Halutaan ostaa vähän käytetty ja hyväkuntoinen päivärytmi. Mielellään itse itseään ylläpitävä. Nimimerkillä; Nukun taas päivän hevon vittua enkä osaa tai edes yritä tehdä asialle mitään.
Minäkö aikuinen? Hah.
Pitkästä aikaa haluaisin kirjoittaa taas ihan kunnollisen, 'oikean' blogimerkinnän, mutta taitaa taas irrota vain valitusta. Tuntuu että nykyään vain valitan kaikesta. Vanhoja merkintöjäkin selaillessa huomasin että blogi muuttuu koko ajan synkemmäksi ja synkemmäksi. Pahus. Ei tästä pitänyt sellainen tulla, ei pelkästään paikka johon oksennan kaiken pahan oloni. Mutta niin näyttäisi käyneen.
Pohjimmiltaan perusluonteeni on ikipositiivinen ja iloinen luonnonlapsi, mutta tuntuu että mitä ikinä teenkin tai mitä ikinä tapahtuukin, niin pintaan nousee vain niitä negatiivisia juttuja. Olen pessimisten, inhorealistinen, kaikki-menee-päin-vittua valittaja joka ei osaa enää edes kunnolla hymyillä.
Mihin hävisi se oikeasti iloinen ja onnellinen minä?
Nykyään tuntuu etten oikeastaan osaa enää edes elää, puran kaikki tunteet omiin kirjallisiin heijastumiini, mutta jos joku kysyy perustuuko hahmo minuun, kiellän sen heti.
Unohdin jo vuosia sitten kuinka itketään.
Nykyään puhdistan kyynelkanavat kerran tai kaksi vuodessa tarkoituksellisesti. Mutta muuten? Minä en kyyneleitä vuodata, poikkeuksena ne mitä tuuli/viima/katupöly nostaa silmiin. Niille nyt vain ei voi mitään.
Vuosia väitin itselleni etten edes halua osata itkeä. Mutta nykyään se alkaa tuntua siltä että olen menettänyt osan ihmisyyttäni kyyneleitteni mukana. En osaa itkeä vaikka miten haluaisin. Välillä olen paniikissa siitä kun en oikeastaan tunne mitään. Kaikki menee suunnilleen samalla perustasolla koko ajan eikä suuria heilahduksia tunneskaaloissani näy.
Tuntuu että menetän päivä päivältä yhä enemmän omaa ihmisyyttäni. Nukun vain pari kertaa viikossa, syön ehkä kerran vuorokaudessa - juon toki useammin - enkä oikeastaan tunne nälkää, en kaipaa ihmiskontakteja, en osaa itkeä, iloni haipuu sekunneissa takaisin perusmurjotukseen, en kaipaa vaihtelua tai mitään muutakaan. Helvetti, en tunne enää kunnolla edes eläväni. Päivät kestävät ikuisuuden, mutta viikot juoksevat ohi ja huomaan yleensä taas kuukauden kadonneen (hyvä merkki on yleensä kuukautiset).
Olen kuin neliskulmainen palikka jota yritetään tunkea pyöreään reikään.
Missä helvetissä on minun paikkani?
Minne minä kuulun?
Miksi en osaa elää ja olla normaali?
Miksi, miksi, miksi!!!
Olen pelkkiä kysymyksiä vailla vastauksia.
Joskus toivon että tapahtuisi jotain. Jonkunlainen katastrofi tai onnettomuus joka pakottaisi minut muuttumaan ja tekemään jotain. En ole paha ihminen. En halua että kukaan kuolee tai loukkaantuu. Mutta silti, että tulisi edes joku tarkoitus näihin tyhjiin päiviin, joita kutsun elämäkseni.
Huoh, en tiedä. En jaksaisi edes ajatella. Ei siinäkään ole mitään hohtoa. Siis ajatuksissa. Ahdistus ja itseinho vain kasvavat.
Pitäisi piirtää äitienpäiväksi jotain kivaa äidille, mutta luovuuteni on nollassa. L toki saa minut kirjoittamaan, mutta tarinan kantaminen jää lähinnä hänen hartioilleen. En jaksa keskittyä edes teksiin. En jaksaisi tehdä mitään, mutta pelkkä paikallaan istuminenkaan ei tyydytä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu ettei Äitijumalatteralla olekkaan minulle kaikkia vastauksia.
En tiedä missä on se polku jota minun tulisi seurata.
En tiedä minne minun pitäisi mennä tai mitä minun tulisi tehdä.
Odotan vain sitä että joku antaa sen vastauksen kysymykseen jota en edes ääneen esitä.
'Miksi minä olen olemassa?'
