Yleensä sitä toivoo monemoista elämässään. Että olisi enemmän rahaa, kivempi työ, kavereita, matkoja, hyödykkeitä, viikonloppukännit ilman krapulaa, ettei maanantaita olisi. Olen ollut yli kuukauden hiljaa koska jouduin tekemään todellisuuspäivityksen omalla kohdallani.
Olen maininnut pariin otteeseen terveysongelmistani jotka eivät ole sidoksissa masennukseeni. Senkin kanssa menee taas vähän huonommin, mutta se ei liity tähän mitenkään. Kuulin yhden sanan, ja se sana pysäytti aika paljon elämässäni tällä hetkellä. Juuri nyt en ajattele tulevaisuutta kuin seuraavaan lääkäriaikaan asti.
Leukemia.
Ei se vielä ihan varmaa ole, luuydintesti on tekemättä. Se on edessä vielä tänä keväänä.
Toki tiesin ettei kaikki ole kunnossa, tunnenhan minä sen ruumiissani. Nenäverenvuotoja on lähes päivittäin, mustelmia tulee lähes kaikesta, pienetkään naarmut eivät enää parane, olen aina väsynyt ja kylmissäni, paitsi silloin kun iskee kuuma-aalto, joka heittää varoittamatta hien pintaan niin että paita kastuu. Luusärky on lähes kokoaikainen kumppanini tällä hetkellä, en saa öisin unta, missään asennossa ei ole hyvä ja särkylääkkeillä ei ole mitään vaikutusta.
Ei elämä ennenkään ole ollut helppoa, mutta nyt tuntuu että se vaikeutuu koko ajan entisestään. En juuri nyt edes muista milloin minulla on ollut viimeksi kunnolla lämmin, hyvä ja kivuton olo. En vain aina jaksaisi tapella, ja nyt pelkään että joudun tappelemaan todellisuuden kanssa enemmän kuin koskaan ennen.
Olen myös joutunut miettimään että mitä jos se on kuin onkin leukemia, mitä sitten teen? Ensireaktioni oli tietysti ottaa henkivakuutus. Tai yrittää. Pitää raahata itseni pankkiin sitä varten, ei näemmä onnistunutkaan netissä. Pläh. Pistän jokatapauksessa pikkusiskot edunsaajiksi.
Äiti on luonnollisesti huolissaan vaikka yrittääkin peittää sen. Huomattavin muutos on että yksi vierailu luonani kahdessa viikossa on muuttunut kahteen vierailuun viikossa. Isä on huolissaan mutta ei oikein tiedä mitä tehdä tai sanoa, sillä on omatkin terveysongelmansa huolehdittavana. Vanhempi pikkumonsteri tietää mikä on tilanne ja ottaa sen suht' rauhallisesti, nuoremmalle en aio kertoa ennen varmaa diagnoosia. Äidin äiti tietää ja ottaa homman siltä kannalta että niin kauan kun paperilla ei ole mitään, mie olen terve. Mummo on muutenkin enemmän huolissaan siitä voiko se ostaa minulle uuden imurin synttärilahjaksi. Isän äidille en ole vielä kertonut, enkä ole kertomassakaan. Mummi on ihan tarpeeksi huolissaan minusta jo nytkin. Ainoalle tädilleni en ole vielä kertonut, pitänee kertoa ensi viikolla. Serkuilleni en aio sanoa sanaakaan, ne on vielä liian nuoria ymmärtämään. Muille? LH tietää, JN, DK, JS, JsS ja TP eivät vielä tiedä, enkä tiedä miten kerronkaan.
Kissoilleni olen varmistanut kodit siltä varalta että minulle käy huonosti. Olen myös melko varma siitä että joudun puhumaan aiheesta tukihenkilöni kanssa, mutta toistaiseksi en ole vielä saanut aikaiseksi. Homma on jotekin abstrakti vielä. Se ei ole vielä totta, odottelen vain missä vaiheessa homma lävähtää kunnolla kasvoilleni ja en voi enää kieltäytyä ajattelemasta sitä.
Leukemian uhka hautasi myös lopullisesti haaveeni omasta perheestä. Kroonista leukemiaa sairataville ei suositella lasten hankkimista koska lääkkeet aiheuttavat sikiöaikaisia epämuodostumia ja syöpä siirtyisi automaattisesti lapseenkin. Eli jos se on leukemia, on edessä sterilisaatio.
Jokainen tätä blogia yhtään pidempään seurannut tietää sen jatkuvan painini sen kanssa että haluanko vai enkö halua lapsia tulevaisuudessa. No enää sitä ei tarvitse kuunnella. Todennäköisemmin vain mutinaa siitä miten minua vituttaa kun ruumini vie minulta valinnan mahdollisuuden. Vapauden päättää itse haluanko vai enkö halua jälkikasvua. Tiedän myös että vaikka lääketiede kehittyy, on kroonisen leukemian diagnoosin saaneilla yleinen elinaika odote 10 - 20 vuotta. En minä halua ajatella että saatan kupsahtaa ennen kuin täytän 40! Kyllähän minä tiedän että jonakin päivänä ne kuoppajuhlat on edessä minunkin kohdallani, mutta ennemmin haluan ajatella että se on sitten joskus kun olen yli 80 vuotias ja oikeasti vanha. Ei silloin kun ystäväni saavat lapsia ja menevät naimisiin, elävät elämäänsä täysimmillään. Mutta kai siihenkin ajatukseen on totuttava ja keskittyvä ajattelemaan että minulla on vielä niinkin paljon aikaa jäljellä kokea, oppia ja elää.
Juuri nyt myönteiset ajatukset eivät ole ystäviäni.
Pitäisi mennä nukkumaan, alan olla liian synkällä tuulella oman hyvinvointini kannalta.
Palaillaan taas, toivotaan että edes vähän positiivisemmissa merkeissä kuin nyt.
Haleja! <3
En eilen osannut oikein sanoa mitään, tuskin koskaan tulen osaamaankaan (eihän tälläiseen tilanteeseen oikein koskaan osaa sanoa mitään, eh?). Mutta sen vain haluan että tiedät, että mä olen täällä. Eilen, tänään, huomenna, aina. ♥
VastaaPoista