, tulos oli ihan syötävä.
Muistan ala- ja yläasteen kasvisruokavaihtoehdoistani että inhosin niitä päiviä kun ruokaani oli sotkettu soijalihaa missään muodossa. Kumimaista, mautonta ja sitä sai jauhaa ja jauhaa ennen kuin sen pysyi viimein nielemään. Yök. Meni vuosia ennen kuin edes harkitisin siihen koskemista itse.
Mutta sitten tuli huomattua yksi soijarouheen parhaimmista puolista. Hinta. Puoli kiloa maksaa alle euron, kerralla sitä tarvitaan ruokaa ½ - 1 desiä... Se on halpaa. Ja se on yksi hiivatin iso juttu nykyään kun ostaa ruokaa. Mikään ei ole halpaa. Ei yhtikäs mikään. No okei, makarooni on. Joten, kun tiedän voivani ostaa alle eurolla jotain mistä syön jopa kuukauden ja josta saan huomattavasti enemmän proteeinia kuin normaalista ruokavaliostani..? Jep, päätin opetella käyttämään sitä vaikka kyseisestä tavarasta ei niin kovin aurinkoisia muistoja olekkaan.
Yllätys sitten olikin että soijarouhemakaronilaatikko oli jopa hyvää. Osasyy saattoi olla että annoin heti piut paut pussin kyljessä olleelle valmistusohjeelle. 1 osa rouhetta, 2 osaa (kylmää) vettä, mausta rouhe kun se on turvonnnut. Hitot. Sotkin mausteet rouheeseen jo ENNEN vettä, jonka lisäsin varmuuden vuoksi kiehuvana. Ja kas! Rouheeni ei ollut kumimaista! Yay! Lisäksi pistin 1 osan rouhetta, 2,5 osaa vettä. Näin ollen rouhe oli ehkä kosteampaa kuin yleensä, mutta milloin se on pataruuissa tai keitoissa haitannut? Niihinhän tuota tarvaraa yleensä sotketaan...
Joten, muuttuiko mielipiteeni soijarouheesta? Jep, mutta niihin kummalisiin soijarouheesta muotoiltuihin palasiin/suikaleisiin en kyllä vieläkään suostu koskemaan.
:)
Mitä muuta olen puuhaillut? En juuri mitään, olen vaihteeksi kipeänä. Mikä ei ole sinänsä yllättävää, mutta se on mielenkiintoista että kuumeni on ensimmäistä kertaa hetkeen niin kokealla että näen hienoja valveunihallusinaatioita. Lähinnä preeriavuoria, mutta silti. Kohtalaisen paljon hereilläoloajastani siis menee edelleenkin peitonalla kirjan kanssa, koska en halua/jaksa tehdä mitään muutakaan. Se annettakoon minulle anteeksi. Huomenna tosin on pakko raahata itseni kirjastoon. Kirjoilla oli tänään eräpäivä ja minulla ei ole mitään lukemista viikonlopulle.
Ai joo, onnistuin löytämään kännykkäni <3 Se miten se oli päätynyt ompelukoneen boxiin, ompelukoneen alle, on yhä kysymysmerkki koska en muista koskeneeni ompelukoneeseeni ainakaan pariin viikkoon ennen kuin puhelimeni katosi. Mutta samapa tuo, olen iloisempi että löysin kyseisen härpättimen. Me iz happy!
Palaillaan taasen, seuraavalla kerralla ainakin toivoakseni pointin ja valokuvien kanssa.
Pusuja! <3
Se olkoon viikonlopun ohjelmani, otan ne valokuvat ja teen ainakin yhden päivityksistä.
Mitä muuten olen puuhaillut? En juuri mitään.
Kuunnellut musiikkia, katsonut leffoja, pelannut playstationillani, kutonut, siivonnut, leiponut... Opettelin myös viimeinkin kunnolla käyttämään soijarouhetta ruuanlaitossa. Yllättävää kyllä, tulos oli ihan syötävä.
Muistan ala- ja yläasteen kasvisruokavaihtoehdoistani että inhosin niitä päiviä kun ruokaani oli sotkettu soijalihaa missään muodossa. Kumimaista, mautonta ja sitä sai jauhaa ja jauhaa ennen kuin sen pysyi viimein nielemään. Yök. Meni vuosia ennen kuin edes harkitisin siihen koskemista itse.
Mutta sitten tuli huomattua yksi soijarouheen parhaimmista puolista. Hinta. Puoli kiloa maksaa alle euron, kerralla sitä tarvitaan ruokaa ½ - 1 desiä... Se on halpaa. Ja se on yksi hiivatin iso juttu nykyään kun ostaa ruokaa. Mikään ei ole halpaa. Ei yhtikäs mikään. No okei, makarooni on. Joten, kun tiedän voivani ostaa alle eurolla jotain mistä syön jopa kuukauden ja josta saan huomattavasti enemmän proteeinia kuin normaalista ruokavaliostani..? Jep, päätin opetella käyttämään sitä vaikka kyseisestä tavarasta ei niin kovin aurinkoisia muistoja olekkaan.
Yllätys sitten olikin että soijarouhemakaronilaatikko oli jopa hyvää. Osasyy saattoi olla että annoin heti piut paut pussin kyljessä olleelle valmistusohjeelle. 1 osa rouhetta, 2 osaa (kylmää) vettä, mausta rouhe kun se on turvonnnut. Hitot. Sotkin mausteet rouheeseen jo ENNEN vettä, jonka lisäsin varmuuden vuoksi kiehuvana. Ja kas! Rouheeni ei ollut kumimaista! Yay! Lisäksi pistin 1 osan rouhetta, 2,5 osaa vettä. Näin ollen rouhe oli ehkä kosteampaa kuin yleensä, mutta milloin se on pataruuissa tai keitoissa haitannut? Niihinhän tuota tarvaraa yleensä sotketaan...
Joten, muuttuiko mielipiteeni soijarouheesta? Jep, mutta niihin kummalisiin soijarouheesta muotoiltuihin palasiin/suikaleisiin en kyllä vieläkään suostu koskemaan.
:)
Mitä muuta olen puuhaillut? En juuri mitään, olen vaihteeksi kipeänä. Mikä ei ole sinänsä yllättävää, mutta se on mielenkiintoista että kuumeni on ensimmäistä kertaa hetkeen niin kokealla että näen hienoja valveunihallusinaatioita. Lähinnä preeriavuoria, mutta silti. Kohtalaisen paljon hereilläoloajastani siis menee edelleenkin peitonalla kirjan kanssa, koska en halua/jaksa tehdä mitään muutakaan. Se annettakoon minulle anteeksi. Huomenna tosin on pakko raahata itseni kirjastoon. Kirjoilla oli tänään eräpäivä ja minulla ei ole mitään lukemista viikonlopulle.
Ai joo, onnistuin löytämään kännykkäni <3 Se miten se oli päätynyt ompelukoneen boxiin, ompelukoneen alle, on yhä kysymysmerkki koska en muista koskeneeni ompelukoneeseeni ainakaan pariin viikkoon ennen kuin puhelimeni katosi. Mutta samapa tuo, olen iloisempi että löysin kyseisen härpättimen. Me iz happy!
Palaillaan taasen, seuraavalla kerralla ainakin toivoakseni pointin ja valokuvien kanssa.
Pusuja! <3
14.3.2013
Jotain minusta-haaste
Törmäsin tähän bloggeria satunnaisesti selaillessani ja vaikka minua ei ole kukaan haastanu, minulla on tylsää. Olen siis copycat pahinta laatua taas tänään ja toteutan itseäni näin. Omahan on blogini. ;)
1. Ketä ihailet ja miksi?
Se vaihtelee. Mielialan ja vuodenajan mukaan. Sekä sen mukaan miten paljon olen viimeiaikoina seurannut uutisia. Tällä hetkellä sanoisin ihailevani Dalai Lamaa, Michelle Yeohia, Peter Jacksonia, Herttuatar Catharinea ja Barbieta. Ihan vaan siksi että jokainen heistä herättää minussa mielipiteitä ja inspiroi minua tavallaan. Ei siihen sen enempää tarvittane.
2. Viimeksi lukemasi kirja?
Big Babies - eli miksi emme kasva aikuisiksi, kirjoittaja Michael Bywater.
3. Mitä teet mieluiten vapaa-aikanasi?
Nukun, luen, kirjoitan, neulon, katson leffoja, kuuntelen musiikkia, pelaan playstationilla ja kokeilen uusia reseptejä.
4. Mitä harrastat?
Hiusväreillä sotkemista, ajatusmanipulaatioita, tila-aikataidetta kotioloissa ja surrealista ilmetaidetta pelin edessä aamuisin. Paskat. Nukkumista ja kissanlelujen paiskomista.
5. Mitä kotityötä et voi sietää ja miksi?
Tiskaaminen. Kaikki muu menettelee paitsi tiskaaminen. En vaan tahdo koskea likaisiin astioihin. Se on ällöä! Homma onnistuu vain kumihanskat kädessä, hengityssuojain naamalla ja leffa taustalla silloin ku se on ihan pakko suorittaa.
6. Mistä olet kotoisin?
Etelä-savosta. Ei siitä sen enempää.
7. Parhain luonteenpiirteesi?
Mukautuvaisuus. Toisaalta, se on myös se pahin. Kiltintytönsyndrooma, anyone?
8. Missä olet hyvä?
Vastuun välttelyssä, laiskottelussa, todellisuuspakoilussa, fanfictionin kirjoittamisessa päänisisällä, eläminen fantasiamaailmoissa, turhan nippelitiedon muistamisessa ja useamman kirjan yht'aikaa lukemisessa.
9. Teetkö unelmiesi työtä?
Tässä vaiheessa pitäisi kai kuolla nauruun... Olen työtön, se riittäköön vastaukseksi.
10. Paheesi?
Kokis, kaakao, aikatauluista laistaminen, unohtelu, vastuun pakoilu, Barbie-leffat ja nettishoppailu.
11. Kumpi ja kampi tappeli, kumpi voitti?
Kysyisit ennemmin vaikka että kumpi on suurempi, reikä vai läpi..
Ja sit pitäs kai haastaa joku tekee sama? Lilly ja Lumikki, teidät on täten haastettu. Olkaa hyvät.
Ei mulla muuta tänään.
KTHNKB! Pusuja! <3
P.s: hukkasin kännykkäni yli vuorokausi sitten, alkaa olla vieroitusoireita. Miten ihminen ylipäätään voi hukata jotain kirkkaanpinkkiä ja strobovaloilla varustettua???
1. Ketä ihailet ja miksi?
Se vaihtelee. Mielialan ja vuodenajan mukaan. Sekä sen mukaan miten paljon olen viimeiaikoina seurannut uutisia. Tällä hetkellä sanoisin ihailevani Dalai Lamaa, Michelle Yeohia, Peter Jacksonia, Herttuatar Catharinea ja Barbieta. Ihan vaan siksi että jokainen heistä herättää minussa mielipiteitä ja inspiroi minua tavallaan. Ei siihen sen enempää tarvittane.
2. Viimeksi lukemasi kirja?
Big Babies - eli miksi emme kasva aikuisiksi, kirjoittaja Michael Bywater.
3. Mitä teet mieluiten vapaa-aikanasi?
Nukun, luen, kirjoitan, neulon, katson leffoja, kuuntelen musiikkia, pelaan playstationilla ja kokeilen uusia reseptejä.
4. Mitä harrastat?
Hiusväreillä sotkemista, ajatusmanipulaatioita, tila-aikataidetta kotioloissa ja surrealista ilmetaidetta pelin edessä aamuisin. Paskat. Nukkumista ja kissanlelujen paiskomista.
5. Mitä kotityötä et voi sietää ja miksi?
Tiskaaminen. Kaikki muu menettelee paitsi tiskaaminen. En vaan tahdo koskea likaisiin astioihin. Se on ällöä! Homma onnistuu vain kumihanskat kädessä, hengityssuojain naamalla ja leffa taustalla silloin ku se on ihan pakko suorittaa.
6. Mistä olet kotoisin?
Etelä-savosta. Ei siitä sen enempää.
7. Parhain luonteenpiirteesi?
Mukautuvaisuus. Toisaalta, se on myös se pahin. Kiltintytönsyndrooma, anyone?
8. Missä olet hyvä?
Vastuun välttelyssä, laiskottelussa, todellisuuspakoilussa, fanfictionin kirjoittamisessa päänisisällä, eläminen fantasiamaailmoissa, turhan nippelitiedon muistamisessa ja useamman kirjan yht'aikaa lukemisessa.
9. Teetkö unelmiesi työtä?
Tässä vaiheessa pitäisi kai kuolla nauruun... Olen työtön, se riittäköön vastaukseksi.
10. Paheesi?
Kokis, kaakao, aikatauluista laistaminen, unohtelu, vastuun pakoilu, Barbie-leffat ja nettishoppailu.
11. Kumpi ja kampi tappeli, kumpi voitti?
Kysyisit ennemmin vaikka että kumpi on suurempi, reikä vai läpi..
Ja sit pitäs kai haastaa joku tekee sama? Lilly ja Lumikki, teidät on täten haastettu. Olkaa hyvät.
Ei mulla muuta tänään.
KTHNKB! Pusuja! <3
P.s: hukkasin kännykkäni yli vuorokausi sitten, alkaa olla vieroitusoireita. Miten ihminen ylipäätään voi hukata jotain kirkkaanpinkkiä ja strobovaloilla varustettua???
10.3.2013
Reality Check
Yleensä sitä toivoo monemoista elämässään. Että olisi enemmän rahaa, kivempi työ, kavereita, matkoja, hyödykkeitä, viikonloppukännit ilman krapulaa, ettei maanantaita olisi. Olen ollut yli kuukauden hiljaa koska jouduin tekemään todellisuuspäivityksen omalla kohdallani.
Olen maininnut pariin otteeseen terveysongelmistani jotka eivät ole sidoksissa masennukseeni. Senkin kanssa menee taas vähän huonommin, mutta se ei liity tähän mitenkään. Kuulin yhden sanan, ja se sana pysäytti aika paljon elämässäni tällä hetkellä. Juuri nyt en ajattele tulevaisuutta kuin seuraavaan lääkäriaikaan asti.
Leukemia.
Ei se vielä ihan varmaa ole, luuydintesti on tekemättä. Se on edessä vielä tänä keväänä.
Toki tiesin ettei kaikki ole kunnossa, tunnenhan minä sen ruumiissani. Nenäverenvuotoja on lähes päivittäin, mustelmia tulee lähes kaikesta, pienetkään naarmut eivät enää parane, olen aina väsynyt ja kylmissäni, paitsi silloin kun iskee kuuma-aalto, joka heittää varoittamatta hien pintaan niin että paita kastuu. Luusärky on lähes kokoaikainen kumppanini tällä hetkellä, en saa öisin unta, missään asennossa ei ole hyvä ja särkylääkkeillä ei ole mitään vaikutusta.
Ei elämä ennenkään ole ollut helppoa, mutta nyt tuntuu että se vaikeutuu koko ajan entisestään. En juuri nyt edes muista milloin minulla on ollut viimeksi kunnolla lämmin, hyvä ja kivuton olo. En vain aina jaksaisi tapella, ja nyt pelkään että joudun tappelemaan todellisuuden kanssa enemmän kuin koskaan ennen.
Olen myös joutunut miettimään että mitä jos se on kuin onkin leukemia, mitä sitten teen? Ensireaktioni oli tietysti ottaa henkivakuutus. Tai yrittää. Pitää raahata itseni pankkiin sitä varten, ei näemmä onnistunutkaan netissä. Pläh. Pistän jokatapauksessa pikkusiskot edunsaajiksi.
Äiti on luonnollisesti huolissaan vaikka yrittääkin peittää sen. Huomattavin muutos on että yksi vierailu luonani kahdessa viikossa on muuttunut kahteen vierailuun viikossa. Isä on huolissaan mutta ei oikein tiedä mitä tehdä tai sanoa, sillä on omatkin terveysongelmansa huolehdittavana. Vanhempi pikkumonsteri tietää mikä on tilanne ja ottaa sen suht' rauhallisesti, nuoremmalle en aio kertoa ennen varmaa diagnoosia. Äidin äiti tietää ja ottaa homman siltä kannalta että niin kauan kun paperilla ei ole mitään, mie olen terve. Mummo on muutenkin enemmän huolissaan siitä voiko se ostaa minulle uuden imurin synttärilahjaksi. Isän äidille en ole vielä kertonut, enkä ole kertomassakaan. Mummi on ihan tarpeeksi huolissaan minusta jo nytkin. Ainoalle tädilleni en ole vielä kertonut, pitänee kertoa ensi viikolla. Serkuilleni en aio sanoa sanaakaan, ne on vielä liian nuoria ymmärtämään. Muille? LH tietää, JN, DK, JS, JsS ja TP eivät vielä tiedä, enkä tiedä miten kerronkaan.
Kissoilleni olen varmistanut kodit siltä varalta että minulle käy huonosti. Olen myös melko varma siitä että joudun puhumaan aiheesta tukihenkilöni kanssa, mutta toistaiseksi en ole vielä saanut aikaiseksi. Homma on jotekin abstrakti vielä. Se ei ole vielä totta, odottelen vain missä vaiheessa homma lävähtää kunnolla kasvoilleni ja en voi enää kieltäytyä ajattelemasta sitä.
Leukemian uhka hautasi myös lopullisesti haaveeni omasta perheestä. Kroonista leukemiaa sairataville ei suositella lasten hankkimista koska lääkkeet aiheuttavat sikiöaikaisia epämuodostumia ja syöpä siirtyisi automaattisesti lapseenkin. Eli jos se on leukemia, on edessä sterilisaatio.
Jokainen tätä blogia yhtään pidempään seurannut tietää sen jatkuvan painini sen kanssa että haluanko vai enkö halua lapsia tulevaisuudessa. No enää sitä ei tarvitse kuunnella. Todennäköisemmin vain mutinaa siitä miten minua vituttaa kun ruumini vie minulta valinnan mahdollisuuden. Vapauden päättää itse haluanko vai enkö halua jälkikasvua. Tiedän myös että vaikka lääketiede kehittyy, on kroonisen leukemian diagnoosin saaneilla yleinen elinaika odote 10 - 20 vuotta. En minä halua ajatella että saatan kupsahtaa ennen kuin täytän 40! Kyllähän minä tiedän että jonakin päivänä ne kuoppajuhlat on edessä minunkin kohdallani, mutta ennemmin haluan ajatella että se on sitten joskus kun olen yli 80 vuotias ja oikeasti vanha. Ei silloin kun ystäväni saavat lapsia ja menevät naimisiin, elävät elämäänsä täysimmillään. Mutta kai siihenkin ajatukseen on totuttava ja keskittyvä ajattelemaan että minulla on vielä niinkin paljon aikaa jäljellä kokea, oppia ja elää.
Juuri nyt myönteiset ajatukset eivät ole ystäviäni.
Pitäisi mennä nukkumaan, alan olla liian synkällä tuulella oman hyvinvointini kannalta.
Palaillaan taas, toivotaan että edes vähän positiivisemmissa merkeissä kuin nyt.
Haleja! <3
Olen maininnut pariin otteeseen terveysongelmistani jotka eivät ole sidoksissa masennukseeni. Senkin kanssa menee taas vähän huonommin, mutta se ei liity tähän mitenkään. Kuulin yhden sanan, ja se sana pysäytti aika paljon elämässäni tällä hetkellä. Juuri nyt en ajattele tulevaisuutta kuin seuraavaan lääkäriaikaan asti.
Leukemia.
Ei se vielä ihan varmaa ole, luuydintesti on tekemättä. Se on edessä vielä tänä keväänä.
Toki tiesin ettei kaikki ole kunnossa, tunnenhan minä sen ruumiissani. Nenäverenvuotoja on lähes päivittäin, mustelmia tulee lähes kaikesta, pienetkään naarmut eivät enää parane, olen aina väsynyt ja kylmissäni, paitsi silloin kun iskee kuuma-aalto, joka heittää varoittamatta hien pintaan niin että paita kastuu. Luusärky on lähes kokoaikainen kumppanini tällä hetkellä, en saa öisin unta, missään asennossa ei ole hyvä ja särkylääkkeillä ei ole mitään vaikutusta.
Ei elämä ennenkään ole ollut helppoa, mutta nyt tuntuu että se vaikeutuu koko ajan entisestään. En juuri nyt edes muista milloin minulla on ollut viimeksi kunnolla lämmin, hyvä ja kivuton olo. En vain aina jaksaisi tapella, ja nyt pelkään että joudun tappelemaan todellisuuden kanssa enemmän kuin koskaan ennen.
Olen myös joutunut miettimään että mitä jos se on kuin onkin leukemia, mitä sitten teen? Ensireaktioni oli tietysti ottaa henkivakuutus. Tai yrittää. Pitää raahata itseni pankkiin sitä varten, ei näemmä onnistunutkaan netissä. Pläh. Pistän jokatapauksessa pikkusiskot edunsaajiksi.
Äiti on luonnollisesti huolissaan vaikka yrittääkin peittää sen. Huomattavin muutos on että yksi vierailu luonani kahdessa viikossa on muuttunut kahteen vierailuun viikossa. Isä on huolissaan mutta ei oikein tiedä mitä tehdä tai sanoa, sillä on omatkin terveysongelmansa huolehdittavana. Vanhempi pikkumonsteri tietää mikä on tilanne ja ottaa sen suht' rauhallisesti, nuoremmalle en aio kertoa ennen varmaa diagnoosia. Äidin äiti tietää ja ottaa homman siltä kannalta että niin kauan kun paperilla ei ole mitään, mie olen terve. Mummo on muutenkin enemmän huolissaan siitä voiko se ostaa minulle uuden imurin synttärilahjaksi. Isän äidille en ole vielä kertonut, enkä ole kertomassakaan. Mummi on ihan tarpeeksi huolissaan minusta jo nytkin. Ainoalle tädilleni en ole vielä kertonut, pitänee kertoa ensi viikolla. Serkuilleni en aio sanoa sanaakaan, ne on vielä liian nuoria ymmärtämään. Muille? LH tietää, JN, DK, JS, JsS ja TP eivät vielä tiedä, enkä tiedä miten kerronkaan.
Kissoilleni olen varmistanut kodit siltä varalta että minulle käy huonosti. Olen myös melko varma siitä että joudun puhumaan aiheesta tukihenkilöni kanssa, mutta toistaiseksi en ole vielä saanut aikaiseksi. Homma on jotekin abstrakti vielä. Se ei ole vielä totta, odottelen vain missä vaiheessa homma lävähtää kunnolla kasvoilleni ja en voi enää kieltäytyä ajattelemasta sitä.
Leukemian uhka hautasi myös lopullisesti haaveeni omasta perheestä. Kroonista leukemiaa sairataville ei suositella lasten hankkimista koska lääkkeet aiheuttavat sikiöaikaisia epämuodostumia ja syöpä siirtyisi automaattisesti lapseenkin. Eli jos se on leukemia, on edessä sterilisaatio.
Jokainen tätä blogia yhtään pidempään seurannut tietää sen jatkuvan painini sen kanssa että haluanko vai enkö halua lapsia tulevaisuudessa. No enää sitä ei tarvitse kuunnella. Todennäköisemmin vain mutinaa siitä miten minua vituttaa kun ruumini vie minulta valinnan mahdollisuuden. Vapauden päättää itse haluanko vai enkö halua jälkikasvua. Tiedän myös että vaikka lääketiede kehittyy, on kroonisen leukemian diagnoosin saaneilla yleinen elinaika odote 10 - 20 vuotta. En minä halua ajatella että saatan kupsahtaa ennen kuin täytän 40! Kyllähän minä tiedän että jonakin päivänä ne kuoppajuhlat on edessä minunkin kohdallani, mutta ennemmin haluan ajatella että se on sitten joskus kun olen yli 80 vuotias ja oikeasti vanha. Ei silloin kun ystäväni saavat lapsia ja menevät naimisiin, elävät elämäänsä täysimmillään. Mutta kai siihenkin ajatukseen on totuttava ja keskittyvä ajattelemaan että minulla on vielä niinkin paljon aikaa jäljellä kokea, oppia ja elää.
Juuri nyt myönteiset ajatukset eivät ole ystäviäni.
Pitäisi mennä nukkumaan, alan olla liian synkällä tuulella oman hyvinvointini kannalta.
Palaillaan taas, toivotaan että edes vähän positiivisemmissa merkeissä kuin nyt.
Haleja! <3
5.2.2013
Sydänmerkistä Sielunvaloon
Viimeaikoina olen taas harhautunut pohtimaan rakkautta ja 'Sen Oikean'-käsitettä muutenkin... Okeiokei, satuin lukemaan neljä tai viisi fanfictionia jossa puhuttiin sielunkumppanista ja tämän löytämisestä ja siinä se sitten olikin.. Aloin kiukutella LH:lle siitä että on epäreilua ettei tuollaista tunnistusmahdollisuutta ole oikeasti olemassa. [L tosin totesi että ottaen huomioon nykyisen ihmismäärän, millä todennäköisyydellä edes koskaan päätyisi niin lähelle sitä-mahdollista-oikeaa, että tämän voisi tunnistaa... Pakko myöntää, mimmillä oli hyvä pointti.]
Kumminkin! Rakkaudesta ja sieluista.. Ei, ennen kuin te minua pidempäänkin seuranneet mahdolliset lukijat taas ajattelette minulla on joka neljäs kuukausi osuva "yhyy, tahtoo parisuhteen ja oman perheen!"-kohtaus menossa ennen kuin taas parin viikon päästä kiljun miten kivaa on olla sinkku ja että aion tällä tavalla mennä hautaan asti.. Ei, se ei ole nyt kyseessä. Minä vannon vaikka käsi Silmarillionillani että näin ei ole! Hyvä.
Palatakseni aiheeseeni, olen tähän mennessä löytäny viisi mainittua tapaa tunnistaa sielunkumppaninsa, ja koska minulla on pakkomielle leikitellä kaikella mahdollisella päässäni, olen tietysi miettinyt että miten kyseiset asiat/keinot olisivat vaikuttaneet omaan elämääni.
Ensimmäinen "Näin Löydät Sielunkumppanisi"-tapa [täst'edes NLS] johon tutustuin, oli ns. Heartmark, sydänmerkki. Sydänmerkin sanottiin ilmestyvän kantajansa sydämen päälle päivänä jona hän saavuttaa aikuisuuden. Kuvio on jokaisella erilainen ja se sisältää aina kaksi väriä [en muista enää värejä ja niiden merkityksiä, sori], oman kumppanin tunnistaa tämän sydämen yllä lepäävästä kuvasta jossa on päinvastaiset värit omaan kuvaasi nähden. -- Ihan söpö idea ja kai ihan kätevä keinokin... Jos elää kulttuurissa jossa kuljetaan aina rintakehä paljaana. Miten esimerkiksi täällä talvisessa suomessa näet kuka kantaa samaa merkkiä kehossaan kuin sinä? Paineletko ympäriinsä kadulla kiskomassa ihmisten paitoja korviin kunnes löydät sen oikean? Epäilen.
Sydänmerkistä on myös sanottu, että jos toinen sielunkumppani hylkää toisen, tai kieltäytyy tunnustamasta yhteyttä, hyljätty osapuoli vajoaa hulluuteen ja kuolee viikon sisällä. Hylätyn tunnistaa siitä että sydänmerkki muuttuu hohtavan vihreäksi, hylkääjän taas tunnistaa siitä että merkki muuttuu siniseksi. Öööh, mitä? Eikö niissä nyt muutenkin vaihdelleet kaikki sateenkaaren värit?! No, kai siinä on joku logiikka.. Se muistan ko. merkeistä myös lukeneeni että jos sielunkumppani kuolee - oli pari tavannut tai ei - elävän osapuolen merkki menettää värinsä ja muuttuu ruosteisen harmaanruskeaksi. Jos taas sielunkumppanisi on kuollut ennen syntymääsi, ei sydämesi päälle koskaan ilmesty kuvaa. Loppujen lopuksi siis, aika turha juttu. Ei kukaan strippaa keskellä katua löytääkseen sen oikean, tai jos tekee niin, niin minä en halua nähdä, kiitos vain.
Toisena tutustuin yht'aikaa kahteen hyvin erilaiseen NLS:sään, Wristmarkiin, eli rannemerkkiin ja Heartsongiin, eli sydänlauluun. Rannemerkki on kuten sydänmerkkikin, se ilmestyy kantajansa iholle näiden saavuttaessa aikuisuuden. Ja kuten sydänmerkkiläkin, jos sielunkumppani on kuollut ennen syntymääsi, pysyy ihosi paljaana. Rannemerkin on sanottu ilmestyvän aina vasemman ranteen sisäpinnalle. Merkki ei ole sen enempää eikä vähempää kuin sen oikeasi nimi.
Kuulostaa yksinkertaiselta? Joo, mutta mietitäänpä hieman kauemmin. Monilla meistä on ainakin yksi täyskaima, yleensä niitä on jopa useampia. Jos käteesi ilmestyy nimi Ville Korhonen tai Eeva Lahti, niin montako tyyppiä joudut käymään läpi ennen kuin löydät sen oikean? Ja mistä sen oikean sitten löytää? Entä jos niissä väärissä mutta oikean nimisissä on joku paljon, paljon sinun sitä oikeaasi paremmannäköinen ja/tai paremmin tienaava yksilö? Siirtyisitkö silti suosiolla sen oman seinästä revityn tyhjätaskusi luo yrittämättä väittää sitä ns. parempaa yksilöä omaksesi? Itse tiedän että nimeni on uniikki, kuten tiedän myös pikkusiskojeni nimien olevan uniikkeja. Mutta sekin johtuu lähinnä siitä että kannamme kuolevaa sukunimeä ilman poikaperillistä sitä jatkamaan. Meidät olisi siis suhteellisen helppo löytää rannemerkin perusteella, mutta entäs ne jotka kantavat maailman yleisimpiä nimiä ristinään?
Kaipa sen rannemerkin pitäisi sitten kehittyä meidän ihmisten määrän kasvaessa. Koordinaatit tai henkilöturvatunnus vois olla kätevä, siis nimen lisäksi, mutta löytyisikö sitä oikeaa niilläkään? Rannemerkeissä on myös se huonopuoli, että merkki on aina yhtä kirkas ja selvä kuin päivänä jona sen sait, väliäkö sillä vaikka sielunkumppanisi ehtisi heittää henkensä ennen kuin tapaatte. Siinähän sitten etsit.
Sydänlaulu vei silti kyllä hankaluudessaan voiton näistäKIN edellämainituista. Siitä hetkestä kun synnyt soi mielesi perukoilla ääni, sävelmä tai sointu, jonka kuulet vain sen oikeasi äänessä, mutta tässä on jekku! Jos et koskaan kuule sen oikeasi laulavan, et koskaan tunnista häntä. Siinähän kuuntelet ikuista laulua mielesi perukoilla miettien että millainen pärstäkerroin tämän äänen taakse kätkeytyy..
Myönnän tässä välissä että tiedän sydänlaulusta vähemmän kuin kahdesta edellisestä, mutta yritän silti valottaa edes vähän mistä on kyse.
Vaikka äsken kirjoitin että siinähän kuuntelet ikuista laulua unissasi, niin ei sekään ole taattua. Sillä sinäpäivänä kun sielukumppanisi kuolee, vaikenee ääni unissasi ja jättää jälkeensä vain tyhjyyden. Ei enää koskaan sointuakaan, ei äänen ääntä, ei tuttua kaikua jota olet kuunnellut syntymästäsi lähtien. Niin surullista kuin se onkin. Henkilökohtaisesti pelkäisin eniten juuri sydänlaulua, pelkkä ajatus aamusta jolloin herää ikuiseen hiljaisuuteen...
Sydänlaulun jälkeen seuraava NLS johon törmäsin oli Soulpicture, sielunkuva. Kuten kaksi ensimmäistäkin, sielunkuva ilmestyy kantajansa iholle tämän saavuttaessa aikuisuuden. Sielunkuvasta olen tähän mennessä onnistunut löytämään kaikkein vähiten tietoa, mutta jos olen ymmärtänyt perusteet oikein, niin kuva joka ilmestyy kantajansa iholle, esittää jollaintapaa sen oikean sielua, nimeä ja sijaintia, määräävimpiä luonteenpiireitä tai keinoa miten löytää se yksi joka kantaa puolta sielustasi mukanaan. Joskus kuva on sormenpäätä pienempi, joskus se vie koko selän.
Enempää en rehellisesti sanoen sielunkuvasta tiedä, mikä on harmillista.
Viimeisin NLS johon törmäsi, tuntuisi olevan myös se niistä kaikista yksinkertaisin ja helpoin. Soullight, sielunvalo. Idea on se, että jokaisella meistä on syntymästään lähtien pienen pieni hohtava valo keskellä vasenta kämmentää. Valo ei ole kirkas, vain pieni himmeä piste. Aluksi valo on kirkas ja kirkkaana se pysyy kunnes löydät sielunkumppanisi. Kumppanin koskettaminen vaatii ihokontaktin, mutta muutosta ei voi olla huomaamatta. Ensikosketuksesta siihen oikeaan, muuttuu valkoinen valo kämmenessäsi vihreäksi, tuoreen suhteen merkiksi. Jos tai kun sielujen välinen side on vahvistettu, nyt puhutaan siis seksistä, valo kämmenessä muuttuu siniseksi. Valon on myös sanottu säteilevän sähköiskua muistuttavaa kipua kantajalleen mikäli tämän kumppani on välittömässä kuolemanvaarassa. Mistä pääsemmekin sielunvalon viimeiseen vaiheeseen. Kun sielunkumppani menehtyy, jäljelle jäävän valo muuttuu taas valkeaksi, mutta sitä tulee siitä pitäen aina ympyröimään musta kehä/hohde. Viimeistä sielunvaloa kutsutaan siis syystä särkyneeksi valoksi.
Mitä siis näistä kantaisin itse mieluiten ihollani?
Vastaus on vaikea ja helppo. Itse valitsisin mieluiten sielunvalon, koska se vaatii vain kosketuksen, ei hoilottamista tai strippaamista. Valo olisi myös helppo piilottaa vaikka se olisikin jo särkynyt. Omaa kämmentä ei ole pakko katsoa, mutta ranne ja rintakehä ovat esillä aina kun riisuu, pukeutuu tai kylpee. Ja kuten sanottua, se hiljaisuus joka sydänlaulun sammuessa jäisi uniin, pelottaa minua jo ajatuksena niin paljon, että olen iloinen ettei unissani koskaan ole soinut tunnistamatonta musiikkia/laulua/sointua/melodiaa.
Siltikin.. Voi olla siunaus ettei meillä ole merkkiä jolla tunnistaa se ainoa oikeamme. Koska sielunkumppanin menettämisen jälkeen, on eteenpäinsiirtyminen liki mahdotonta, mutta muuten, aika parantaa haavat ja jossain välissä elämä taas voittaa. [Vaikka ei sekään tietysti taattua ole, sitä en sano. Jotkut meistä rakastavat vain kerran.]
Ehkä meillä on se oikea, ehkä ei, ehkä on vain tärkeitä välttää ne ihan väärät ja olla edes jotenkin onnellinen. En minä tiedä. Enkä ehkä koskaan tiedäkkään, olen verrattaen realistinen eläjä, ja tiedän mikä on todennäköisyys sille että tulen löytämään onnellisen parisuhteen jossa pysyn hautaan asti. Se luku on melkeinpä negatiivinen, mutta olisihan se ihan lohduttava ajatus että tuolla jossain on ihminen joka täydentää minut ja rakastaa jokaista omituista piirrettäni ja hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Mutta ajatus siitäkään että eläisin elämäni loppuun yksin, ei ole enää ihan niin pelottava mörkö kuin se joskus oli.
Mitä muutakaan puoliso loppupeleissä on kuin statussymboli? Niinpä. Ja minulle riittää statussymboliksi nopea laajakaista ja toimiva lasermiekka.
Näihin kuviin ja tunnelmiin, palataan taas! Pusuja! <3
Kumminkin! Rakkaudesta ja sieluista.. Ei, ennen kuin te minua pidempäänkin seuranneet mahdolliset lukijat taas ajattelette minulla on joka neljäs kuukausi osuva "yhyy, tahtoo parisuhteen ja oman perheen!"-kohtaus menossa ennen kuin taas parin viikon päästä kiljun miten kivaa on olla sinkku ja että aion tällä tavalla mennä hautaan asti.. Ei, se ei ole nyt kyseessä. Minä vannon vaikka käsi Silmarillionillani että näin ei ole! Hyvä.
Palatakseni aiheeseeni, olen tähän mennessä löytäny viisi mainittua tapaa tunnistaa sielunkumppaninsa, ja koska minulla on pakkomielle leikitellä kaikella mahdollisella päässäni, olen tietysi miettinyt että miten kyseiset asiat/keinot olisivat vaikuttaneet omaan elämääni.
Ensimmäinen "Näin Löydät Sielunkumppanisi"-tapa [täst'edes NLS] johon tutustuin, oli ns. Heartmark, sydänmerkki. Sydänmerkin sanottiin ilmestyvän kantajansa sydämen päälle päivänä jona hän saavuttaa aikuisuuden. Kuvio on jokaisella erilainen ja se sisältää aina kaksi väriä [en muista enää värejä ja niiden merkityksiä, sori], oman kumppanin tunnistaa tämän sydämen yllä lepäävästä kuvasta jossa on päinvastaiset värit omaan kuvaasi nähden. -- Ihan söpö idea ja kai ihan kätevä keinokin... Jos elää kulttuurissa jossa kuljetaan aina rintakehä paljaana. Miten esimerkiksi täällä talvisessa suomessa näet kuka kantaa samaa merkkiä kehossaan kuin sinä? Paineletko ympäriinsä kadulla kiskomassa ihmisten paitoja korviin kunnes löydät sen oikean? Epäilen.
Sydänmerkistä on myös sanottu, että jos toinen sielunkumppani hylkää toisen, tai kieltäytyy tunnustamasta yhteyttä, hyljätty osapuoli vajoaa hulluuteen ja kuolee viikon sisällä. Hylätyn tunnistaa siitä että sydänmerkki muuttuu hohtavan vihreäksi, hylkääjän taas tunnistaa siitä että merkki muuttuu siniseksi. Öööh, mitä? Eikö niissä nyt muutenkin vaihdelleet kaikki sateenkaaren värit?! No, kai siinä on joku logiikka.. Se muistan ko. merkeistä myös lukeneeni että jos sielunkumppani kuolee - oli pari tavannut tai ei - elävän osapuolen merkki menettää värinsä ja muuttuu ruosteisen harmaanruskeaksi. Jos taas sielunkumppanisi on kuollut ennen syntymääsi, ei sydämesi päälle koskaan ilmesty kuvaa. Loppujen lopuksi siis, aika turha juttu. Ei kukaan strippaa keskellä katua löytääkseen sen oikean, tai jos tekee niin, niin minä en halua nähdä, kiitos vain.
Toisena tutustuin yht'aikaa kahteen hyvin erilaiseen NLS:sään, Wristmarkiin, eli rannemerkkiin ja Heartsongiin, eli sydänlauluun. Rannemerkki on kuten sydänmerkkikin, se ilmestyy kantajansa iholle näiden saavuttaessa aikuisuuden. Ja kuten sydänmerkkiläkin, jos sielunkumppani on kuollut ennen syntymääsi, pysyy ihosi paljaana. Rannemerkin on sanottu ilmestyvän aina vasemman ranteen sisäpinnalle. Merkki ei ole sen enempää eikä vähempää kuin sen oikeasi nimi.
Kuulostaa yksinkertaiselta? Joo, mutta mietitäänpä hieman kauemmin. Monilla meistä on ainakin yksi täyskaima, yleensä niitä on jopa useampia. Jos käteesi ilmestyy nimi Ville Korhonen tai Eeva Lahti, niin montako tyyppiä joudut käymään läpi ennen kuin löydät sen oikean? Ja mistä sen oikean sitten löytää? Entä jos niissä väärissä mutta oikean nimisissä on joku paljon, paljon sinun sitä oikeaasi paremmannäköinen ja/tai paremmin tienaava yksilö? Siirtyisitkö silti suosiolla sen oman seinästä revityn tyhjätaskusi luo yrittämättä väittää sitä ns. parempaa yksilöä omaksesi? Itse tiedän että nimeni on uniikki, kuten tiedän myös pikkusiskojeni nimien olevan uniikkeja. Mutta sekin johtuu lähinnä siitä että kannamme kuolevaa sukunimeä ilman poikaperillistä sitä jatkamaan. Meidät olisi siis suhteellisen helppo löytää rannemerkin perusteella, mutta entäs ne jotka kantavat maailman yleisimpiä nimiä ristinään?
Kaipa sen rannemerkin pitäisi sitten kehittyä meidän ihmisten määrän kasvaessa. Koordinaatit tai henkilöturvatunnus vois olla kätevä, siis nimen lisäksi, mutta löytyisikö sitä oikeaa niilläkään? Rannemerkeissä on myös se huonopuoli, että merkki on aina yhtä kirkas ja selvä kuin päivänä jona sen sait, väliäkö sillä vaikka sielunkumppanisi ehtisi heittää henkensä ennen kuin tapaatte. Siinähän sitten etsit.
Sydänlaulu vei silti kyllä hankaluudessaan voiton näistäKIN edellämainituista. Siitä hetkestä kun synnyt soi mielesi perukoilla ääni, sävelmä tai sointu, jonka kuulet vain sen oikeasi äänessä, mutta tässä on jekku! Jos et koskaan kuule sen oikeasi laulavan, et koskaan tunnista häntä. Siinähän kuuntelet ikuista laulua mielesi perukoilla miettien että millainen pärstäkerroin tämän äänen taakse kätkeytyy..
Myönnän tässä välissä että tiedän sydänlaulusta vähemmän kuin kahdesta edellisestä, mutta yritän silti valottaa edes vähän mistä on kyse.
Vaikka äsken kirjoitin että siinähän kuuntelet ikuista laulua unissasi, niin ei sekään ole taattua. Sillä sinäpäivänä kun sielukumppanisi kuolee, vaikenee ääni unissasi ja jättää jälkeensä vain tyhjyyden. Ei enää koskaan sointuakaan, ei äänen ääntä, ei tuttua kaikua jota olet kuunnellut syntymästäsi lähtien. Niin surullista kuin se onkin. Henkilökohtaisesti pelkäisin eniten juuri sydänlaulua, pelkkä ajatus aamusta jolloin herää ikuiseen hiljaisuuteen...
Sydänlaulun jälkeen seuraava NLS johon törmäsin oli Soulpicture, sielunkuva. Kuten kaksi ensimmäistäkin, sielunkuva ilmestyy kantajansa iholle tämän saavuttaessa aikuisuuden. Sielunkuvasta olen tähän mennessä onnistunut löytämään kaikkein vähiten tietoa, mutta jos olen ymmärtänyt perusteet oikein, niin kuva joka ilmestyy kantajansa iholle, esittää jollaintapaa sen oikean sielua, nimeä ja sijaintia, määräävimpiä luonteenpiireitä tai keinoa miten löytää se yksi joka kantaa puolta sielustasi mukanaan. Joskus kuva on sormenpäätä pienempi, joskus se vie koko selän.
Enempää en rehellisesti sanoen sielunkuvasta tiedä, mikä on harmillista.
Viimeisin NLS johon törmäsi, tuntuisi olevan myös se niistä kaikista yksinkertaisin ja helpoin. Soullight, sielunvalo. Idea on se, että jokaisella meistä on syntymästään lähtien pienen pieni hohtava valo keskellä vasenta kämmentää. Valo ei ole kirkas, vain pieni himmeä piste. Aluksi valo on kirkas ja kirkkaana se pysyy kunnes löydät sielunkumppanisi. Kumppanin koskettaminen vaatii ihokontaktin, mutta muutosta ei voi olla huomaamatta. Ensikosketuksesta siihen oikeaan, muuttuu valkoinen valo kämmenessäsi vihreäksi, tuoreen suhteen merkiksi. Jos tai kun sielujen välinen side on vahvistettu, nyt puhutaan siis seksistä, valo kämmenessä muuttuu siniseksi. Valon on myös sanottu säteilevän sähköiskua muistuttavaa kipua kantajalleen mikäli tämän kumppani on välittömässä kuolemanvaarassa. Mistä pääsemmekin sielunvalon viimeiseen vaiheeseen. Kun sielunkumppani menehtyy, jäljelle jäävän valo muuttuu taas valkeaksi, mutta sitä tulee siitä pitäen aina ympyröimään musta kehä/hohde. Viimeistä sielunvaloa kutsutaan siis syystä särkyneeksi valoksi.
Mitä siis näistä kantaisin itse mieluiten ihollani?
Vastaus on vaikea ja helppo. Itse valitsisin mieluiten sielunvalon, koska se vaatii vain kosketuksen, ei hoilottamista tai strippaamista. Valo olisi myös helppo piilottaa vaikka se olisikin jo särkynyt. Omaa kämmentä ei ole pakko katsoa, mutta ranne ja rintakehä ovat esillä aina kun riisuu, pukeutuu tai kylpee. Ja kuten sanottua, se hiljaisuus joka sydänlaulun sammuessa jäisi uniin, pelottaa minua jo ajatuksena niin paljon, että olen iloinen ettei unissani koskaan ole soinut tunnistamatonta musiikkia/laulua/sointua/melodiaa.
Siltikin.. Voi olla siunaus ettei meillä ole merkkiä jolla tunnistaa se ainoa oikeamme. Koska sielunkumppanin menettämisen jälkeen, on eteenpäinsiirtyminen liki mahdotonta, mutta muuten, aika parantaa haavat ja jossain välissä elämä taas voittaa. [Vaikka ei sekään tietysti taattua ole, sitä en sano. Jotkut meistä rakastavat vain kerran.]
Ehkä meillä on se oikea, ehkä ei, ehkä on vain tärkeitä välttää ne ihan väärät ja olla edes jotenkin onnellinen. En minä tiedä. Enkä ehkä koskaan tiedäkkään, olen verrattaen realistinen eläjä, ja tiedän mikä on todennäköisyys sille että tulen löytämään onnellisen parisuhteen jossa pysyn hautaan asti. Se luku on melkeinpä negatiivinen, mutta olisihan se ihan lohduttava ajatus että tuolla jossain on ihminen joka täydentää minut ja rakastaa jokaista omituista piirrettäni ja hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Mutta ajatus siitäkään että eläisin elämäni loppuun yksin, ei ole enää ihan niin pelottava mörkö kuin se joskus oli.
Mitä muutakaan puoliso loppupeleissä on kuin statussymboli? Niinpä. Ja minulle riittää statussymboliksi nopea laajakaista ja toimiva lasermiekka.
Näihin kuviin ja tunnelmiin, palataan taas! Pusuja! <3
25.1.2013
Kietoutuneena torkkuhuopaan 24/7.
Ei saa antaa kirjoitusajan hämätä. Tai saa, mutta se ei ole suotavaa. Miksikö kirjoitan taas pikkutunneilla? Siksi, että olen kipeä. Olen enemmän tai vähemmän torkkunut koko torstain ja nyt yöllä, koska en pysty nukkumaan pitkissä pätkissä. Syy on niinkin runollinen kuin mahatauti. Mistä sai pöpön? En ole varma, mutta se otti niskalenkin 6 - 0 ja sillä selvä. Perhanan bakteeri kumminkin.
Ei siitä sen enempää.Liikaa ällöjä yksityiskohtia joita en halua muiden kanssa jakaa.
Se että olen kipeä, ei oikeastaan ole mitään uutta. Olen ollut jonkin asteisen kipeä koko vuoden alun. Miksikö näin? Koska elimistöni on muutenkin kovilla, niin sillä ei ole aikaa tai voimia tapella satunnaisia pöpöjä vastaan. Miksi näin on? Koska veressäni on jotain vialla, en ole jupissut siitä vielä sen enempää täällä, koska en ole vielä itsekkään varma mistä on kyse. Aika spesialistille on vasta maaliskuussa.
Mistä huomaan arjessa että veressäni on jotain vialla? Olen aina väsynyt, riippumatta siitä paljonko olen nukkunut. Minulla on koko ajan kylmä, vaikka olisin kietoutunut kuinka moneen vilttiin tahansa, minulla ei ole ruokahalua (ei sillä että se olisi täysin huono juttu, se vain että kun en syö, ei elimistöön tule mistään polttoainetta), haavani eivät parane, mustelia tulee ihan kaikesta, aiemminkin epäsäännölliset kuukautiseni tulevat nyt ihan miten sattuu ja ihan niin usein kun niitä huvittaa (viimeksi taisi olla alle kaksi viikkoa välissä), migreenini ovat pahempia kuin koskaan ja jokainen ohikulkeva basilli on sitä mieltä että olen sen paras kaveri.
Verikokeita minusta on tähän mennessä otettu sellainen määrä etteivät kyynärtaipeeni enää edes kehitä mustelmia. Ennen yksi verikoe riitti muuttamaan puolet kyynärvarrestani sinivioletinkellertäväksi, niin nyt ei jää edes pistettä kertomaan että missä se neula sojotti. Ei sillä että haluaisin satavarmasti tietää että mihin minua tökättiin.. Minulla on edelleenkin kammo neuloja ja pistämistä kohtaa, vaikka nykyään voinkin (ja on pakko) toleroida verikokeiden kanssa. Ei ole vaihtoehtojakaan. Tällä varmistan että pysyn hengissä, niin synkeältä kuin se kuulostaakin.
Joskus tulee toivottua että elämä olisi vähän helpompaa. Mutta toisaalta, minullahan on helppoa. Työskentelen kaksi päivää viikossa, toimipisteessä jossa jokainen henkilökohtainen ongelmani otetaan huomioon, saan periaatteessa tehdä töissä ihan mitä tahansa haluankaan tai vain ottaa rennosti ja keskittyä kuuntelemaan musiikkia ja piirtelemään paperille kirkkoveneitä jos siltä tuntuu. Minulla on asunto, kissoja, kaapissa aina ruokaa, tietokone, kännykkä, kaksi mp3-soitinta, lukematon määrä vaatteita, kirjoja, elokuvia ja muuta tavaraa.. Pääsen lääkäriin kun olen kipeä, jokaisen ongelman ratkaisussa on vähintään yksi ihminen apuna, asiat hoidetaan puolestani jos minusta siltä tuntuu etten itse niihin kykene. Minulla on lääkkeitä joilla huolehtia terveydestäni. Periaatteessa minulla pitäisi mennä siis hyvin. Kun vertaa siihen että on ihmisiä joilla ei ole mitään niistä mitkä luettelin aiemmin.
En ehkä ole maailmanparantajahippi pahinta laatua, mutta se miten epätaisaisesti nyky-yhteiskunnan hyödyt jakautuvat maiden ja ihmisten kesken, tuppaa ärsyttämään.
Eksyin taas aiheesta. Hienoa.Mutta ei uutta.
Nyt olen ehkä saanut taas jupinakiintiöni purettua hetkellisesti, joten voisin lähteä yrittämään nukkumista, on perjantai ja haluan ehtiä kerätä tarpeeksi energiaa että jaksan kävellä keskustaan ja takaisin ostamaan uuden blondausvärin (vihreä ei enää tartu, nyyh), ennen perjantairuuhkia. Jonotin viimeviikolla citymarketissa 45min kassalle pääsyä, ja en halua uusia sitä kokemusta. Ei liene tarpeellista selittää.
Syntymäpäiväni hiipii taas uhkaavasti lähemmäs, mutta en aio vieläkään ottaa itseäni niskasta ja aikuistua, on ihan liian miellyttävää olla keskenkasvuinen. Blogikin ehti täyttää vuoden tuossa viikko takaperin, joten kippis sille ja toivotaan että tänäkin vuonna jaksan päivityksiä rustata. On harvinaisen pitkäjänteistä minulta jaksaa vuoden ajan päivittää samaa blogia unohtamatta salasanaa ja muita, tai että ylipäätään muistan että minulla on blogi. Tämä ei nimittäin ole ensimmäinen laatuaan...
Palaillaan taas! Haleja! <3
Ei siitä sen enempää.
Se että olen kipeä, ei oikeastaan ole mitään uutta. Olen ollut jonkin asteisen kipeä koko vuoden alun. Miksikö näin? Koska elimistöni on muutenkin kovilla, niin sillä ei ole aikaa tai voimia tapella satunnaisia pöpöjä vastaan. Miksi näin on? Koska veressäni on jotain vialla, en ole jupissut siitä vielä sen enempää täällä, koska en ole vielä itsekkään varma mistä on kyse. Aika spesialistille on vasta maaliskuussa.
Mistä huomaan arjessa että veressäni on jotain vialla? Olen aina väsynyt, riippumatta siitä paljonko olen nukkunut. Minulla on koko ajan kylmä, vaikka olisin kietoutunut kuinka moneen vilttiin tahansa, minulla ei ole ruokahalua (ei sillä että se olisi täysin huono juttu, se vain että kun en syö, ei elimistöön tule mistään polttoainetta), haavani eivät parane, mustelia tulee ihan kaikesta, aiemminkin epäsäännölliset kuukautiseni tulevat nyt ihan miten sattuu ja ihan niin usein kun niitä huvittaa (viimeksi taisi olla alle kaksi viikkoa välissä), migreenini ovat pahempia kuin koskaan ja jokainen ohikulkeva basilli on sitä mieltä että olen sen paras kaveri.
Verikokeita minusta on tähän mennessä otettu sellainen määrä etteivät kyynärtaipeeni enää edes kehitä mustelmia. Ennen yksi verikoe riitti muuttamaan puolet kyynärvarrestani sinivioletinkellertäväksi, niin nyt ei jää edes pistettä kertomaan että missä se neula sojotti. Ei sillä että haluaisin satavarmasti tietää että mihin minua tökättiin.. Minulla on edelleenkin kammo neuloja ja pistämistä kohtaa, vaikka nykyään voinkin (ja on pakko) toleroida verikokeiden kanssa. Ei ole vaihtoehtojakaan. Tällä varmistan että pysyn hengissä, niin synkeältä kuin se kuulostaakin.
Joskus tulee toivottua että elämä olisi vähän helpompaa. Mutta toisaalta, minullahan on helppoa. Työskentelen kaksi päivää viikossa, toimipisteessä jossa jokainen henkilökohtainen ongelmani otetaan huomioon, saan periaatteessa tehdä töissä ihan mitä tahansa haluankaan tai vain ottaa rennosti ja keskittyä kuuntelemaan musiikkia ja piirtelemään paperille kirkkoveneitä jos siltä tuntuu. Minulla on asunto, kissoja, kaapissa aina ruokaa, tietokone, kännykkä, kaksi mp3-soitinta, lukematon määrä vaatteita, kirjoja, elokuvia ja muuta tavaraa.. Pääsen lääkäriin kun olen kipeä, jokaisen ongelman ratkaisussa on vähintään yksi ihminen apuna, asiat hoidetaan puolestani jos minusta siltä tuntuu etten itse niihin kykene. Minulla on lääkkeitä joilla huolehtia terveydestäni. Periaatteessa minulla pitäisi mennä siis hyvin. Kun vertaa siihen että on ihmisiä joilla ei ole mitään niistä mitkä luettelin aiemmin.
En ehkä ole maailmanparantajahippi pahinta laatua, mutta se miten epätaisaisesti nyky-yhteiskunnan hyödyt jakautuvat maiden ja ihmisten kesken, tuppaa ärsyttämään.
Eksyin taas aiheesta. Hienoa.
Nyt olen ehkä saanut taas jupinakiintiöni purettua hetkellisesti, joten voisin lähteä yrittämään nukkumista, on perjantai ja haluan ehtiä kerätä tarpeeksi energiaa että jaksan kävellä keskustaan ja takaisin ostamaan uuden blondausvärin (vihreä ei enää tartu, nyyh), ennen perjantairuuhkia. Jonotin viimeviikolla citymarketissa 45min kassalle pääsyä, ja en halua uusia sitä kokemusta. Ei liene tarpeellista selittää.
Syntymäpäiväni hiipii taas uhkaavasti lähemmäs, mutta en aio vieläkään ottaa itseäni niskasta ja aikuistua, on ihan liian miellyttävää olla keskenkasvuinen. Blogikin ehti täyttää vuoden tuossa viikko takaperin, joten kippis sille ja toivotaan että tänäkin vuonna jaksan päivityksiä rustata. On harvinaisen pitkäjänteistä minulta jaksaa vuoden ajan päivittää samaa blogia unohtamatta salasanaa ja muita, tai että ylipäätään muistan että minulla on blogi. Tämä ei nimittäin ole ensimmäinen laatuaan...
Palaillaan taas! Haleja! <3
16.1.2013
Stronger than yesterday!
Fiilikset tänään ja ylipäätään. On taas menossa se vaihe jossa tiedän pärjääväni oikein mainiosti yksin ja tiedän etten tarvitse muita ollakseni vahva silloin kun sitä tarvitaan. Pari päivää tästä ja voi parkua nurkassa että maailma on perseestä ja minä hirveä ihminen. Mene ja tiedä.
=)
Palataan taas, seuraavalla kerralla ehkä ihan oikealla päivityksellä. Haleja! <3
2.1.2013
Uusi vuosi, uudet kujeet, sama vanha minä.
2013
Vaatii taas totuttelua oppia kirjoittamaan se. Juuri ehdin oppia automaattisesti listaamaan päivämääriin vuoden 2012 ja nyt se vaihtui taas.
Sinne se vuosi taas katosi.
Vaikka se monesti tuntui äärettömän pitkältä ja ettei aika juurikaan kulje, katosi aika taas kuin varkain. Parhaiten olen huomannu viime vuoden kulumisen tämän blogin statistiikoista ja tekstilistauksista.. Vuosi oli monessa suhteessa äärimmäisen rankka, ja vaikka välillä tuntui että alkaa jo helpottaa, oli vuoden loppu silti ehkä rankin. Oman terveyden pettäminen ja jatkuva kyseenalaistaminen.. Se vie voimia, enemmän kuin luulisi.
Kevät meni lähinnä masennuksen kanssa painiessa, päivästä päivään selvitessä. Siihen että opettelin taas olemaan elossa. Kesä meni töissä teatterilla. Pari kuukautta siinä meni hyvin. Sitten tuli syksy ja vointini alkoi pikkuhiljaa huonontua. Talventullen, nyt... No, tässähän sitä taaperretaan. Työpaikka vaihtui kuntoututtavaan pajatoimintaan, kuukausittaisiin terapiakäynteihin lisättiin läjä verikokeita ja muita lääkärissä juoksuja.
Yksi menetetty ystävä, muutama uusi tuttavuus. Ei yhtään kuollutta sukulaista, mutta eipä kukaan tainnut lisääntyäkkään. Läjä tuttavien avioeroja joita seurasin satunnaisella semikiinnostuksella sivusta, ei yksiäkään häitä tai edes kihlajaisia. Vuosi oli hiljainen.
Mitä alkaneesta vuodesta? En tiedä. Joululomani alussa nähty The Hobbit - An Unexpected Journey leffa herätti taas ainakin toistaiseksi jonkin aikaa hieman syvemmällä uinuneen Tolkien- ja Lord of the Rings-innostukseni.. Ostin läjän kirjoja aiheesta, aloin nähdä unia kääpiöistä ja hukuttauduin taas vaihteeksi fanficionin maailmaan. Ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä unohdaa jonkin avulla todellisuus aina hetkittäin.
Seitsemänteen päivään asti saan tänä vuonna istuskella kotona, sitten palaan pajalle askartelemaan mitä milloinkin ja ylläpitämään päivittäistä sosiaalisuuttani. 15 pvä on seuraava lääkäri, maaliskuussa aika spesialistille.. Sen pidemmälle en edes ajattele, en oikeastaan edes sinne asti. En vielä osaa. Voin toki tehdä sunnitelmia, mutta se tuntuu niin kaukaiselta. Tällä hetkellä eläminen vain tässä hetkessä tuntuu ihan riittävältä. Onneksi tiedän ettei minulla ole kiire mihinkään.
En tiedä vielä minne tämä vuosi minut vie. Jos se vie yhtään mihinkään. Saatanhan istua tässä samassa asunnossa, samassa tuolissa tammikuussa 2014stakin, kirjoittamassa vastaavaa päivitystä tänne. Ehkä. Enää sekään ajatus ei painosta niin paljon kuin voisi luulla, minä täytän alkavan vuoden aikana vasta 24, minulla ei ole kiire mihinkään. Ehdin seikkailla maailman turuilla ja toreilla kyllä myöhemminkin. Ei sitä omaa paikkaa, omaa koloa, tarvitse ihan vielä löytää kun muuallakin pärjää. Ensin on keskityttävä siihen että opin edes elämään.
Kuitenkin, Hyvää Uutta Vuotta 2013 teille kaikille jotka tänne joskus olette eksyneet kirjoituksiani lukemaan. Kiitos siitä että olette jaksaneet päämärätöntä itseni sättimistä ja sekoilua elämäni kanssa. Voisin luvata yrittäväni aikuistua, mutta nääääh, en taida viitsiä. Näinkin on ihan okei.
Palaillaan taas! Pusuja! <3
Vaatii taas totuttelua oppia kirjoittamaan se. Juuri ehdin oppia automaattisesti listaamaan päivämääriin vuoden 2012 ja nyt se vaihtui taas.
Sinne se vuosi taas katosi.
Vaikka se monesti tuntui äärettömän pitkältä ja ettei aika juurikaan kulje, katosi aika taas kuin varkain. Parhaiten olen huomannu viime vuoden kulumisen tämän blogin statistiikoista ja tekstilistauksista.. Vuosi oli monessa suhteessa äärimmäisen rankka, ja vaikka välillä tuntui että alkaa jo helpottaa, oli vuoden loppu silti ehkä rankin. Oman terveyden pettäminen ja jatkuva kyseenalaistaminen.. Se vie voimia, enemmän kuin luulisi.
Kevät meni lähinnä masennuksen kanssa painiessa, päivästä päivään selvitessä. Siihen että opettelin taas olemaan elossa. Kesä meni töissä teatterilla. Pari kuukautta siinä meni hyvin. Sitten tuli syksy ja vointini alkoi pikkuhiljaa huonontua. Talventullen, nyt... No, tässähän sitä taaperretaan. Työpaikka vaihtui kuntoututtavaan pajatoimintaan, kuukausittaisiin terapiakäynteihin lisättiin läjä verikokeita ja muita lääkärissä juoksuja.
Yksi menetetty ystävä, muutama uusi tuttavuus. Ei yhtään kuollutta sukulaista, mutta eipä kukaan tainnut lisääntyäkkään. Läjä tuttavien avioeroja joita seurasin satunnaisella semikiinnostuksella sivusta, ei yksiäkään häitä tai edes kihlajaisia. Vuosi oli hiljainen.
Mitä alkaneesta vuodesta? En tiedä. Joululomani alussa nähty The Hobbit - An Unexpected Journey leffa herätti taas ainakin toistaiseksi jonkin aikaa hieman syvemmällä uinuneen Tolkien- ja Lord of the Rings-innostukseni.. Ostin läjän kirjoja aiheesta, aloin nähdä unia kääpiöistä ja hukuttauduin taas vaihteeksi fanficionin maailmaan. Ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä unohdaa jonkin avulla todellisuus aina hetkittäin.
Seitsemänteen päivään asti saan tänä vuonna istuskella kotona, sitten palaan pajalle askartelemaan mitä milloinkin ja ylläpitämään päivittäistä sosiaalisuuttani. 15 pvä on seuraava lääkäri, maaliskuussa aika spesialistille.. Sen pidemmälle en edes ajattele, en oikeastaan edes sinne asti. En vielä osaa. Voin toki tehdä sunnitelmia, mutta se tuntuu niin kaukaiselta. Tällä hetkellä eläminen vain tässä hetkessä tuntuu ihan riittävältä. Onneksi tiedän ettei minulla ole kiire mihinkään.
En tiedä vielä minne tämä vuosi minut vie. Jos se vie yhtään mihinkään. Saatanhan istua tässä samassa asunnossa, samassa tuolissa tammikuussa 2014stakin, kirjoittamassa vastaavaa päivitystä tänne. Ehkä. Enää sekään ajatus ei painosta niin paljon kuin voisi luulla, minä täytän alkavan vuoden aikana vasta 24, minulla ei ole kiire mihinkään. Ehdin seikkailla maailman turuilla ja toreilla kyllä myöhemminkin. Ei sitä omaa paikkaa, omaa koloa, tarvitse ihan vielä löytää kun muuallakin pärjää. Ensin on keskityttävä siihen että opin edes elämään.
Kuitenkin, Hyvää Uutta Vuotta 2013 teille kaikille jotka tänne joskus olette eksyneet kirjoituksiani lukemaan. Kiitos siitä että olette jaksaneet päämärätöntä itseni sättimistä ja sekoilua elämäni kanssa. Voisin luvata yrittäväni aikuistua, mutta nääääh, en taida viitsiä. Näinkin on ihan okei.
Palaillaan taas! Pusuja! <3
Tilaa:
Kommentit (Atom)