Taskukokoinen identiteettikriisi

Sõkki on iloinen asia. Ainakin henkilökohtaisesti väittäisin näin. Miksikö? Koska veikkaan viettäneeni keskiviikkoillan, torstain, perjantain ja pe-la välisen yön sõkissa. Nyt annoin kuuden maissa aamulla periksi ja kaadoin itselleni lasin vodkaa. Ehkä tämä tästä. En ole ainakaan enää ihan niin jumissa itseni kanssa.

Kuten edellisessä päivityksessä mainitsin, minulle kerrottiin viimeinkin erinäisiä totuuksia alkuperästäni. Sivuutin asian olankohautuksella, keskittyen lähinnä siihen että äiti ei ala itkeä. Minä en tule toimeen itkevien ihmisten kanssa. Piste. Siirsin asiat ja tunteet syrjään, teen niin edelleen. Silti tuntuu kuin olisin juuri kiehumisenpartaalla oleva täpötäysi kattila, milloinkaan ei tiedä milloin roiskahtaa yli ja polttaa. Juuri nyt päässäni on tavallista enemmän ajatuksia joita en halua ajatella tai tunnustaa olemassaoleviksi. Juuri nyt en ole siihen tarpeeksi vahva.

Tiedän olevani joltiseltaankin vihainen, ärtynyt ja loukkaantunut... Minä en ole hyvä tunteiden kanssa tai niiden käsittelyssä, en ole koskaan ollut. Vihainen olen juuri nyt lähinnä siksi että inhoan sitä jos minulle valehdellaan, paskat koko jutusta muuten, mutta se etten tiedä minuun liittyviä asioita joista kaukaisemmatkin perhetutut ovat perillä vituttaa minua. Olen vihainen koska vihaan sitä kun tunnen tulevani suojelluksi. Ja juuri sitä äiti ja isä ovat kuulemma tehneet koko ikäni, suojelleet minua jotta saisin olla tavallinen. No siinä suhteessa meni hyvin, tavallisesta en juuri tiedä.

Ärtynyt olen koska en osaa sivuuttaa asiaa ja siirtyä eteenpäin. Olen ärtynyt koska huomaan katselevani biologisen isäni kuvaa turpakirjassa vähintään kerran päivässä [miten ko. mies on voinut olla 3,5 vuotta kaverilistallani turpakirjassa minun saamatta tietää totuutta tai kyseenalaistamatta että kuka helevetti tuo on, on minulle arvoitus], olen ärtynyt koska juuri nyt en näe peilistä omia kasvojani. Minä näytän biologiselta isältäni... paljon. Ja se ärsyttää minua. Olen aina tiennyt etten juurikaan muistuta pikkusiskojani ja että näytän eniten tädiltäni mitä sukulaisiin tulee. Mutta kun sitten naaman eteen isketään kuva miehestä jota saan kiittää olemassaolostani, näen liikaa yhtäläisyyksiä jotta voisin vain ohittaa asian. Kavojeni luusto ja muoto, kapeat huuleni... Silmäni ovat täysin samanlaiset ja samanväriset kuin miehellä jota en halua kutsua isäksi mutta jolle ei ole muutakaan termiä. Vain nenä on erilainen, kiitos äidin.

Loukkaantunut olen koska niin moni tiesi asiasta ennen minua. Loukkaantunut olen koska tiedän joutuvani ennemmin tai myöhemmin ottamaan asian puheeksi pikkusiskojeni kanssa ennen kuin joku muu torvi päättää valaista heitä asiasta. Loukkaantunut olen koska en tunne oloani juuri nyt samanlaiseksi kuin ennen. Loukkaantunut olen siksi että juuri kun tuntuu siltä että alan taas saada otetta elämästä, jotain tälläistä heitetään kasvoille. Uusi kuntoutuskoordinaattorini on ensimmäinen ihminen pitkään aikaan jolle minun ei ole tarvinnut selitellä ihmistenpelkoani, tuleva kuntoutuspaikka kaupungin atk-tuen ja MTT-palvelujen yhteistyöprojektissa mediapajalla kuulostaa kiinnostavalta ja olen onnistnut pudottamaan elopainostani 24 kiloa sitten tammikuun! Olen vittu viimeinkin elossa ja sitten menee taas reisille! Kiitti vaan maailma!

Eniten rasittaa juuri nyt kysymys, kuka helvetti minä oikein olen? Osa identiteettiäni meni alas vessanpöntöstä keskiviikkona enkä ole vielä onnistunut korjaamaan sitä. Olen tiennyt verenperimäni ja mitä se tuo tullessaan, mikä on sukuni historia... Kasvoin uskoen että olen pitkänpitkän muurarisuvun viimeinen ja niin edelleen.. Nyt tiedän että en ole. En ole sen käsityöläissuvun vesa joka kuvittelin olevani! Joka kasvoin olemaan! Luonne ja pärstä ovat samat kuin ennenkin, mutta jokin romahti. Osa identiteettiäni, osa sen tukipilareista.

Tavallaan haluaisin ottaa härkää sarvista ja tavata ihmisen jota on kiittäminen osasta geeniperimääni, mutta toisaalta en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ja on ehkä parempi että en hetkeen tee sen asian suhteen mitään, tunnekuohuni ei liene vielä ihan tarpeeksi hallittavissa. En halua isältäni yhtään mitään, enkä koe olevani mitenkään velvollinen selittelemään itseäni ja tekemisiäni uppo-oudolle tyypille jolla ei aikanaan ollut munia olla mies ja ottaa vastuuta omista teoistaan. Hittoako mie sellaisen kanssa tahtoisin olla tekemisissä?!

Tässä välissä lienee hyvä tunnustaa että olen hieman humalassa. ”Hupsista”. Sori.

Tällä hetkellä vain tunnen itseni niin perhanan eksyneeksi. Tavallaan mikään ei ole muuttunut, mutta kuitenkin jotakin on eri tavalla kuin ennen. Minulla on kolmisen tuntia aikaa saada itseni siihen kuosiin että voin viettää mukavan päivän maalla lähisukuni kanssa normaalina omana itsenäni.

Koska niin kuin aina, pistän taas muitten tunteet omieni edelle. Kun muut ovat okei, minä voin hengittää ja lakata hetkeksi teeskentelemästä että minäkin olen kunnossa. Mutta juuri nyt en ole kunnossa jossa jaksaisin käsitellä muiden tunteita, ongelmia ja elämää. Joten minä hymyilen, sanon olevani kunnossa ja puhun säästä, lauon huonoja ja mauttomia vitsejä saadakseni muut kevyisiin puheenaiheisiin ja vahdin että muilla on hyvä olla. Olen tehnyt niin yli kaksikymmentä vuotta, voin tehdä niin jatkossakin. Pelkään vain räjähtäväni pian jos en keksi tapaa purhaa turhautumistani jotenkin.

Kuppi kahvia, suihku, pari jaksoa Supernaturalia ja puolen tunnin tehotorkut voisivat olla paikallaan että saisin itseni edes jotenkuten toimintakykyiseksi.

-O-

LH, JN & JS, ilmoitan sitten kun voin viimeinkin puhua asioista, juuri nyt vain tyhjennän mieltäni ja puran sydäntäni. Palataan astialle joskus tulevaisuudessa.

Halei ja pusui!

- Käpä