Tai ehkä ei. Tajusin äsken etten periaatteessa pidä itseäni kuolevaisena tai suhtaudu itseeni kuin kuolevaiseen. Koko ajan tuntuu kuin aika vain soljuisi ohi minua edes hipaisematta. En koe aikuistuvani, en muuttuvani ihmisenä. Korkeintaan kehityn. Olen ihan pihalla oman ikäluokkani jutuista, en koe niihin mitään yhteyttä.
Yhä useammin huomaan hakeutuvani itseäni nuorempien seuraan. Tai käyttäytyväni kuin huomattavasti nuorempi ihminen. "Voisitko oikeasti käyttäytyä kuin aikuinen?" Ei ole mitenkään tuntematon lause minulle. Kuulen sen verrattaen usein.
Käsitteenä kuolema on etäinen. Puhuttaessa siis fyysisestä kuolemasta. Psyyken/sielun/olemuksen kuolemiseen en sensijaan edes usko. Tavallaan tiedän että jonakin päivänä meiltä kaikilta loppuu aika, mutta toisaalta en tunne oman aikani hupenevan.
Vuosien kuluminen on minulle edelleen täyttä hepreaa. Huomaan vain aina silloin tällöin ajan kiiruhtaneen eteenpäin. Ihmisten vanhenneen. Mutta itse en ole muuttunut lainkaan.
Osasyy tähän ajattomuuden tunteeseen voi olla kausittaisella masennuksellani, joka taas vaihteeksi voi hyvinkin paksusti ja elämä menee miten menee, jokatapauksessa; minulta puuttuu käytännössä useampi vuosi elämästäni. Ja juuri niistä vuosista tietenkin kun muut ovat kasvaneet niin sanotusti aikuisiksi.
Harmaita vuosia on useampi, enkä kykene muistamaan mitään niiden aikana tapahtunutta. On asioita joita tiedän tehneeni ja asioita joiden tiedän tapahtuneen, mutta muistoja niistä ei ole. Ei oikeita. Vain niitä jotka aivoni ovat luoneet tyhjyyden täytteeksi. Osittain tästä syystä teini-ikäni tuntuu edelleen vast'ikään olleelta. Muitakaan muistoja ei ole.
Oli hämmentävää tajuta että kissani täyttää jo viisi. Vastahan minä sain sen karvapallon! Myös se että pikkusisko joka aina - tietenkin - tuntunut mielessäni lapselta, on nykyään välillä jopa minua aikuisempi.
Aikuiseksi kasvaminen on etäinen asia. Pääni sisältä olen edelleen täysin teini. Olen kiinnostuneempi tietokonepeleistä, musiikista, elokuvista ja muusta vastaavasta kuin perheen perustamisesta, työurasta tai ns. päivänpolttamista asioista.
Ehkä jonakin päivänä tajuan että minäkin vanhenen. Että minunkin aikani kuluu. Se että tiedostan asian, ei tarkoita että sisäistäin tai ymmärtäisin sen. Se tuntuu tarinalta, joltain keksityltä jota vain väitän todeksi.
Palaillaan <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti