Olen sama kuin ennenkin.

Joskus elämässä tulee vastaan hetkiä jolloin mietin mitä ns. normaali ihminen tekisi tai tuntisi. Tänään oli/on yksi niistä päivistä.

En koskaan ole ollut niin kutsuttu 'isän tyttö', välit isään eivät välttämättä edes ole aina olleet niin kovin erikoiset saati hyvät. Mutta nyt tiedän myös etten ole koskaan antanut isälle tarpeeksi tunnustusta siitä faktasta että hän on olemassa.

"Every man can be a father, but it takes true strength to be a dad to someone else's child."

Suom: Jokainen mies voi olla isä, mutta vain vahva mies voi olla sitä jonkun muun lapselle.

Isä ei ole biologinen isäni.

Mutta kun joku tollo aikanaan varpajaisissani sanoi isälle että voihan sitä myöhemmin tehdä toisen lapsen jos ei se tunnu omalta, isä sanoi vakavana "Mutta kun se on oma!".

Minulla on ollut isä siitä päivästä asti kun synnyin. Meitä ei ehkä sido veri, mutta isä on isäni ja sillä hyvä. Isä on se joka vei minut kouluun ensimmäisenä koulupäivänä, se joka auttoi muuttamaan toiselle puolelle suomea opiskeluiden takia, se joka kuljetti kesäisin huvipuistoihin ja muualle, se joka kylvetti minut kun olin pieni... Isä on sitä kaikkea ja lähinnä läsnäoloa! Minua ei ole koskaan kohdeltu eri tavalla kuin siskojani ja en usko että tullaan koskaan kohtelemaankaan.

Äitini oli viidennellä kuulla raskaana tutustuessaan isääni ja isä tiesi alusta asti mihin soppaan lusikkansa tökkäsi. Koskaan ei ollut epäilystä, mies oli valmis ottamaan koko paketin, 19 vuotiaan äidin ja syntymättömän tyttären, huolehdittavakseen.

Biologinen isäni häipyi kuvioista kun äitini oli 3kk raskaana. Mies päätti että nuoruutta ei sittenkään ole kivaa viettää kakkavaippoja vaihtaen ja tuttipulloja lämmittäen. Äiti päätti pärjäävänsä paremmin yksin, palautti kihlasormuksen ja muutti omilleen. Mutta pari kuukautta myöhemmin isä käveli kuvioihin kesken pikkujoulujen ja päätti esittäytyä kivanoloiselle tytölle, kun äitini kertoi suoraan olevansa raskaana ja eronnut olettaen miehen kävelevän karkuun sen sileän tien, pyysi tämä puhelinnumeroa ja sopi treffit. Pian sen jälkeen ne kaksi alkoivat seurustella ja neljä kuukautta myöhemmin minä synnyin. Isä pysyi kuvioissa ja on niissä edelleen. Biologisen isäni nimi lukee ehkä syntymätodistuksessani, mutta helvetinkö väliä sillä on? Isäni on se mies joka piti minua sylissään synnytyslaitoksella! Ei se joka tunnusti isyytensä oman äitinsä uhkaamana!

Suunnilleen kaikki minua vanhemmat sukulaiset ja perhetutut tietävät tilanteesta, ovat aina tienneet, mutta kukaan ei ole koskaan ottanut asiaa kanssani puheeksi. Isä on isäni, siskoni ovat siskojani eivätkä vain puolikkaita, minulla oli rakastavat isovanhemmat jo ennen kuin synnyin, eikä odotetumpaa lasta ole tässä suvussa/suvuissa koskaan ollut. Ainoat asiat jotka biologisen isäni puolelta kiinnostaisivat, ovat setäni & isovanhempani jotka olivat aina äitini puolella sen jälkeen kun isukki päätti ettei haluakkaan olla isukki. Setäni kuulemmat vittuilevat aiheesta vielä tänäpäivänäkin. Hyvä sedät! Tiedän myös että minulla on kaksi pikkusiskopuolta jotka ovat molemmat ala-asteella, mutta uskon että on lempeämpää heillekkin että he eivät tiedä minusta (tai no, mistäs minä tiedät tietävätkö he, aion olettaa että eivät). Minulla on kaksi pikkusiskoa joitten puolesta siirtäisin tarvittaessa vuoria, en tarvitse kahta lisää vaikka se ilkeältä kuulostaakin.

Minulla on perhe eikä minua ole koskaan kohdeltu sen erikoisemmin syntyperäni takia. Se riittää minulle vallan mainiosti.

Kuitenkin, minä kuulin koko isä-asiasta ensimmäistä kertaa tänään ja olen edelleen hieman huolissani siitä että ohitin asian liki olankohtautuksella. Eikö normaali ihminen järkyty tai panikoi? Minä olen lähinnä lievästi hämmentynyt. Äiti oli ihan varma että suuttuisin asiasta ja en suostuisi puhumaan hetkeen perheelleni, minä lähinnä tuhahdin ja kysyin lähteekö äiti seurakseni sieneen jahka niitä ilmenee...

Kun äiti tänään tuli käymään, hän sanoi että hänen pitää puhua kanssani jostain, minä sanoin ääneen "Mutta sie et halua." Äiti nyökkäsi ja sanoi pelkäävänsä että suutun, mutta kun rouva viimein sai kakistettua asian ulos suustaan, ensimmäinen kommenttini oli "Aha. Ja millä hollywood-käsiksellä me nyt pelataan?". Äiti heitti minua tyynyllä.

Tämä ei muuta mitään minussa, olen ihan sama Käpä kuin ennenkin, hieman kirjavampi kiitos hiusvärejen ehkä, mutta siihen se jääkin. Minulla on yhä isä joka on ollut paikalla siitä hetkestä kun synnyin ja se riittää minulle.

---

JN & LH & JS, tiedän että te luette tämän ja te olette bestiksiäni, puhun teille asiasta jahka se on käsiteltävissä ja hieman konkreettisempi. Vaikka en ole hysteerinen/paniikissa/tms, niin en ole ihan just valmis puimaan aihetta.

Halei & Pusui! <3

- Käpä

P.s: En ole unohtanut blogiani ja nyt olen tullut takaisin, elämä vaan oli tässä välissä ja miulla ei juurikaan ollut asiaa. Voivoi.