Mikä minut taas näinkin piristävää aihetta sai ajattelemaan, oli taas oma alitajunnastani nouseva syyllisyys. Olen edelleen vihainen itselleni etten päässyt lähtemään Haitille maanjäristyksen jälkeen avustustöihin. Yritin kyllä. Yritin oikein kovasti. Sain sovittua asiasta koulun kanssa, sain järjestettyä raha-asiat ja kissalle hoidon. Rokotukset ja passi olivat kunnossa. Ainoa mitä en pystynyt repäisemään tyhjästä oli 350€ maksava Punaisen Ristin kurssi joka olisi vaadittu että olisin päässyt avustustöihin. Toisekseen olisin tarvinnut 500€ lentoihin. Mistäpä opiskelija repäisee tuollaiset rahat noin vain? Ei niin mistään.
Käänsin oikeasti netin ympäri löytääkseni väylän jonka kautta lähteä apuun. Hemmetti, olen keskivertoa parempi rakennus- ja korjaustöissä, hallitsen sähkö- ja putkitöiden perusteet, osaan antaa ensiapua, en hätkähdä pienistä, olen kokooni nähden vahva, pärjään viikkoja vähillä unilla, puhun sujuvasti kolmea kieltä ja auttavasti viittä! Kirkon ulkomaanapu olisi ollut yksi väylä, mutta koska suhteeni ev.lut. kirkkoon on vähän niin ja näin... Niin ei.
Se vitutti. Erittäin raskaasti. Halusin lähteä. Olin valmis lähtemään. Tiesin että minusta olisi ollut hyötyä. Ja sitten ei löydy väylää.
Koen myös jatkuvasti syyllisyyttä siitä etten voi noin vain lähteä auttamaan toiselle puolelle maailmaa. Rakentamaan kouluja ja sairaaloita, levittämään lääkkeitä ja muuta. Se saa minut tuntemaan itseni niin heikoksi ja turhaksi! Koen epäonnistuneeni koska en ole keksinyt ratkaisua saasteongelmaa, nälänhätiin, kestävään kehitykseen, vaihtoehtoiseen polttoaineeseen, tasa-arvo-ongelmaan ja muihin. Muut ehkä kokevat syyllisyyttä pienistä asioista. Minulla on koko helevetin maailma ristinäni.
Joskus olisi helpompi jos vain en välittäisi. Joskus olisi ihan mukavaa jos en valvoisi öitäni maailman tulevaisuutta miettien. Herää aina se kysymys että miksi minä? Miksi juuri minä välitän niin kauhean paljon? Ja miksi kuitenkaan en saa mitään aikaan? Ei yksi pikkuruinen blondi savonmaan perämetsistä saa muutosta aikaan. Tarvittaisiin satoja ellei tuhansia ihmisiä, resursseja, aikaa... Ja mitään niistä minulla ei ole. On vain tahto ja ideologia. Eikä sillä pötkitä kyllä yhtään mihinkään.
Eräs ystäväni kehotti joskus minua vain siirtämään kaiken sen mitä päässäni on paperille ja jättämään kirjan löydettäväksi jälkipolville. Jotta joku muu joskus veisi suunnitelmani loppuun. Samainen ystävä tosin kehoitti myös rupeamaan erakkomaiseksi elämäntapa filosofiksi tjsp ja ottamaan aikanaan oppipojan jolle siirrän kaiken sen tiedon minkä maailmasta ja sen pelastamisesta olen vuosieni varrella kerännyt. Kumpikin ajatus tavallaan kiehtoo. Mutta vain ensimmäinen on toteuttamiskelpoinen millään tasolla. Ehkä jos joskus jaksan...
Mutta palatakseni syyllisyyteen. Yleisen tason syyllisyys on lähes jatkuvaa. Nytkin koen syyllisyyttä siitä että olen ohittanut taas yhden dead-linen tekemättä sille mitään, en ole siivonnut asuntoani ja mummi on tulossa tänään kylään, kissojeni hiekkaboxit ovat karmeassa kunnossa vain siksi etten tahdo koskea niihin ja keittiön lavuaarissa on taas joku ihmeellinen homeviljelmä.. Suihkussakin pitäisi käydä. Ja nyt kalvaa se että jätin äsken vastaamatta puhelimeen koska en tunnistanut numeroa.
Onko syyllisyys perustunne joka on aina taustalla? Mitä ikinä teenkään... Ehkä. Vittu.
Mutta nyt on lopetettava, voisin yrittää siivota edes vähän ennen kuin päästän mummin tänne ja sinne suihkuun on pakko ehtiä.
Palaillaan! Haleja! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti