Emme saaneet tänään töissä tehtyä juuri mitään. Oikeasti. Selkeä maanantai kun kummankaan pää ei toiminut. Saimme AV:n kanssa vain pestyä koneellisen pyykkiä, korjattua pari peruukkia, raikottua työpisteen valmiiksi keskiviikon sahauksia varten ja plärättyä hetken nettiä. Taapersimme kyllä ympyrääkin, tutkimme kesälomalistoja (milloin kukakin palaa) ja joimme kaakaota. Tuottavaa? Ei juurikaan.
Jostain syystä päädyimme lojumaan taukotilan sohville ja keskustelemaan lapsista. Siiten miten on naisia ja miehiä joilla on useampia lapsia, kaikki eri kumppaneiden kanssa. A:sta oli hirvittävän hauska idea jos minä tekaisisin muksut viidelle työkaverillemme - kaikki toki miehiä - niin että muksu per isä. Tästä lähtikin mielenkiintoinen ajatusleikki...
(jonka tungen tänne koska oma on blogini)
"Tulevat lapseni ikäjärjestyksessä, sukupuolet ja nimet mainittu"
ISÄ: TN
LAPSI: Tyttö - Aamu Taika Helena
MIE: Alan vältellä sitä jätkää nyt entistäkin enemmän ja en varmaan enää ikinä pysty puhumaan sille nauramatta. Plus sen kihlattu tappaisi minut jos näin pääsisi käymään. Ja jostain syystä tuo nimi kuulostaa korviini aina vaan siltä että ko. lapsi on aikaansaatu aamulla.
ISÄ: HL
LAPSI: Poika - Tapio Viljo Sakari
MIE: Kyseessä olevalle Jeesus-look-a-likelle A on kyllä yrittänyt parittaa minua ennenkin. Enkä vieläkään halua hiihtohullua YH-isää kumppanikseni vaikka O ihan hausta nappula onkin. KTHXB
ISÄ: MS
LAPSI: Poika - Nestori Roope Juhani
MIE: Jos edes ikinä vilkaisisin tämän jätkän suuntaan muuten kuin kaverillisesti, saisin turpaani. Sen kihlattu on omistavaa ja tulista sorttia. Eikä tuo jäpikkä kyllä muutenkaan sytytä. Ei millään pahalla.
Toim.Huom: Tapion ja Nestorin pitäisi kuulemma/ilmeisesti olla kaksoset... Miten se onnistuu biologisesti, en tiedä. Kolmenkimppaa? En ihan usko. En näiden jätkien kohdalla. Enkä omallanikaan kohdalla jos niikseen tulee.
ISÄ: JJ
LAPSI: Poika - Väinö Ilari Antero
MIE: Plussapalloooo~! Minun ja J:n geenit sotkien saataisiin alamittainen, jatkuvassa liikkeessä oleva, loputtomasti ideoita suoltava, laulava ja tanssiva plussapallo. Lisäksi ko. muksu olisi vaalea ja sinisilmäinen. Kuten otsikossakin mainitaan; kaoottisen luova. Enkä ole niin tyhmä että sotkeutuisin pomooni.
ISÄ: JR
LAPSI: Poika - Matias Toivo Nikolai
MIE: En edelleenkään ole edes varma kuka tuo jätkä on, mutta A väittää minun tunteneen sen vuosia. Anyhoo, tunnen vain yhden tuon nimisen ja ikä ei oikein täsmää, joten täyttä hepreaa kenelle tuon pennun muka tekaisisin.
Joten.. Tuossa ovat 'lapseni'...
Meilläkö tylsää? Eihän toki!
Päivän mielenkiintoisin työjuttu oli kun käytiin etsimässä se uusi kokoushuone jossa ensimaanantaista alkaen on joka viikko viikkopalaveri.. Kiinnostaa kun kilo pieniä kiviä, mutta minkäs teet. Se on myös tehtävienjakotilaisuus.
Nyt olen hölissyt tänne taas tarpeekseni idiotiaani, joten voin hyvällä omallatunnolla mennä suihkuun. Toista kertaa tänään. Ulkona on +28.9 celsiusta... "Tykkään." --- NOT
Palaillaan! <3
29.7.2012
Kodinhengetär
Tai ainakin yritän olla.
Ajattelin tässä samalla kun iltapuhteenani riivin raparperinvarsia huomista hillonkeittoa varten, pystähtyä kirjoittamaan merkinnän siitä mitä minusta on olla hyvä emäntä ja pitää taloutensa kuosissa. Tai ehkä tämä on enemmän mielipidettä siitä millaiseksi minut on kasvatettu - vaikka äitini ei sitä ikinä myöntäisikään..
Hyvä emäntä pitää kodin siistinä
- Ja nyt puhun siitä että lakanat vaihdetaan joka lauantai, pyykkikone surraa vähintää neljästi viikossa ja pyykit kuivataan mahdollisuuksien mukaan ulkona, mankeloidaan, silitetään ja viikataan. Lattia pestään joka toinen viikko, imuroidaan joka viikko. Astiat pestään joka ilta. Ikkunat kolmesti vuodessa. Jokaiselle pikkuesineelle on oma paikkansa ja niin edelleen. Niin minut on kasvatettu. Vaikka en pystykkään ainakaan toistaiseksi ylläpitämään moista kuria.
Hyvä emäntä hoitaa lapset ja arkiaskareet.
- Hitot siitä että lasken itseni feministiksi. Minut on kasvatettu siihen että lapset ja arki ovat emännän huolenaihe. Isäntä huolehtii siitä että polttopuita riittää, että koneet toimivat, että kaikille on ruokaa. Parisuhteen tulee olla tasa-arvoinen, mutta molemmilla on omat tehtävänsä.
Hyvä emäntä kierrättää ja säästää.
- Ryytimalla tulee kasvattaa ainakin puolet kesällä tarvittavista vihanneksista. Hyvä emäntä myös säilöö talven varalle yhtä ja toista. Hyvä emäntä käy kirpputoreilla, kierrätyskeskuksissa ja alennusmyynneissä. Kaikkelle voi keksiä uuden muodon ja käyttötarkoituksen.
Hyvä emäntä on tottelevainen.
- Seuraa lakia ja kuuntelee miehensä ja vanhempiensä neuvoja. Jääräpäisyys on varattu muille. Hyvä emäntä antaa periksi, tekee kompromissejä tai kiertää hankalat tilanteet neuvokkaasti.
Hyvä emäntä ei ole koskaan toimeton.
- Jalat ja kädet liikkuvat heräämisestä nukahtamiseen. Jos ei muuta niin neuloo lapsilleen tai leipoo koko perheelle. Hyvä emäntä ei saa koskaa olla laiska ja antaa arjen vain soljua ohitse.
Noudattavatko minut kasvattaneet naiset näitä neuvoja? Osittain ja soveltaen, kuitenkin harvemmin. Minusta kasvatettiin pikkunainen, ison maatalon emäntä. Kuulostan vanhanaikaiselta ja olenkin, roolimallini on 50-luvulta. Vain omat mielenkiinnonkohteeni ja oma eksentrisyyteni ovat muovanneet minusta niin modernin kuin olen.
Silti, tunnen aina syyllisyyttä siitä etten ole kuten olen edellä kertonut. Syvällä aivokurkiaisessa nakuttaa että pitäisipitäisipitäisi. Pitäisi osata ja jaksaa. Pitäisi olla malliesimerkki.
Nytkin kun tässä pilkon raparperiä kotitekoista hilloa varten, suunnittelen myös muiden säilykkeiden valmistamista talveksi. Kurpitsa- ja isotakiaisenvarsipikkelsejä, maustekurkkuja, säilöttyjä sieniä, ryöpättyjä marjoja, hilloja... Haaveissani olisi muuttaa isompaan asuntoon jossa olisi oma pihatilkku tai edes parveke. Voisin viljellä ruukuissa ensi kesänä.. Lisäksi haluaisin kangaspuut. Askarrella ja puuhastella ison talon kimpussa - ei silloin olisi kai aikaa olla masentunutkaan.
Minusta kasvatettiin Hyvä Emäntä, pikku kananen joka viipottaa huolehtimassa ison lapsilauman ja miehensä tarpeista, huolehtimaan eläimistä ja sadonkorjuusta, olemaan kliseinen maatalonemäntä (arvatkaa onko sukuni yrittänyt ilmoittaa minut salaa Maajussille Morsiameen? Vain kahdesti..). Sellaiseksi vain en usko koskaan päätyväni.
Vaikka miten yritän olla moderni nuori aikuinen, huomaan innostuvani hälyttävän paljon siitä että saan jostain kimpun raparperia ilmaiseksi. Pääsen keittämään hilloa.. Jee..
Minä en ole kodinhengetär. Minä siivoan kun pakotetaan. En osaa säästää, kierrätän kyllä hiilijalanjälkeni takia ja niin edelleen ja osaan säilöä kauden tuotteet, mutta muuten.. Minä en tasan ole tottelevainen ja viihdyn oikein mainiosti toimettomana. Olen vakaasti sitä mieltä että kotitöiden jakaminen on avain onnistuneeseen liittoon ja niin edelleen.
Minä en ole se Pikku Kananen joka minusta kasvatettiin, vielä kun sukuni ja minä itse sen sisäistäisimmekin.
Palaillaan! <3
Ajattelin tässä samalla kun iltapuhteenani riivin raparperinvarsia huomista hillonkeittoa varten, pystähtyä kirjoittamaan merkinnän siitä mitä minusta on olla hyvä emäntä ja pitää taloutensa kuosissa. Tai ehkä tämä on enemmän mielipidettä siitä millaiseksi minut on kasvatettu - vaikka äitini ei sitä ikinä myöntäisikään..
Hyvä emäntä pitää kodin siistinä
- Ja nyt puhun siitä että lakanat vaihdetaan joka lauantai, pyykkikone surraa vähintää neljästi viikossa ja pyykit kuivataan mahdollisuuksien mukaan ulkona, mankeloidaan, silitetään ja viikataan. Lattia pestään joka toinen viikko, imuroidaan joka viikko. Astiat pestään joka ilta. Ikkunat kolmesti vuodessa. Jokaiselle pikkuesineelle on oma paikkansa ja niin edelleen. Niin minut on kasvatettu. Vaikka en pystykkään ainakaan toistaiseksi ylläpitämään moista kuria.
Hyvä emäntä hoitaa lapset ja arkiaskareet.
- Hitot siitä että lasken itseni feministiksi. Minut on kasvatettu siihen että lapset ja arki ovat emännän huolenaihe. Isäntä huolehtii siitä että polttopuita riittää, että koneet toimivat, että kaikille on ruokaa. Parisuhteen tulee olla tasa-arvoinen, mutta molemmilla on omat tehtävänsä.
Hyvä emäntä kierrättää ja säästää.
- Ryytimalla tulee kasvattaa ainakin puolet kesällä tarvittavista vihanneksista. Hyvä emäntä myös säilöö talven varalle yhtä ja toista. Hyvä emäntä käy kirpputoreilla, kierrätyskeskuksissa ja alennusmyynneissä. Kaikkelle voi keksiä uuden muodon ja käyttötarkoituksen.
Hyvä emäntä on tottelevainen.
- Seuraa lakia ja kuuntelee miehensä ja vanhempiensä neuvoja. Jääräpäisyys on varattu muille. Hyvä emäntä antaa periksi, tekee kompromissejä tai kiertää hankalat tilanteet neuvokkaasti.
Hyvä emäntä ei ole koskaan toimeton.
- Jalat ja kädet liikkuvat heräämisestä nukahtamiseen. Jos ei muuta niin neuloo lapsilleen tai leipoo koko perheelle. Hyvä emäntä ei saa koskaa olla laiska ja antaa arjen vain soljua ohitse.
Noudattavatko minut kasvattaneet naiset näitä neuvoja? Osittain ja soveltaen, kuitenkin harvemmin. Minusta kasvatettiin pikkunainen, ison maatalon emäntä. Kuulostan vanhanaikaiselta ja olenkin, roolimallini on 50-luvulta. Vain omat mielenkiinnonkohteeni ja oma eksentrisyyteni ovat muovanneet minusta niin modernin kuin olen.
Silti, tunnen aina syyllisyyttä siitä etten ole kuten olen edellä kertonut. Syvällä aivokurkiaisessa nakuttaa että pitäisipitäisipitäisi. Pitäisi osata ja jaksaa. Pitäisi olla malliesimerkki.
Nytkin kun tässä pilkon raparperiä kotitekoista hilloa varten, suunnittelen myös muiden säilykkeiden valmistamista talveksi. Kurpitsa- ja isotakiaisenvarsipikkelsejä, maustekurkkuja, säilöttyjä sieniä, ryöpättyjä marjoja, hilloja... Haaveissani olisi muuttaa isompaan asuntoon jossa olisi oma pihatilkku tai edes parveke. Voisin viljellä ruukuissa ensi kesänä.. Lisäksi haluaisin kangaspuut. Askarrella ja puuhastella ison talon kimpussa - ei silloin olisi kai aikaa olla masentunutkaan.
Minusta kasvatettiin Hyvä Emäntä, pikku kananen joka viipottaa huolehtimassa ison lapsilauman ja miehensä tarpeista, huolehtimaan eläimistä ja sadonkorjuusta, olemaan kliseinen maatalonemäntä (arvatkaa onko sukuni yrittänyt ilmoittaa minut salaa Maajussille Morsiameen? Vain kahdesti..). Sellaiseksi vain en usko koskaan päätyväni.
Vaikka miten yritän olla moderni nuori aikuinen, huomaan innostuvani hälyttävän paljon siitä että saan jostain kimpun raparperia ilmaiseksi. Pääsen keittämään hilloa.. Jee..
Minä en ole kodinhengetär. Minä siivoan kun pakotetaan. En osaa säästää, kierrätän kyllä hiilijalanjälkeni takia ja niin edelleen ja osaan säilöä kauden tuotteet, mutta muuten.. Minä en tasan ole tottelevainen ja viihdyn oikein mainiosti toimettomana. Olen vakaasti sitä mieltä että kotitöiden jakaminen on avain onnistuneeseen liittoon ja niin edelleen.
Minä en ole se Pikku Kananen joka minusta kasvatettiin, vielä kun sukuni ja minä itse sen sisäistäisimmekin.
Palaillaan! <3
23.7.2012
Sattumanvaraista taidetta
Eksyin siis työkaverini AV:n kanssa Hesburgerille. Kun jäljellä oli enää roskat, hoksasin miten taiteelliselta A:n räjähtäneehkö ketsuppitötsä näyttikään. Kännykkä taskusta ja *snaps*.
Komea on, eikö? ;)
Halei ja pusui! <3
21.7.2012
Heräteostoksien vastustamattomuudesta
Kuvassa siis allekirjoittaneen viimeisen kahden kuukauden heräteostokset, paria puseroa ja ehkä kymmentä muuta kirjaa/pokkaria vaille.
Mikä siinä oikein on? Menet kauppaan vain katselemaan ja tulet ulos uuden leffan kanssa, tai lähdet vain kaverin seuraksi kirpputorille ja tule ulos kuuden harlekiinipokkarin kanssa. Tai menet päivittäistavaraliikkeeseen ruokaostoksille ja jotenkin eksyt vaatepuolen poistorekille ihan vahingossa ja simsalabim, muuta ei tarvita. Ostit sitten kaksi uutta paitaa ja tavoitefarkut joihin ei ole taetta että mahdut niihin, mutku ne oli vaan 2 euroo!
Oltu ja nähty. Ei sillä oikeastaan ole nimittäin väliä MITÄ se heräteostos loppujenlopuksi on, kunhan se on halpa! Jos jotain lähtee eurolla, se korjataan melko varmasti talteen. Kun ei sitä koskaan tiedä milloin tarvitsee pöytäliinan painoja tai vaaleanruskeaa lasimaalia. Tai kolmeakymmentä rullaa biojätepusseja.. Väliäkö sillä että taloyhtiössä ei edes ole biojäteastiaa.
Kirpputorit ovat muuten melkein järjestään täysin heräteostospaikkoja tai halpatavaratalojen poistomyynnit. Saatat mennä sinne sillä pointilla että etsit jotain, mutta lopulta huomaat kotona että etsimääsi asiaa et ole ostanut, mutta olet antanut kodin kampaamokoulun hylkäämälle irtopäälle, vaaleanpunaiselle pitsiliinalle joka on liian pieni sille ainoalle oikeanmuotoiselle pöydällesi sekä puolikokoa liian suurille kirkkaanoransseille aamutossuille joista toisesta irtoaa kantapala ensimmäisellä käyttökerralla kun kuitenkin pakotat itsesi käyttämään niitä etteivät ne mene hukkaan.
Lohduttaisikohan sitä sillä hetkellä tieto siitä että ne mitä itse ostit kirpputorilta heräteostoksina, olivat alunperin jonkun muun heräteostoksia tavallisessa kaupassa? Jotenkin en usko.
Palaillaan! <3
18.7.2012
Sydämessään ihan kiltti tyttö.
Olen aina ollut vähän pahis. En ole koskaan halunnut mennä täysin massan mukana. Enkä kyllä mielellään lähelläkään sitä. Se käytös taisi alkaa jo ala-asteella, jos oikein muistan. Tai ehkä jo sitäkin aikaisemmin.
Kun muut tytöt menivät partioon, ratsastus- ja ryhmätanssitunneille; minä valitsin teatterikerhon, kuvataidekoulun ja keramiikkakurssit. Kun muut juoksivat karkuun 'poikapöpöjä' ja poikia yleensäkin, kuitenkin samalla heiltä huomiota kerjäten, minä en koskaan alentunut leikkimään sitä hippaa. Eivät pojat minusta silloin olleet täysin omituisia olentoja joista ei ota selvää. Leikinkin välillä mieluiten poikien kanssa.
Kun muut valitsivat vaatteensa sen mukaan mitä kavereillakin oli, minä valitsin ne mitä haluan. En leikkinyt suosituimmilla leluilla koska mielestäni ne olivat tyhmiä ja niin edelleen niin monta muuta juttua. Tahdoin olla oma itseni, siis erilainen kuin muuta. Yksilö. Joten minusta tuli silmätikku ja koulukiusattu.
Yläasteella en enää yrittänyt erottua joukosta, ei tarvinnut. Olin muutenkin kuin musta ruusu päivänkakkaroiden keskellä. Minä ja ystäväni olimme kuin kimppu tumman-/synkänsävyisiä ruusuja, muiden rehottaessa ympärillä rikkaruohoina ja villikukkina. Jossain vaiheessa - en muista miksi - maineeseeni ilmestyi niin sanottu Pahan Tytön-leima ja jopa osalle lähimmistä ystävistäni vanhemmat suosittelivat että nämä viettäisivät vähemmän aikaa minun kanssani. Ottaisivat hajurakoa. En vieläkään tajua/tiedä miksi.
En juonut alkoholia, en polttanut tupakkaa, enkä käyttänyt huumeita saati viettänyt kaikkea vapaa-aikaani kaupungilla notkuen. Paljon todennäköisemmin istuin kotona nenä paksussa fantasiakirjassa, vahdin pikkusiskojani tai istuin parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta opettelemassa laveerauksen ja akvarellimaalauksen perusteita kuvataidetunneilla. Vietin lomat ja viikonloput perheen kanssa, tapasin verrattaen usein etäisempiäkin sukulaisia. Silti jossain välissä muutuin sukunikin silmissä Mustaksi Lampaaksi.
Muistan vieläkin kun yksi lukuisista pikkuserkuistani möläytti kerran kesken sukujuhlien: "Käpä, ootsä saatananpalvoja?". Yhtä hyvin siihen huoneeseen olisi voitu pudottaa pommi. Se hiljeni täysin. Äitini on kertonut jälkeenpäin rukoilleen sillä hetkellä että ihmiset vain jatkaisivat mitä olivatkin tekemässä ja minä potkaisin kyseisen näsäviisaan ipanan hemmettiin. Mamma kai tiesi etten tasan tule päästämään suustani ulos mitään fiksua tai korrektia. Oli oikeassa. Vastasin 15 vuotiaan uhmalla ja närkästyksellä, kirkkaalla tyttömäisellä äänellä "Joo, olen, ja just oon valkkaamassa uutta ihmisuhria!". Lähti pentu muuten nopeasti luotani. Sen jälkeen jätti sukukin jotenkuten rauhaan. Vaatteista, ulkonäöstä ja ammatista saan tänäpäivänäkin mutinaa osakseni. Samoin kuin siitä että olen yli 20 vuotias ja perheetön. En edes naimisissa.
Olen viimeaikoina miettinyt ihan itsekseni, että mistä ne niinsanotut negatiiviset leimat oikein tulivat. Kai vain siitä että kuljin omia teitäni ja olin erilainen. En keksi siihen mitään muutakaan. Myöhemmin vedin vielä suuremman rajan minun ja kotipaikkakuntalaisten ikätovereideni välillä muuttamalla kauemmaksi syntymäkaupungistani kuin kukaan muu heistä ja menemällä taidekouluun, en paikalliseen ammattikouluun. Meni vuosia että kukaan uskalsi seurata esimerkkiä ja muutaa sinne minne haluaa. Pari keskivertoaparempaa kaveriani yläasteelta seurasi perässäni vain pari vuotta myöhemmin. Toinen on nykyään Lontoossa, toinen Laosissa.
Pohjimmiltani minä kuitenkin olen aina ollut ehkä jopa se keskivertoa kiltimpi yksilö. Kuuntelen edelleen vanhempiani. En koske alkoholiin kovinkaan usein ja ehkä kerran kolmeen vuoteen humalahakuisesti, poltan ehkä kolme tupakkaa vuodessa... Minulla on työ, kaksi pelastettua kissaa ja teen lisäksi vapaaehtoistyötä aina kun vain on mahdollisuus. Minä kierrätän, ostan vaatteeni kirppiksiltä, mietin maailman tulevaisuutta, osallistun rahankeräyksiin... Mitä minun tulisi tehdä enemmän jotta olisin muidenkin silmissä hyvä persoona ja kiltti ihminen?
Niinkö paljon todella merkitsee se että pukeudun mustaan ja lanteeltani roikkuu läjä kiliseviä ketjuja? En edes värjää hiuksiani saati meikkaa! Kyllä, kuuntelen metallia, ei se minusta saatananpalvojaa tee. En edes kuuntele mitään kirkonpolttoheviä, vaan melodista folkmetallia sekä satunnaisesti extreme tai power metallia. Niinkö helvetin paljon merkitsee se etten ole kuin massa? Että en ole kopio muista?
Meille hoetaan kehdosta lähtien että jokainen meistä on yksilö ja tekee omat valintasa, luo oman elämänsä ja totuutensa. Kun niitä käskyjä tottelee, on paha, ilkeä ja tuhma. Tyhmäkin, kun ei tajua olla kuin muut. Kun ei ole kuin normikäsitys.
Joskus mietin olisiko elämä, lapsuus ja nuoruus olleet helpommat jos olisin ollut kuin muut. Olisinko nykyään onnellisempi jos olisin seurannut sitä polkua jonka muutkin valitsivat. En tiedä. Enkä varmaan kyllä koskaan saa tietääkkään.
Viihdyn oikein hyvin omana mustiinpukeutuvana teatterikääpiönäni, joka nauttii kunnon fantasiasta ja tukevalla bassolla varustetusta metallimusiikista. Ennemmin katselen pitkähiuksisia rokkipoikia kuin niitä valjuiksi kaljamahoiksi kasvamia, lapsuudestani tuntemiani poikia. Ennemmin olen oma itseni. Oma ihana, hieman ylipainoinen ja mustalla huumorintajulla varustettu oma itseni.
Cheers ja maljannosto meille kaikille jotka pitävät itsestään juuri sellaisena kuin ovat!
Näkyillään taas! <3
Kun muut tytöt menivät partioon, ratsastus- ja ryhmätanssitunneille; minä valitsin teatterikerhon, kuvataidekoulun ja keramiikkakurssit. Kun muut juoksivat karkuun 'poikapöpöjä' ja poikia yleensäkin, kuitenkin samalla heiltä huomiota kerjäten, minä en koskaan alentunut leikkimään sitä hippaa. Eivät pojat minusta silloin olleet täysin omituisia olentoja joista ei ota selvää. Leikinkin välillä mieluiten poikien kanssa.
Kun muut valitsivat vaatteensa sen mukaan mitä kavereillakin oli, minä valitsin ne mitä haluan. En leikkinyt suosituimmilla leluilla koska mielestäni ne olivat tyhmiä ja niin edelleen niin monta muuta juttua. Tahdoin olla oma itseni, siis erilainen kuin muuta. Yksilö. Joten minusta tuli silmätikku ja koulukiusattu.
Yläasteella en enää yrittänyt erottua joukosta, ei tarvinnut. Olin muutenkin kuin musta ruusu päivänkakkaroiden keskellä. Minä ja ystäväni olimme kuin kimppu tumman-/synkänsävyisiä ruusuja, muiden rehottaessa ympärillä rikkaruohoina ja villikukkina. Jossain vaiheessa - en muista miksi - maineeseeni ilmestyi niin sanottu Pahan Tytön-leima ja jopa osalle lähimmistä ystävistäni vanhemmat suosittelivat että nämä viettäisivät vähemmän aikaa minun kanssani. Ottaisivat hajurakoa. En vieläkään tajua/tiedä miksi.
En juonut alkoholia, en polttanut tupakkaa, enkä käyttänyt huumeita saati viettänyt kaikkea vapaa-aikaani kaupungilla notkuen. Paljon todennäköisemmin istuin kotona nenä paksussa fantasiakirjassa, vahdin pikkusiskojani tai istuin parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta opettelemassa laveerauksen ja akvarellimaalauksen perusteita kuvataidetunneilla. Vietin lomat ja viikonloput perheen kanssa, tapasin verrattaen usein etäisempiäkin sukulaisia. Silti jossain välissä muutuin sukunikin silmissä Mustaksi Lampaaksi.
Muistan vieläkin kun yksi lukuisista pikkuserkuistani möläytti kerran kesken sukujuhlien: "Käpä, ootsä saatananpalvoja?". Yhtä hyvin siihen huoneeseen olisi voitu pudottaa pommi. Se hiljeni täysin. Äitini on kertonut jälkeenpäin rukoilleen sillä hetkellä että ihmiset vain jatkaisivat mitä olivatkin tekemässä ja minä potkaisin kyseisen näsäviisaan ipanan hemmettiin. Mamma kai tiesi etten tasan tule päästämään suustani ulos mitään fiksua tai korrektia. Oli oikeassa. Vastasin 15 vuotiaan uhmalla ja närkästyksellä, kirkkaalla tyttömäisellä äänellä "Joo, olen, ja just oon valkkaamassa uutta ihmisuhria!". Lähti pentu muuten nopeasti luotani. Sen jälkeen jätti sukukin jotenkuten rauhaan. Vaatteista, ulkonäöstä ja ammatista saan tänäpäivänäkin mutinaa osakseni. Samoin kuin siitä että olen yli 20 vuotias ja perheetön. En edes naimisissa.
Olen viimeaikoina miettinyt ihan itsekseni, että mistä ne niinsanotut negatiiviset leimat oikein tulivat. Kai vain siitä että kuljin omia teitäni ja olin erilainen. En keksi siihen mitään muutakaan. Myöhemmin vedin vielä suuremman rajan minun ja kotipaikkakuntalaisten ikätovereideni välillä muuttamalla kauemmaksi syntymäkaupungistani kuin kukaan muu heistä ja menemällä taidekouluun, en paikalliseen ammattikouluun. Meni vuosia että kukaan uskalsi seurata esimerkkiä ja muutaa sinne minne haluaa. Pari keskivertoaparempaa kaveriani yläasteelta seurasi perässäni vain pari vuotta myöhemmin. Toinen on nykyään Lontoossa, toinen Laosissa.
Pohjimmiltani minä kuitenkin olen aina ollut ehkä jopa se keskivertoa kiltimpi yksilö. Kuuntelen edelleen vanhempiani. En koske alkoholiin kovinkaan usein ja ehkä kerran kolmeen vuoteen humalahakuisesti, poltan ehkä kolme tupakkaa vuodessa... Minulla on työ, kaksi pelastettua kissaa ja teen lisäksi vapaaehtoistyötä aina kun vain on mahdollisuus. Minä kierrätän, ostan vaatteeni kirppiksiltä, mietin maailman tulevaisuutta, osallistun rahankeräyksiin... Mitä minun tulisi tehdä enemmän jotta olisin muidenkin silmissä hyvä persoona ja kiltti ihminen?
Niinkö paljon todella merkitsee se että pukeudun mustaan ja lanteeltani roikkuu läjä kiliseviä ketjuja? En edes värjää hiuksiani saati meikkaa! Kyllä, kuuntelen metallia, ei se minusta saatananpalvojaa tee. En edes kuuntele mitään kirkonpolttoheviä, vaan melodista folkmetallia sekä satunnaisesti extreme tai power metallia. Niinkö helvetin paljon merkitsee se etten ole kuin massa? Että en ole kopio muista?
Meille hoetaan kehdosta lähtien että jokainen meistä on yksilö ja tekee omat valintasa, luo oman elämänsä ja totuutensa. Kun niitä käskyjä tottelee, on paha, ilkeä ja tuhma. Tyhmäkin, kun ei tajua olla kuin muut. Kun ei ole kuin normikäsitys.
Joskus mietin olisiko elämä, lapsuus ja nuoruus olleet helpommat jos olisin ollut kuin muut. Olisinko nykyään onnellisempi jos olisin seurannut sitä polkua jonka muutkin valitsivat. En tiedä. Enkä varmaan kyllä koskaan saa tietääkkään.
Viihdyn oikein hyvin omana mustiinpukeutuvana teatterikääpiönäni, joka nauttii kunnon fantasiasta ja tukevalla bassolla varustetusta metallimusiikista. Ennemmin katselen pitkähiuksisia rokkipoikia kuin niitä valjuiksi kaljamahoiksi kasvamia, lapsuudestani tuntemiani poikia. Ennemmin olen oma itseni. Oma ihana, hieman ylipainoinen ja mustalla huumorintajulla varustettu oma itseni.
Cheers ja maljannosto meille kaikille jotka pitävät itsestään juuri sellaisena kuin ovat!
Näkyillään taas! <3
16.7.2012
Big Wheels 2012 - Pieksämäki, Finland
Eksyimme siis vanhemman pikkusiskoni kanssa lähikunnan autotapahtumaan tylsän viikonloppumme ratoksi. Ei meitä sinne kyllä varmaan muuten olisikaan saanut, mutta kun kummallakaan ei ollut parempaakaan tekemistä ja äiti maksoi meidän liput sisään. Kylläkyllä, olemme molemmat täysi-ikäisiä ja annoimme äidin maksaa liput. Tosi aikuista. Puolustukseksi totean, että siskoni on opiskelija joka ei saa kesän aikana edes opintotukea ja itse elän työttömyyspäivärahalla.
Itse tapahtumapaikalla emme kyllä sitten olleetkaan kovin pitkään. Tapahtuma on järjestetään vuosittain ja nyt plakkarissa taisi olla vuosi numero 11. Olemme olleet kumpikin paikalla ehkä kuudesti aiemminkin, joten kovin paljon uutta ei ollut katseltavissa. Myyntikojuja, autoja ja kävijöitä oli tietty aiempia vuosia enemmän ja alue isompi, mutta ne faktat nyt eivät hirveästi viihdytä tungoksessa ja sateessa.
Ihan hauskaa meillä silti oli. Koska ylitsepääsemätön fakta on että vanhat amerikan (ja eurooppalaisetkin) autot on hienoja. Ja samaan aikaan samassa paikassa pidetyt vintage-messut olivat tietysti yksi kimmoke eksyä paikalle. Vielä kun saisi oman amerikanraudan ja pari kellohelmaista fiftari-mekkoa! Tehtiin me kyllä diili että ensi kesäksi hommataan ainakin ne mekot. Vaikka ne kohtalaisen arvokkaita onkin.
Jokatapauksessa, big wheels katkaisi ihan kivasti muuten tyhjän viikonloppuni. Yritän tässä par'aikaa muistella mitä ihmettä tein viimeviikolla torstaina ja perjantaina, mutta pääni lyö tyyyyhjääää~... Ai joo! Torstaina käytin kissanpentuni - no on se jo vuoden vanha - leikattava. Hyvä oli kun eläinlääkäri sanoi että kissan pitäisi nukkua ainakin pari tuntia leikkauksen jälkeen, mahdollisesti joka 6 - 8. Kävikö näin? Hah! Poika oli pystyssä jo kotimatkalla. Sen että päästiin kotiin ja sain boxin auki, oli junnu liikenteessä. Himpun pää jäässä ja hoiperteleva, mutta liikkeessä kaikki tyynni. Pienellä väkivallalla sain sen asettumaan pesäkoriin ja siellä se torkkuikin seuraavan pari tuntia kipulääkkeitä ja rauhoittavia pois verestään.
Junnun herättyä niiltä tirsoiltaa, ei se oikestaan ole sen koommin pysähtynyt. Sain ravata torstain ja perjantain sen perässä ja katsoa ettei se ihan telo itseään. Verisiä pepunjälkiä on edelleen siellä täällä koska haava tietysti aukesi aina kun junnu päätti suorittaa extremeurheilua. (poikakissoilla ei leikkauksen jälkeen ainakaan täällä laiteta tikkejä persaukseen, koska haava on niin pieni että paranee nopeammin ilman tikkejä) Olen tähän mennessä löytänyt tyypin ainakin kolmesti istumasta tuuletusräppänän kapealla alareunalla. Lisäksi herra ja hidalgo pisti yhden keittiöntuoleista palasiksi ja oli samalla hajottaa myös television. Naapurit varmaan arvosti mua taas sillä hetkellä... "Jätkäperkele! Jos se hajos niin mä revin sulta hännän irti!" Toiminimenä katteettomatuhkaukset.com
Siinä se loppuviikko sitten näemmä kuluikin ja vaikka koko ajan on ollut huisketta, silti tuntuu etten ole tehnyt oikeastaan mitään. Ollut vain kotona. Ei sillä että siinäkään olisi mitään uutta. Tiistaina tukihenkilöni tosin totesi että sen jälkeen kun olen alkanut käydä töissä, olen jotenkin piristynyt. Enemmän hereillä. Itse arvelen sen lähinnä johtuvan siitä että unirytmin on oltava nykyään edes jotenkuten kohdallaan. Ennen saatoin lähteä tukihenkilöni seuraksi nuoriskahvilaa remppaamaan valvottuani ensin 30+ tuntia internetin ihmeellisessä maailmassa. Arvatkaa kahdesti tuleeko silloin ulos mitään järkevää. Joo, ei tuu.
Tämä päivä onkin sitten mennyt lähinnä kotona möllöttäen. Mikä osaltaan johtuu siitä että heräsin vasta kuuden jälkeen illalla. Mutta ainakin tein sen mieltäylentävän huomion että viikon ajan vaivanneet allergiaoireet ovat viimeinkin kadonneet. Mua ei kutita! Jee! Vähän vähemmän mieltäylentävää olikin sitten tajuta millainen kaaos kämppäni oikeastaan on. Pakko siivota. Ei tahdo! Äääh!
Nyt olen jokatapauksessa saanut tungettua tähän merkintään jokaisen lauantaina ottamani valokuva (vaan seittemän?! Niitä autoja oli hitto 400!) mikä oli alkuperäinen tarkoituksenikin. Taidan heittää jonkin elokuvan pyörimään ja vaikka neuloa tunnin pari ennen kuin menen torkuille että jaksan huomenna taas kymmeneltä töihin. Terveet vuorokausirytmit.org. Myönnän tosin että sellaisen omistaminen olis aika pop. Varsinkin näin hiivatin aikaisin maanantaiaamuyönä.
Jokatapauksessa, palaillaan jahka mulla on taas asiaa.
Öitä! <3
12.7.2012
Identiteeteistä ja kummituksista.
Aloin iltapäivällä miettiä sitä minkä kautta itseni kaikkein eniten määritän. Mikä tekee minusta minut. Mikä on se asia jonka takana seison niin vahvasti että se on osa minua. Mikä on minun identiteettini jatkuvasti muuttuvassa ja kehittyvässä maailmassa, missä tavallinen ei aina riitä?
Parin tunnin ajatusleikkien jälkeen tulin siihen tulokseen, että olen vuosien mittaan määritellyt itseni milloin mitäkin kautta, mutta ne aidoimmait osat minua ovat selviytyneet niin teini-iästäni kuin masennuksestani. Siispä ajattelin listata ne tähän, ihan vain siksi että minulla on tylsää ja aihe kiinnostaa minua itseäni kulttuuriantropologisesti.
Kasvissyöjä oli ensimmäinen identiteetti jonka pystyn määrittelemään ja muistamaan. Lopetin punaisen lihan ja linnunlihan syömisen pari viikkoa viidennen luokan alun jälkeen luokkakaverini KV:n kanssa, K kesti viikon, minulla on yli vuosikymmen takana. Aloitin toki 18 vuoitaana taas linnunlihan syömisen ihan käytännön syistä, mutta muuten en ole koskaan ruokavaliotani kyseenalaistanut tai edes sen kummemmin miettinyt. Se meni vereen parissa päivässä ja siitä asti se on ollut osa minua. En enää osaa edes kuvitella että olisin täysin sekasyöjä. Haaveilen siitä että voisin elää täysin vegaanisti, mutta rakastan liikaa jäätelöä ja suklaata että siitä tulisi koskaan todellista.
Gootti, toinen kahdesta yläasteella. Emmekä olleet edes ystäviä. Emme liikkuneet samoissa porukoissa, mutta asenne ja tyyli olivat samat. Mustat vaatteet, mustat hiukset, lumenvalkoiset kasvot ja musta meikki olivat todellisuus. Synkkä musiikki koko maailma. Halusin olla erilainen kuin muut, ja uskoisinpa siinä onnistuneenikin. En halunnut mennä massan mukana enää hetkeäkään vaan revin itseni siitä irti. Siitäkin tuli automaatio parissa viikossa. Lopettaminen oli paljon hankalampaa. Enkä usko että koskaan olin goottina täysin tyytyväinen itseeni. Se tuntui silloin ja edelleenkin hieman teennäiseltä. Olen liian luonnonlapsi ja huoleton persoona elämään gootin vaatimassa säntillisyydessä.
Wicca olen ollut 14 vuotiaasta asti ja se on pysynyt tähän päivään asti sinä syvimpänä, todellisena minänä. Koska ennen kaikkea muuta, minä olen wicca, uskollinen tytär ja palvelija Äitijumalar Dealle. Jos jotain on joskus päätettävä, päätös saa riidellä minkä muun tahansa kanssa, mutta ei uskoni. Toki uskoni on muuttunut, aikuistunut vuosien mittaan. Siihen on tullut syvyyttä ja okkulistinen lisähömpötys jäänyt vähemmälle. Shamanismi, riimut, yrtit ja jooga ovat korvanneet monimutkaiset rituaalit ja palvontamenot. Rukoilen lähes päivittäin ja pääni sisällä puhun Äitijumalattarelle useammin kuin kukaan uskoisi. Minä olen wicca. Se olen minä. Se on se totuus johon nojaan kaiken mitä minussa on. Se on identiteetti jonka en usko koskaan korvautuvan millään muulla.
Metallisti tajusin olevani ammattikoulussa. Muutuin lähes yhdessä yössä gootista metallistiksi. Vaikka suurinosa ihmisistä ei näe niissä kahdessa mitään eroa, ovat ne kaksi täysin eri maailmaa. Hylkäsin gootin meikkaamisen, värjätyt hiukset ja tiukat vaatteet, hameet varsinkin, ja vaihdoin ne farkkuihin ja mustaan huppariin. Elin hetken aikaa täyttä metallitotuutta. Mutta se laimeni vuosien mittaan, olen toki edelleen metallisti. Mutta se on enemmän piilossa nykyisin. Sydämmeni on edelleen täyttä metallia, mutta olen muuten tasoittunut lähemmäs tavallista kadunmiestä, vaikka heistä edelleen reippaasti poikkeankin. Enää ei ole niin suuri tarve erottua massasta.
Ficcari, kertoja, ääni. Se minusta tuli kun viimeinkin opin antamaan teksteilleni vapauden. Kun aloin kirjoittaa muutenkin kuin koulutuntejen ratoksi vihkojen takakansiin. Nykyään en voi enää tajuta kuinka selvisin niinkin kauan ilman kirjoittamista. Mihin minä käytin kaiken sen energian ja luovuuden ennen kuin löysin sen kanavan sisältäni, sen jota pitkin teksti virtaa ulos?
Isosisko olen ollut suurimman osan elämääni. Mutta tavallaan tajusin sen vasta parikymppisenä. Saatan olla hieman ylisuojeleva sisariani kohtaan, mutta yritän parhaani mukaan vain auttaa heitä elämässä eteenpäin. En ehkä välitä ihmisistä ihan hirvittävästi noin yleensä, mutta jos joku uhkaa perhettäni tai ystäviäni, olen valmis puolustamaan heitä kaikin keinoin. Mutta vain pikkusiskojeni puolesta olisin valmis kuolemaan. En edes joutuisi harkitsemaan sitä. Jos jommankumman pikkupirun pelastaminen vaatisi minua uhraamaan henkeni, olisin jo tehnyt sen. En silti usko että koskaan niille kahdelle kertoisin kuinka suojeleva olen heitä kohtaa. Nykyään tosin voin jo ottaa rennommin, vanhemmasta pikkusiskosta huolehtii hänen avomiehensä, joten minun tarvitsee enää hätäillä nuoremmasta. Ja tiedän että se pirpana on erittäin pystyvä potkimaan mänttejä persaukselle. Ei lapsuudesta minun seurassani voi selvitä oppimatta sitä. Vai kuka muu opetti kuusivuotiaalle siskolleen kuinka pudotetaan aikuinen mies kanveesiin yhdellä potkulla tai iskulla, tai kuinka tappaa aikuinen mies yhdellä lyönnilla jos tulee tosi kyseeseen? Saatoin olla raaka, mutta ainakin voin olla varma että ne kaksi selviävät hengissä tässä maailmassa.
Karjalainen tajusin olevani vasta vähän aikaa sitten. Toki olen sen aina tavallaan tiennyt, mutta sisäistämiseen meni vuosia. Olen aina tuntenut olevani hieman väärässä paikassa, mutta kun tajusin mistä se johtui se tuska helpotti kummasti. En ole tuntenut kotikaupunkiani kodiksi, en savonmaata paikakseni. En kaivannut tänne takaisin asuessani satakunnassa. Mutta tänne minä kasvoin kuulumaan. Juureni ovat silti syvällä Karjalan mullassa. Sukuni saattoi lähteä karjalasta, mutta karjala ei koskaan lähde meistä. Minä muistan päivittäin että olen karjalainen, että en koskaan pysty palaamaan sinne missä on oikea kotini. Sillä vaikka karjala joskus suomelle palautuisikin, niin mitä olisi jäljellä? Vanhat maat toki, mutta talojen tilalla on huviloita. Kaikki on revitty alas. Meidän historiamme ei ole enää siellä. Se on viety sieltä pois. Olen karjalainen ilman kotimaata, kasvatettu suomeen ja suomalaiseksi. Perkele.
Nuo ovat ne selkeimmät identiteetit jotka minulla on vuosien mittaan ollut. On niitä varmasti ollut muitakin, kukin omalla hetkellään aina hallitsevin. Mutta nykyään muistan parhaiten nuo, joista osa on pysyvä osa minua, osa menneisyyttä joka minut muovasi. Toivon todella etten koskaan unohda kuka olen.
~ *~*~*~
Kummituksista.. Joo! Olen varma että työpaikallani kummittelee!
Miksikö? No siksi että tiedän tänään/eilen olleeni satavarmasti yksin kellarissa työskentelemässä. Lisäkseni töissä oli kaksi teknikkoa, mutta molemmat olivat kiireisiä yläkerrassa. Silti tunsin ainakin kolmesti kun joku kulki ohitse siitä hyllykkövälistä jossa olin järjestelemässä laatikoita. Vaikka tarkistin pariin otteeseen, olin silti puvustossa täysin yksin. Pariin otteeseen olin myös varma siitä että kuulin puhetta. Vaikka olin edelleen täysin yksin kellarissa enkä puhunut yksin ääneen. Tiedän varmasti ettei siihen osaan puvustoa tule äänilinjaa näyttämöltä, ja vaikka tulisikin niin näyttämö oli tyhjänä koko päivän. Siellä ei ole ilmanvaihtohormeja jotka olisivat voineet kuljettaa äänet ulkoa ja seinät ovat umpibetonia joka ei ole tunnettu kyvystään kuljettaa ääntä.
Olen myös täysin varma että näin pari kertaa silmäkulmastani vaaleahiuksisen, minuan aavistuksen pidemmän, beeshinvärisiin vaatteisiin pukeutuneen hahmon. Mutta kun käänsin pääni, ei siellä ollut ketään. Tiedän varmasti ettei kellariin pääse ilman avaimia ja tiedän ettei kukaan koko rakennuksen henkilökunnasta muistuta kuvausta lainkaan. Tilassa ei ole peilejä, joten hahmo en voinut olla minä itse. Sitä paitsi vaatteeni olivat tummat. Tiedän myös ettei kyseessä voinut olla kumpikaan teknikkokollegani, vanhempi heistä ei koskaan voisi liikkua niin hiljaa ja nopeasti, sitä paitsi se setä viheltelee KOKO ajan. Ei vaan osaa olla hiljaa. Ja toinen heistä taas on puolimetriä liian pitkä ollakseen se hahmo, lisäksi mies on tummatukkainen. Tarkistin myös kummankin vaatetuksen. Tummaa oli. Joten minulla ei ole selitystä sille mikä siellä liikkui.
Vaikka en yleensä hätkähdä ihan pienistä - kiitos Äitijumalattaren - kestin puvustossa vain vajaat kaksi tuntia. Sitten lukitsin oven visusti takanani ja siirryin valoisaan, pieneen ja turvalliseen ompelimoon harjaamaan peruukkeja. Ei tule ihan heti päivää kun suostun menemää yksin takaisin puvustoon.
~*~*~
Mutta nyt, on aika siirtyä viimeinkin yrittämään nukkumista. Kissallani on leikkausaika hävyttömän aikaisin vapaapäivääni nähden ja minä tarvitsen lepoa ennen sitä.
Näkyillään! <3
P.s: jos jollakulla on samantapaisia kokemuksia kummituksista tai vaihtoehtoisia selityksiä sille mitä koin kellarissa, olisi se mahtavaa kuulla. Jättäkää kommenttia tai heittäkään sähköpostilla jos ette halua sitä julkisesti ilmineerata. - Käpä
Parin tunnin ajatusleikkien jälkeen tulin siihen tulokseen, että olen vuosien mittaan määritellyt itseni milloin mitäkin kautta, mutta ne aidoimmait osat minua ovat selviytyneet niin teini-iästäni kuin masennuksestani. Siispä ajattelin listata ne tähän, ihan vain siksi että minulla on tylsää ja aihe kiinnostaa minua itseäni kulttuuriantropologisesti.
Kasvissyöjä oli ensimmäinen identiteetti jonka pystyn määrittelemään ja muistamaan. Lopetin punaisen lihan ja linnunlihan syömisen pari viikkoa viidennen luokan alun jälkeen luokkakaverini KV:n kanssa, K kesti viikon, minulla on yli vuosikymmen takana. Aloitin toki 18 vuoitaana taas linnunlihan syömisen ihan käytännön syistä, mutta muuten en ole koskaan ruokavaliotani kyseenalaistanut tai edes sen kummemmin miettinyt. Se meni vereen parissa päivässä ja siitä asti se on ollut osa minua. En enää osaa edes kuvitella että olisin täysin sekasyöjä. Haaveilen siitä että voisin elää täysin vegaanisti, mutta rakastan liikaa jäätelöä ja suklaata että siitä tulisi koskaan todellista.
Gootti, toinen kahdesta yläasteella. Emmekä olleet edes ystäviä. Emme liikkuneet samoissa porukoissa, mutta asenne ja tyyli olivat samat. Mustat vaatteet, mustat hiukset, lumenvalkoiset kasvot ja musta meikki olivat todellisuus. Synkkä musiikki koko maailma. Halusin olla erilainen kuin muut, ja uskoisinpa siinä onnistuneenikin. En halunnut mennä massan mukana enää hetkeäkään vaan revin itseni siitä irti. Siitäkin tuli automaatio parissa viikossa. Lopettaminen oli paljon hankalampaa. Enkä usko että koskaan olin goottina täysin tyytyväinen itseeni. Se tuntui silloin ja edelleenkin hieman teennäiseltä. Olen liian luonnonlapsi ja huoleton persoona elämään gootin vaatimassa säntillisyydessä.
Wicca olen ollut 14 vuotiaasta asti ja se on pysynyt tähän päivään asti sinä syvimpänä, todellisena minänä. Koska ennen kaikkea muuta, minä olen wicca, uskollinen tytär ja palvelija Äitijumalar Dealle. Jos jotain on joskus päätettävä, päätös saa riidellä minkä muun tahansa kanssa, mutta ei uskoni. Toki uskoni on muuttunut, aikuistunut vuosien mittaan. Siihen on tullut syvyyttä ja okkulistinen lisähömpötys jäänyt vähemmälle. Shamanismi, riimut, yrtit ja jooga ovat korvanneet monimutkaiset rituaalit ja palvontamenot. Rukoilen lähes päivittäin ja pääni sisällä puhun Äitijumalattarelle useammin kuin kukaan uskoisi. Minä olen wicca. Se olen minä. Se on se totuus johon nojaan kaiken mitä minussa on. Se on identiteetti jonka en usko koskaan korvautuvan millään muulla.
Metallisti tajusin olevani ammattikoulussa. Muutuin lähes yhdessä yössä gootista metallistiksi. Vaikka suurinosa ihmisistä ei näe niissä kahdessa mitään eroa, ovat ne kaksi täysin eri maailmaa. Hylkäsin gootin meikkaamisen, värjätyt hiukset ja tiukat vaatteet, hameet varsinkin, ja vaihdoin ne farkkuihin ja mustaan huppariin. Elin hetken aikaa täyttä metallitotuutta. Mutta se laimeni vuosien mittaan, olen toki edelleen metallisti. Mutta se on enemmän piilossa nykyisin. Sydämmeni on edelleen täyttä metallia, mutta olen muuten tasoittunut lähemmäs tavallista kadunmiestä, vaikka heistä edelleen reippaasti poikkeankin. Enää ei ole niin suuri tarve erottua massasta.
Ficcari, kertoja, ääni. Se minusta tuli kun viimeinkin opin antamaan teksteilleni vapauden. Kun aloin kirjoittaa muutenkin kuin koulutuntejen ratoksi vihkojen takakansiin. Nykyään en voi enää tajuta kuinka selvisin niinkin kauan ilman kirjoittamista. Mihin minä käytin kaiken sen energian ja luovuuden ennen kuin löysin sen kanavan sisältäni, sen jota pitkin teksti virtaa ulos?
Isosisko olen ollut suurimman osan elämääni. Mutta tavallaan tajusin sen vasta parikymppisenä. Saatan olla hieman ylisuojeleva sisariani kohtaan, mutta yritän parhaani mukaan vain auttaa heitä elämässä eteenpäin. En ehkä välitä ihmisistä ihan hirvittävästi noin yleensä, mutta jos joku uhkaa perhettäni tai ystäviäni, olen valmis puolustamaan heitä kaikin keinoin. Mutta vain pikkusiskojeni puolesta olisin valmis kuolemaan. En edes joutuisi harkitsemaan sitä. Jos jommankumman pikkupirun pelastaminen vaatisi minua uhraamaan henkeni, olisin jo tehnyt sen. En silti usko että koskaan niille kahdelle kertoisin kuinka suojeleva olen heitä kohtaa. Nykyään tosin voin jo ottaa rennommin, vanhemmasta pikkusiskosta huolehtii hänen avomiehensä, joten minun tarvitsee enää hätäillä nuoremmasta. Ja tiedän että se pirpana on erittäin pystyvä potkimaan mänttejä persaukselle. Ei lapsuudesta minun seurassani voi selvitä oppimatta sitä. Vai kuka muu opetti kuusivuotiaalle siskolleen kuinka pudotetaan aikuinen mies kanveesiin yhdellä potkulla tai iskulla, tai kuinka tappaa aikuinen mies yhdellä lyönnilla jos tulee tosi kyseeseen? Saatoin olla raaka, mutta ainakin voin olla varma että ne kaksi selviävät hengissä tässä maailmassa.
Karjalainen tajusin olevani vasta vähän aikaa sitten. Toki olen sen aina tavallaan tiennyt, mutta sisäistämiseen meni vuosia. Olen aina tuntenut olevani hieman väärässä paikassa, mutta kun tajusin mistä se johtui se tuska helpotti kummasti. En ole tuntenut kotikaupunkiani kodiksi, en savonmaata paikakseni. En kaivannut tänne takaisin asuessani satakunnassa. Mutta tänne minä kasvoin kuulumaan. Juureni ovat silti syvällä Karjalan mullassa. Sukuni saattoi lähteä karjalasta, mutta karjala ei koskaan lähde meistä. Minä muistan päivittäin että olen karjalainen, että en koskaan pysty palaamaan sinne missä on oikea kotini. Sillä vaikka karjala joskus suomelle palautuisikin, niin mitä olisi jäljellä? Vanhat maat toki, mutta talojen tilalla on huviloita. Kaikki on revitty alas. Meidän historiamme ei ole enää siellä. Se on viety sieltä pois. Olen karjalainen ilman kotimaata, kasvatettu suomeen ja suomalaiseksi. Perkele.
Nuo ovat ne selkeimmät identiteetit jotka minulla on vuosien mittaan ollut. On niitä varmasti ollut muitakin, kukin omalla hetkellään aina hallitsevin. Mutta nykyään muistan parhaiten nuo, joista osa on pysyvä osa minua, osa menneisyyttä joka minut muovasi. Toivon todella etten koskaan unohda kuka olen.
~ *~*~*~
Kummituksista.. Joo! Olen varma että työpaikallani kummittelee!
Miksikö? No siksi että tiedän tänään/eilen olleeni satavarmasti yksin kellarissa työskentelemässä. Lisäkseni töissä oli kaksi teknikkoa, mutta molemmat olivat kiireisiä yläkerrassa. Silti tunsin ainakin kolmesti kun joku kulki ohitse siitä hyllykkövälistä jossa olin järjestelemässä laatikoita. Vaikka tarkistin pariin otteeseen, olin silti puvustossa täysin yksin. Pariin otteeseen olin myös varma siitä että kuulin puhetta. Vaikka olin edelleen täysin yksin kellarissa enkä puhunut yksin ääneen. Tiedän varmasti ettei siihen osaan puvustoa tule äänilinjaa näyttämöltä, ja vaikka tulisikin niin näyttämö oli tyhjänä koko päivän. Siellä ei ole ilmanvaihtohormeja jotka olisivat voineet kuljettaa äänet ulkoa ja seinät ovat umpibetonia joka ei ole tunnettu kyvystään kuljettaa ääntä.
Olen myös täysin varma että näin pari kertaa silmäkulmastani vaaleahiuksisen, minuan aavistuksen pidemmän, beeshinvärisiin vaatteisiin pukeutuneen hahmon. Mutta kun käänsin pääni, ei siellä ollut ketään. Tiedän varmasti ettei kellariin pääse ilman avaimia ja tiedän ettei kukaan koko rakennuksen henkilökunnasta muistuta kuvausta lainkaan. Tilassa ei ole peilejä, joten hahmo en voinut olla minä itse. Sitä paitsi vaatteeni olivat tummat. Tiedän myös ettei kyseessä voinut olla kumpikaan teknikkokollegani, vanhempi heistä ei koskaan voisi liikkua niin hiljaa ja nopeasti, sitä paitsi se setä viheltelee KOKO ajan. Ei vaan osaa olla hiljaa. Ja toinen heistä taas on puolimetriä liian pitkä ollakseen se hahmo, lisäksi mies on tummatukkainen. Tarkistin myös kummankin vaatetuksen. Tummaa oli. Joten minulla ei ole selitystä sille mikä siellä liikkui.
Vaikka en yleensä hätkähdä ihan pienistä - kiitos Äitijumalattaren - kestin puvustossa vain vajaat kaksi tuntia. Sitten lukitsin oven visusti takanani ja siirryin valoisaan, pieneen ja turvalliseen ompelimoon harjaamaan peruukkeja. Ei tule ihan heti päivää kun suostun menemää yksin takaisin puvustoon.
~*~*~
Mutta nyt, on aika siirtyä viimeinkin yrittämään nukkumista. Kissallani on leikkausaika hävyttömän aikaisin vapaapäivääni nähden ja minä tarvitsen lepoa ennen sitä.
Näkyillään! <3
P.s: jos jollakulla on samantapaisia kokemuksia kummituksista tai vaihtoehtoisia selityksiä sille mitä koin kellarissa, olisi se mahtavaa kuulla. Jättäkää kommenttia tai heittäkään sähköpostilla jos ette halua sitä julkisesti ilmineerata. - Käpä
10.7.2012
Tahdonvoima on katoava luonnonvara.
Ainakin jos on kyse allergisesta ihottumasta ja siitä ettei raavi sitä.
Lyhyestä virsi kaunis; sain jostain toistaiseksi tuntemattomasta lähteestä allergisen reaktion noin kaksi vuorokautta sitten ja siitä asti sekä kämmenselkäni että jalat nilkoista alaspäin ovat olleet turvoksissa, kipeät, täynnä pientä paukamaa joka kutiaa ja saamarin ärsyttävät.
Nukkuminen ei ole kivaa kun jalat hankautuvat kaikkea mahdollista vasten. Myös pukeutuminen on kerrassaan mukavaa.. Lahkeet, sukat ja kengäthän kun eivät ole missään nimessä kosketuksissa nilkkojeni ja jalkapöytieni kanssa. Lisäksi vasen isovarpaani on tulehtunut ja extraturvoksissa. Hienoa! Kengät EI satu sitten yhtään.
Tällä hetkellä toivon pahuksen kovasti että loppuviikko olisi vapaata kuten yleensä, mutta eeeeiiii. Huomenna töihin + minun pitää hakea matkahuoltoon saapunut paketti toimipisteestä joka tietenkin sijaitsee mahdollisimman kaukana kämpästäni, ison mäen päällä. Torstaina vien nuoremman kissani aamulla leikattavaksi, sitten venaan kotona että se herää, jonka jälkeen lähden remppaamaan maakunnan nuorisotoimiston tiloja koska kaikki vakinaiset tuntuvat olevan kesälomalla, perjantaista en tiedä vielä yhtään mitään, mutta jos viikonlopun autotapahtuma vaatii lisää talkoovoimia, olen todennäköisesti siellä. Lauantaina istun tod.näk. ko. edellä mainitun autotapahtuman lipunmyynnissä tunnin pari, josta josta lähden sitten kiireenvilkkaa auttamaan äitiä jättikirppikselle a.k.a vapauttamaan pikkusiskoni sieltä omille teilleen. Sunnuntaista en tiedä tässä vaiheessa yhtään mitään ja toivon todella että se on vapaa, koska maanantaina on sitten taas töitä.
Kiireinen? Paskat.
Eli tosi hyvään saumaan sattui tämä että joka perhanan askel sattuu samperisti.
Mutta nyt on vasta tiistai, toivon todella että viikko ehtii vielä hieman parantua.
Palaillaan! <3
Lyhyestä virsi kaunis; sain jostain toistaiseksi tuntemattomasta lähteestä allergisen reaktion noin kaksi vuorokautta sitten ja siitä asti sekä kämmenselkäni että jalat nilkoista alaspäin ovat olleet turvoksissa, kipeät, täynnä pientä paukamaa joka kutiaa ja saamarin ärsyttävät.
Nukkuminen ei ole kivaa kun jalat hankautuvat kaikkea mahdollista vasten. Myös pukeutuminen on kerrassaan mukavaa.. Lahkeet, sukat ja kengäthän kun eivät ole missään nimessä kosketuksissa nilkkojeni ja jalkapöytieni kanssa. Lisäksi vasen isovarpaani on tulehtunut ja extraturvoksissa. Hienoa! Kengät EI satu sitten yhtään.
Tällä hetkellä toivon pahuksen kovasti että loppuviikko olisi vapaata kuten yleensä, mutta eeeeiiii. Huomenna töihin + minun pitää hakea matkahuoltoon saapunut paketti toimipisteestä joka tietenkin sijaitsee mahdollisimman kaukana kämpästäni, ison mäen päällä. Torstaina vien nuoremman kissani aamulla leikattavaksi, sitten venaan kotona että se herää, jonka jälkeen lähden remppaamaan maakunnan nuorisotoimiston tiloja koska kaikki vakinaiset tuntuvat olevan kesälomalla, perjantaista en tiedä vielä yhtään mitään, mutta jos viikonlopun autotapahtuma vaatii lisää talkoovoimia, olen todennäköisesti siellä. Lauantaina istun tod.näk. ko. edellä mainitun autotapahtuman lipunmyynnissä tunnin pari, josta josta lähden sitten kiireenvilkkaa auttamaan äitiä jättikirppikselle a.k.a vapauttamaan pikkusiskoni sieltä omille teilleen. Sunnuntaista en tiedä tässä vaiheessa yhtään mitään ja toivon todella että se on vapaa, koska maanantaina on sitten taas töitä.
Kiireinen? Paskat.
Eli tosi hyvään saumaan sattui tämä että joka perhanan askel sattuu samperisti.
Mutta nyt on vasta tiistai, toivon todella että viikko ehtii vielä hieman parantua.
Palaillaan! <3
8.7.2012
Menossa enemmän kuin yleensä.
Tuntuu etten juurikaan ole ehtinyt istua alas viimeisimpien päivien aikana, vaikka tarkemmin ajatellen olen istunut paljonkin. Harvinaisempaa on se etten ole istuksinut tässä samaisessa tuolissa läppärini edessä. Olen ollut menossa, minulla on ollut sosiaalista elämää, oooo äm geeee!
Kaikkihan siis alkoi siitä että heräsin torstaina tekstiviestiin työkaveriltani, ja pari tuntia myöhemmin löysin itseni teatterista, katelemasta kuinka pomoni veti yhdenmihenshowna Keisarin Uudet Vaatteet-näytelmän. Se torstaista, perjantaina löysinkin itseni sitten kirkosta. Kyllä, kirkosta. Minä ja luterilainen kirkko emme ole maailman luonnollisin yhdistelmä, mutta annetaan sen faktan nyt olla. Kyseessä oli siis kansanlähetyspäivien nuorten ilta "Raamatun Valossa", luvassa oli bändejä ja muuta... Olihan se ihan okei, kun otti huomioon ettei minulla muitakaan suunnitelmia ollut.
Kolmannen rukoushetken jälkeen tosin alkoi tehdä mieli häipyä takavasemmalle. Vain se että työkaverini AV oli mukana, esti minua toteuttamasta tätä suunnitelmaa.
Tähän väliin on pakko todeta, että en sano seuraavaa missään nimessä pahalla, mutta ne nuoret OVAT erilaisia. Ja mistä minä tiedän, he voivat olla täysin onnellisia omaan elämäänsä, mutta itselleni tuli kieltämättä se olo että ne nuoret on aivopesty. Osasyy siihen miten iloisia ja avoimia ne nuoret olivat siellä illassa, saattoi toki olla se että kun olet omanlaistesi ympäröimä ei kukaan tule arvostelemaan, ei tarvitse miettiä mitä muut sinusta ajattelevat. Tavallaan se käy sääliksi. Minulla on täysi oikeus olla wicca ja puhua äitijumalattaresta ilman että kukaan tulee huutelemaan hihhulia ja aivotonta lahkolaista.. Mutta se että he ovat oikeasti uskovia kristittyjä, tuntuu aina nostavan ihmisten niskakarvat pystyyn. Minunkin. Enkä muuten ole siitä ylpeä.
Joka tapauksessa, pointtini oli että se poika joka meidät sinne kutsui, yllättävää kyllä muisti meidät heti kun kävelimme sisään ja tuli tervehtimään. Lähtiessämmekin se samainen poika tuli kysymään oliko meillä ollut kivaa ja olimmeko tulossa seuraavanakin päivänä paikalle. Myös yksi toinen paikalla olleista pojista oli käynyt aiemmin juttelemassa kanssani. Vetäjät antoivat tehtävän etsiä salista ihminen jota et ole aiemmin tavannut, esitellä itsesi ja kysyä mikä toisella on ollut tähän mennessä parasta kesässä. Se poika käveli koko salin läpi, ohittaen lähes sata ihmistä, vain jotta saattoi tervehtiä minua. Ja annattujen tehtävienkin jälkeen poika jäi vielä puhumaan kanssani. Ei tavallinen teinipoika niin tee! Eri asiahan olisi jos olisin joku Miss Maailma, mutta kun en tasan tarkkaan ole.
Se että ne pojat - ikää ehkä 17 vuotta - käyttäytyivät niin, oli tavallaan pelottavaakin. Ei kukaan niistä ihmisistä jotka yleensä kohtaan, käyttäydy niin. Se että joku - selvinpäin - käyttäytyy niin, on harvinaista suomessa, tai ainakin niissä piireissä joissa itse liikun.
Kun perjantaina siis pääsimme ulos kirkosta siinä ysin maissa, suunnistimme lähimpään baariin tasoittaville. Huomatkaa yhtälö; kirkkoon, sieltä baariin. Tuli hieman syyllinen olo, tunnustan. Baarissa menikin sitten pilkkuun asti pomon liityttyä seuraan, sekä parin muun joista en tiedä edelleenkään edes nimiä. Olin kotona aamyöllä puoli kolmen aikoihin.
Lauantaina aamulla oli puolen yhdentoista kieppeillä lähtö Kyläjuhlaan tuohon parinkymmenen kilometrin päähän. Kylä jääköön nyt nimeämättä. Sinne sitten väsyneenä, lievästi krapulaisena tervehtimään vanhoja sukulaisia ja ihmisiä jotka ovat tunteneet minut syntymästäni asti. Ensimmäinen asia jonka tein kyläjuhlissa, oli se että kävin ostamassa energiajuoman.
Päivä siellä oli jokatapauksessa ihan mukava, kuuntelin hallitsevan tangokuningattaren esiintymistä, osallistuin arvontaan (onneksi en voittanut, mitä minä sillä traktorilla muka olisin tehnyt?), söin lettuja ja shoppailin kirpputorilla. Kyläjuhlien jälkeen käväisimme kesämökillä uimassa perheen kesken ja minäkin sain aikaiseksi heittää talviturkkini. Hyvähän se on näin heinäkuussa...
Kotiin palattua olikin sitten vain ajan kysymys että piti lähteä taas kirkkoon. Ihan okei se tälläkin kertaa oli.. Edellistä päivää villimpi meiniki tosin. Reggaeyhtye Katajainen Kansa sai porukan ihan kiitettävästi tanssimaan ja nähtiinpä noin viidenkymmenen ihmisen letkajenkkakin. Itse tosin keskityin lähinnä tarkkailemaan kirkon takaosassa pelattua lentopallo-ottelua. Olin itsekkin ottaa pari kertaa vahingossa osumaa pallosta, mutta sain torjuttua reflekseillä.
Tällä kerralla kirkossa menikin sitten puoleen kymmeneen ja meidät yritettiin saada vielä jäämään lautapelejen merkeissä ja myöhemmin olevaan yömessuun, mutta katsoimme parhaaksi suunnistaa takaisin edellisestä päivästä tuttuun baariin. Siellä tosin oli NIIN hiljaista ettei meinannut olla tosikaan. Kyselimme toisiltamme lähinnä Valittujen Palojen-sanavarasto listoja. Kunnes sen nimeisen baarin omistajan kaverinsa kanssa äkkäsi meidät. Sitten kierrettiinkin neljä muuta baaria ja päädyttiin blues-keikalle VIP-lipuilla. Kolme baareista oli täysin uusia minulla. Ja ensimmäistä kertaa ikinä joku tarjosi minulle juotavaa.
Outoa oli se että vaikka join kumpanakin päivänä saman verran alkoholia, olin lauantaina huomattavasti enemmän humalassa. Vaikka kävin syömässäkin siellä välissä, kävelin lonkeroiden välissä ympäri kaupunkia ja olin kotona jo yhden jälkeen. Jalkani tosin huutavat juuri nyt hoosiannaa jo pelkästä liikkumisen ajattelemisesta. Olen myös väsynyt ja hartiani ovat jumissa.
Viikonloppu oli yllättävän okei, mutta ei ole kyllä hirvittävää hinkua ottaa sitä uusiksi. En ensinnäkään pidä itsestäni humalassa, se etten ole niin hyvä kristitty kuin miksi minut on kasvatettu aiheuttaa aina ihan pientä ahdistusta ja syyllisyyttä.. Enhän minä ole enää kymmeneen vuoteen ollut kristitty millään tasolla! Paitsi tapakulttuurillisesti.
Juuri nyt minulla ei ole muuta asiaa, toivun edelleen edellisistä parista päivästä. Palaillaan taassen, jahka kerkiän ja muistan!
Heido! <3
P.s: Ainiin, löysin yökerhon vessasta Applen iPhonen jonka joku oli sinne unohtanut. Olin kiltti tyttö ja kävin palauttamassa sen respaan. Samaisesta vessasta tosin löysin myös käyttämättömän, oikeasti laadukkaan meikkisiveltimen. Sitä en palauttanut. Ei kaksi kirkossakäyntiä minuakaan niin rehelliseksi saa.
Kaikkihan siis alkoi siitä että heräsin torstaina tekstiviestiin työkaveriltani, ja pari tuntia myöhemmin löysin itseni teatterista, katelemasta kuinka pomoni veti yhdenmihenshowna Keisarin Uudet Vaatteet-näytelmän. Se torstaista, perjantaina löysinkin itseni sitten kirkosta. Kyllä, kirkosta. Minä ja luterilainen kirkko emme ole maailman luonnollisin yhdistelmä, mutta annetaan sen faktan nyt olla. Kyseessä oli siis kansanlähetyspäivien nuorten ilta "Raamatun Valossa", luvassa oli bändejä ja muuta... Olihan se ihan okei, kun otti huomioon ettei minulla muitakaan suunnitelmia ollut.
Kolmannen rukoushetken jälkeen tosin alkoi tehdä mieli häipyä takavasemmalle. Vain se että työkaverini AV oli mukana, esti minua toteuttamasta tätä suunnitelmaa.
Tähän väliin on pakko todeta, että en sano seuraavaa missään nimessä pahalla, mutta ne nuoret OVAT erilaisia. Ja mistä minä tiedän, he voivat olla täysin onnellisia omaan elämäänsä, mutta itselleni tuli kieltämättä se olo että ne nuoret on aivopesty. Osasyy siihen miten iloisia ja avoimia ne nuoret olivat siellä illassa, saattoi toki olla se että kun olet omanlaistesi ympäröimä ei kukaan tule arvostelemaan, ei tarvitse miettiä mitä muut sinusta ajattelevat. Tavallaan se käy sääliksi. Minulla on täysi oikeus olla wicca ja puhua äitijumalattaresta ilman että kukaan tulee huutelemaan hihhulia ja aivotonta lahkolaista.. Mutta se että he ovat oikeasti uskovia kristittyjä, tuntuu aina nostavan ihmisten niskakarvat pystyyn. Minunkin. Enkä muuten ole siitä ylpeä.
Joka tapauksessa, pointtini oli että se poika joka meidät sinne kutsui, yllättävää kyllä muisti meidät heti kun kävelimme sisään ja tuli tervehtimään. Lähtiessämmekin se samainen poika tuli kysymään oliko meillä ollut kivaa ja olimmeko tulossa seuraavanakin päivänä paikalle. Myös yksi toinen paikalla olleista pojista oli käynyt aiemmin juttelemassa kanssani. Vetäjät antoivat tehtävän etsiä salista ihminen jota et ole aiemmin tavannut, esitellä itsesi ja kysyä mikä toisella on ollut tähän mennessä parasta kesässä. Se poika käveli koko salin läpi, ohittaen lähes sata ihmistä, vain jotta saattoi tervehtiä minua. Ja annattujen tehtävienkin jälkeen poika jäi vielä puhumaan kanssani. Ei tavallinen teinipoika niin tee! Eri asiahan olisi jos olisin joku Miss Maailma, mutta kun en tasan tarkkaan ole.
Se että ne pojat - ikää ehkä 17 vuotta - käyttäytyivät niin, oli tavallaan pelottavaakin. Ei kukaan niistä ihmisistä jotka yleensä kohtaan, käyttäydy niin. Se että joku - selvinpäin - käyttäytyy niin, on harvinaista suomessa, tai ainakin niissä piireissä joissa itse liikun.
Kun perjantaina siis pääsimme ulos kirkosta siinä ysin maissa, suunnistimme lähimpään baariin tasoittaville. Huomatkaa yhtälö; kirkkoon, sieltä baariin. Tuli hieman syyllinen olo, tunnustan. Baarissa menikin sitten pilkkuun asti pomon liityttyä seuraan, sekä parin muun joista en tiedä edelleenkään edes nimiä. Olin kotona aamyöllä puoli kolmen aikoihin.
Lauantaina aamulla oli puolen yhdentoista kieppeillä lähtö Kyläjuhlaan tuohon parinkymmenen kilometrin päähän. Kylä jääköön nyt nimeämättä. Sinne sitten väsyneenä, lievästi krapulaisena tervehtimään vanhoja sukulaisia ja ihmisiä jotka ovat tunteneet minut syntymästäni asti. Ensimmäinen asia jonka tein kyläjuhlissa, oli se että kävin ostamassa energiajuoman.
Päivä siellä oli jokatapauksessa ihan mukava, kuuntelin hallitsevan tangokuningattaren esiintymistä, osallistuin arvontaan (onneksi en voittanut, mitä minä sillä traktorilla muka olisin tehnyt?), söin lettuja ja shoppailin kirpputorilla. Kyläjuhlien jälkeen käväisimme kesämökillä uimassa perheen kesken ja minäkin sain aikaiseksi heittää talviturkkini. Hyvähän se on näin heinäkuussa...
Kotiin palattua olikin sitten vain ajan kysymys että piti lähteä taas kirkkoon. Ihan okei se tälläkin kertaa oli.. Edellistä päivää villimpi meiniki tosin. Reggaeyhtye Katajainen Kansa sai porukan ihan kiitettävästi tanssimaan ja nähtiinpä noin viidenkymmenen ihmisen letkajenkkakin. Itse tosin keskityin lähinnä tarkkailemaan kirkon takaosassa pelattua lentopallo-ottelua. Olin itsekkin ottaa pari kertaa vahingossa osumaa pallosta, mutta sain torjuttua reflekseillä.
Tällä kerralla kirkossa menikin sitten puoleen kymmeneen ja meidät yritettiin saada vielä jäämään lautapelejen merkeissä ja myöhemmin olevaan yömessuun, mutta katsoimme parhaaksi suunnistaa takaisin edellisestä päivästä tuttuun baariin. Siellä tosin oli NIIN hiljaista ettei meinannut olla tosikaan. Kyselimme toisiltamme lähinnä Valittujen Palojen-sanavarasto listoja. Kunnes sen nimeisen baarin omistajan kaverinsa kanssa äkkäsi meidät. Sitten kierrettiinkin neljä muuta baaria ja päädyttiin blues-keikalle VIP-lipuilla. Kolme baareista oli täysin uusia minulla. Ja ensimmäistä kertaa ikinä joku tarjosi minulle juotavaa.
Outoa oli se että vaikka join kumpanakin päivänä saman verran alkoholia, olin lauantaina huomattavasti enemmän humalassa. Vaikka kävin syömässäkin siellä välissä, kävelin lonkeroiden välissä ympäri kaupunkia ja olin kotona jo yhden jälkeen. Jalkani tosin huutavat juuri nyt hoosiannaa jo pelkästä liikkumisen ajattelemisesta. Olen myös väsynyt ja hartiani ovat jumissa.
Viikonloppu oli yllättävän okei, mutta ei ole kyllä hirvittävää hinkua ottaa sitä uusiksi. En ensinnäkään pidä itsestäni humalassa, se etten ole niin hyvä kristitty kuin miksi minut on kasvatettu aiheuttaa aina ihan pientä ahdistusta ja syyllisyyttä.. Enhän minä ole enää kymmeneen vuoteen ollut kristitty millään tasolla! Paitsi tapakulttuurillisesti.
Juuri nyt minulla ei ole muuta asiaa, toivun edelleen edellisistä parista päivästä. Palaillaan taassen, jahka kerkiän ja muistan!
Heido! <3
P.s: Ainiin, löysin yökerhon vessasta Applen iPhonen jonka joku oli sinne unohtanut. Olin kiltti tyttö ja kävin palauttamassa sen respaan. Samaisesta vessasta tosin löysin myös käyttämättömän, oikeasti laadukkaan meikkisiveltimen. Sitä en palauttanut. Ei kaksi kirkossakäyntiä minuakaan niin rehelliseksi saa.
6.7.2012
"Ja minä levitän siipeni tuulen vietäväksi..."
The Cab - Angel With A Shotgun
(I'm an angel with a shotgun, shotgun, shotgun,
An angel with a shotgun, shotgun, shotgun...)
Get out your guns, battles begun,
Are you a saint, or a sinner?
If loves a fight, than I shall die,
With my heart on a trigger.
They say before you start a war,
You better know what you're fighting for.
Well baby, you are all that I adore,
If love is what you need, a soldier I will be.
I'm an angel with a shotgun,
Fighting til' the wars won,
I don't care if heaven won't take me back.
I'll throw away my faith, babe, just to keep you safe.
Don't you know you're everything I have?
... and I, wanna live, not just survive, tonight.
Sometimes to win, you've got to sin,
Don't mean I'm not a believer.
... and major Tom, will sing along.
Yeah, they still say I'm a dreamer.
They say before you start a war,
You better know what you're fighting for.
Well baby, you are all that I adore,
If love is what you need, a soldier I will be.
I'm an angel with a shotgun,
Fighting til' the wars won,
I don't care if heaven won't take me back.
I'll throw away my faith, babe, just to keep you safe.
Don't you know you're everything I have?
... and I, wanna live, not just survive, tonight.
Ooohhh, ooohhh whoa whoa oooh whoa
I'm an angel with a shotgun...
Fighting til' the wars won...
I don't care if heaven won't take me back...
I'm an angel with a shotgun,
Fighting til' the wars won,
I don't care if heaven won't take me back.
I'll throw away my faith, babe, just to keep you safe.
Don't you know you're everything I have?
(I'm an angel with a shotgun)
... and I, want to live, not just survive, tonight.
(Live, not just survive)
... and I'm gonna hide, hide, hide my wings tonight.
They say before you start a war,
You better know what you're fighting for.
Well baby, you are all that I adore,
If love is what you need, a soldier I will be.
***
Minä rakastan tätä kappaletta.
Törmäsin siihen vahingossa kuukausia sitten, ja nykyään palaan siihen aina uudelleen.
Palaillaan taasen.
Öitä! <3
(I'm an angel with a shotgun, shotgun, shotgun,
An angel with a shotgun, shotgun, shotgun...)
Get out your guns, battles begun,
Are you a saint, or a sinner?
If loves a fight, than I shall die,
With my heart on a trigger.
They say before you start a war,
You better know what you're fighting for.
Well baby, you are all that I adore,
If love is what you need, a soldier I will be.
I'm an angel with a shotgun,
Fighting til' the wars won,
I don't care if heaven won't take me back.
I'll throw away my faith, babe, just to keep you safe.
Don't you know you're everything I have?
... and I, wanna live, not just survive, tonight.
Sometimes to win, you've got to sin,
Don't mean I'm not a believer.
... and major Tom, will sing along.
Yeah, they still say I'm a dreamer.
They say before you start a war,
You better know what you're fighting for.
Well baby, you are all that I adore,
If love is what you need, a soldier I will be.
I'm an angel with a shotgun,
Fighting til' the wars won,
I don't care if heaven won't take me back.
I'll throw away my faith, babe, just to keep you safe.
Don't you know you're everything I have?
... and I, wanna live, not just survive, tonight.
Ooohhh, ooohhh whoa whoa oooh whoa
I'm an angel with a shotgun...
Fighting til' the wars won...
I don't care if heaven won't take me back...
I'm an angel with a shotgun,
Fighting til' the wars won,
I don't care if heaven won't take me back.
I'll throw away my faith, babe, just to keep you safe.
Don't you know you're everything I have?
(I'm an angel with a shotgun)
... and I, want to live, not just survive, tonight.
(Live, not just survive)
... and I'm gonna hide, hide, hide my wings tonight.
They say before you start a war,
You better know what you're fighting for.
Well baby, you are all that I adore,
If love is what you need, a soldier I will be.
***
Minä rakastan tätä kappaletta.
Törmäsin siihen vahingossa kuukausia sitten, ja nykyään palaan siihen aina uudelleen.
Palaillaan taasen.
Öitä! <3
4.7.2012
Huulirasvariippuvuus.
Otsikko koska en keksinyt muutakaan. Ja koska sain tänään neljä uutta blistexin minihuulirasvaa vapaaehtoistyöpaikaltani. Jääneet yli jostain keväällä pidetystä tyttöjen puuhaillasta. Samalla myös maalailin Ghostbusters-tyylisiä limavanoja nuorisokahvilan kellarin seiniin. Se ON kehittävää ja taiteellista ja tiedän tasan tarkkaan että se tila tulee lasten käyttöön! xD
Mutta olen minä kyllä oikeastikin huulirasvariippuvainen.. Laskin äsken huulirasvani - olettaen että onnistuin löytämään ne kaikki. Tietokoneen näytön takana oli yksi, meikkipusseissa jokaisessa yksi, penaalissa yksi, kahdessa useimmiten käytetyssä laukussa yksi, talvitakin taskusta löytyi yksi ja kirjahyllyssä lojui pari varahuulirasvaa siltä varalta että joku edellämainituista sattuisi häviämään. Näihin lisättynä ne tänään saadut neljä huulirasvaa, niitä löytyy pikaisella laskutoimituksella asunnostani nyt 13 kappaletta. Täysin normaalia! Ja jos ei ole niin ei kiinnosta!
...ja tähän mennessä olen onnistunut unohtamaan pointtini täydellisesti.
Jotenkin sen liittyi unirytmiin, nukkumiseen ja siihen että työt alkavat kymmeneltä. Mutta mitä teen? Kello on yli kaksi aamuyöllä ja minä pyörin tuloksettomasti/päämääröttämästi netissä tekemättä juuri mitään. Yritin toki lukea äsken jotain, mutta sitten totesin etten jaksa juuri nyt keskittyä tarpeeksi että ymmärtäisin englantia riittävän hyvin. Lähinnä kuuntelen musiikkia. Mikä ei ole ihmeellistä, saati mitään uutta. Enhän minä kuuntele musiikkia kuin 6 - 18 tuntia päivässä. Suurimman osan aikaa jonka olen hereillä ja en työskentele.
Musiikin kuuntelustani puheenollen, tein huomion että kuuntelen nykyisellään musiikkia eri tavalla kuin ennen. Ennen selasin kappaleita ja kuuntelin yhden tuolta, toisen sieltä. Nyt kuuntelen paria kappaletta pari päivää ja vaihdan sitten uusiin palaten edellisiin vain satunnaisesti uutta kuunneltavaa etsiessäni. Huomaan kuuntelevani musiikkia johon en olisi vielä pari vuotta sitten koskenut pitkällä tikullakaan. Tekno/trance/nightcore-kauteni on kestänyt jo useamman kuukauden ja palaan hevimetallin pariin yhä harvemmin. Mikä on minulle erittäin outoa ja täysin ulkona normaalista käyttäytymisestäni.
Minä elin ja hengitin metallia monta vuotta. Mikään muu ei ollut edes vaihtoehto. Pukeutumiseni, ystäväni, elintapani.. Kaikki pohjautui metallimusiikkiin. Elin metallitodellisuudessa. Nyt(kin) kuuntelen brittiläistä trancea, jota todennäköisesti saisin vain yhden tuttavapiiriini kuuluvan kuuntelemaan. Ja silloinkin joutuisin tod.näk käyttämään enemmän kuin lievää painostusta, pakotusta ja kiristystä.
Toisaalta olen erittäin iloinen siitä että pystyn nykyisin siirtymään pois siitä mitä joskus kutsuin ainoaksi todelliseksi minäksi. Nykyään pystyn olemaan ihan mitä huvittaa mitä musiikkiin ja tyyliin tulee. On hassua voida ostaa värikkäitä vaatteita sen jälkeen kun vuosia vain musta, punainen ja valkea olivat sallittuja värejä kaapissa. Pukeuduin liki vuosikymmenen täysin mustaan, joten muutos on iso. Nytkin olen pukeutunut kirkkaan vihreisiin hotpantseihin ja pinkkiin t-paitaan. Pari vuotta sitten olisin ennemmin hypännyt lähimmältä sillalta kuin pukeutunut vastaavasti.
Seiskaluokalta ammattikoulun toiselle luokalle en suvainnut päälläni mitään muuta väriä kuin mustaa. En pukeutunut edes farkkuihin. Olin 17 kun ostin ensimmäiset farkkuni. Sen jälkeen en kyllä juuri muunlaisissa housuissa olekkaan viihtynyt. Yläasteen kuljin mustissa kangashousuissa tai mustissa hameissa. Musta poolopaita oli myös perusvaruste. Musta, graafinen polkkatukka joka loppui leukalinjaan. Lumivalkoinen puuteri, tumman violetit huulet ja kynnet, musta silmämeikki. En todellakaan näyttänyt helposti lähestyttävältä. Ainoat väripilkut olivat toisinaan päähän kelpuutettu kirkkaanpunainen hiuspanta tai kaulaan solmittu vihreä silkkinauha. Ansaitsin nopeasti lempinimen Lumikki, yläasteen jääprinsessa. Siitä on ollut erittäin pitkä matka nykyhetkeen.
Nykyään viihdyn enemmän tai vähemmän kirppisvaatteissa. Kuljen kaupungilla kuluneissa farkuissa ja milloin minkin värisessä t-paidassa. Hupparini tosin ovat edelleen mustia. Parin vuoden tauon jälkeen suvaitsen taas pukeutua hameisiinkin ja toivon että minulla olisi edes pari kunnollista arkimekkoa. Nykyään en värjää hiuksiani, meikkaan ehkä kerran kuussa ja kynteni hehkuvat sateenkaaren kaikissa väreissä jos ja kun jaksan nähdän sen vaivan että lakkaan ne. Olen äärimmäisen paljon rennompi ulkonäköni suhteen, vaikka painoni ja pituueni neurooseja aiheuttavatkin.
Mutta nyt uskoisin selittäneeni tarpeeksi yhdelle päivitykselle. Minulta meni juuri viitisen minuuttia tajuta ettei kuuntelemani kappale ole ranskaa, vaan tuttua ja turvallista englantia. Selkeä merkki siitä että olen erittäin väsynyt ja ettei minulla ole enää kovin monta tuntia nukkuma-aikaa ennen kuin pitäisi olla pirteänä töissä.
-- Ja muistin juuri että minulla on kymmeneltä kokous. Hienoa! - sarkasmin kaikissa värikkäissä merkityksissä.
Tarvitsen unta. Nyt. Palaillaan taasen.
Öitä! <3
Mutta olen minä kyllä oikeastikin huulirasvariippuvainen.. Laskin äsken huulirasvani - olettaen että onnistuin löytämään ne kaikki. Tietokoneen näytön takana oli yksi, meikkipusseissa jokaisessa yksi, penaalissa yksi, kahdessa useimmiten käytetyssä laukussa yksi, talvitakin taskusta löytyi yksi ja kirjahyllyssä lojui pari varahuulirasvaa siltä varalta että joku edellämainituista sattuisi häviämään. Näihin lisättynä ne tänään saadut neljä huulirasvaa, niitä löytyy pikaisella laskutoimituksella asunnostani nyt 13 kappaletta. Täysin normaalia! Ja jos ei ole niin ei kiinnosta!
...ja tähän mennessä olen onnistunut unohtamaan pointtini täydellisesti.
Jotenkin sen liittyi unirytmiin, nukkumiseen ja siihen että työt alkavat kymmeneltä. Mutta mitä teen? Kello on yli kaksi aamuyöllä ja minä pyörin tuloksettomasti/päämääröttämästi netissä tekemättä juuri mitään. Yritin toki lukea äsken jotain, mutta sitten totesin etten jaksa juuri nyt keskittyä tarpeeksi että ymmärtäisin englantia riittävän hyvin. Lähinnä kuuntelen musiikkia. Mikä ei ole ihmeellistä, saati mitään uutta. Enhän minä kuuntele musiikkia kuin 6 - 18 tuntia päivässä. Suurimman osan aikaa jonka olen hereillä ja en työskentele.
Musiikin kuuntelustani puheenollen, tein huomion että kuuntelen nykyisellään musiikkia eri tavalla kuin ennen. Ennen selasin kappaleita ja kuuntelin yhden tuolta, toisen sieltä. Nyt kuuntelen paria kappaletta pari päivää ja vaihdan sitten uusiin palaten edellisiin vain satunnaisesti uutta kuunneltavaa etsiessäni. Huomaan kuuntelevani musiikkia johon en olisi vielä pari vuotta sitten koskenut pitkällä tikullakaan. Tekno/trance/nightcore-kauteni on kestänyt jo useamman kuukauden ja palaan hevimetallin pariin yhä harvemmin. Mikä on minulle erittäin outoa ja täysin ulkona normaalista käyttäytymisestäni.
Minä elin ja hengitin metallia monta vuotta. Mikään muu ei ollut edes vaihtoehto. Pukeutumiseni, ystäväni, elintapani.. Kaikki pohjautui metallimusiikkiin. Elin metallitodellisuudessa. Nyt(kin) kuuntelen brittiläistä trancea, jota todennäköisesti saisin vain yhden tuttavapiiriini kuuluvan kuuntelemaan. Ja silloinkin joutuisin tod.näk käyttämään enemmän kuin lievää painostusta, pakotusta ja kiristystä.
Toisaalta olen erittäin iloinen siitä että pystyn nykyisin siirtymään pois siitä mitä joskus kutsuin ainoaksi todelliseksi minäksi. Nykyään pystyn olemaan ihan mitä huvittaa mitä musiikkiin ja tyyliin tulee. On hassua voida ostaa värikkäitä vaatteita sen jälkeen kun vuosia vain musta, punainen ja valkea olivat sallittuja värejä kaapissa. Pukeuduin liki vuosikymmenen täysin mustaan, joten muutos on iso. Nytkin olen pukeutunut kirkkaan vihreisiin hotpantseihin ja pinkkiin t-paitaan. Pari vuotta sitten olisin ennemmin hypännyt lähimmältä sillalta kuin pukeutunut vastaavasti.
Seiskaluokalta ammattikoulun toiselle luokalle en suvainnut päälläni mitään muuta väriä kuin mustaa. En pukeutunut edes farkkuihin. Olin 17 kun ostin ensimmäiset farkkuni. Sen jälkeen en kyllä juuri muunlaisissa housuissa olekkaan viihtynyt. Yläasteen kuljin mustissa kangashousuissa tai mustissa hameissa. Musta poolopaita oli myös perusvaruste. Musta, graafinen polkkatukka joka loppui leukalinjaan. Lumivalkoinen puuteri, tumman violetit huulet ja kynnet, musta silmämeikki. En todellakaan näyttänyt helposti lähestyttävältä. Ainoat väripilkut olivat toisinaan päähän kelpuutettu kirkkaanpunainen hiuspanta tai kaulaan solmittu vihreä silkkinauha. Ansaitsin nopeasti lempinimen Lumikki, yläasteen jääprinsessa. Siitä on ollut erittäin pitkä matka nykyhetkeen.
Nykyään viihdyn enemmän tai vähemmän kirppisvaatteissa. Kuljen kaupungilla kuluneissa farkuissa ja milloin minkin värisessä t-paidassa. Hupparini tosin ovat edelleen mustia. Parin vuoden tauon jälkeen suvaitsen taas pukeutua hameisiinkin ja toivon että minulla olisi edes pari kunnollista arkimekkoa. Nykyään en värjää hiuksiani, meikkaan ehkä kerran kuussa ja kynteni hehkuvat sateenkaaren kaikissa väreissä jos ja kun jaksan nähdän sen vaivan että lakkaan ne. Olen äärimmäisen paljon rennompi ulkonäköni suhteen, vaikka painoni ja pituueni neurooseja aiheuttavatkin.
Mutta nyt uskoisin selittäneeni tarpeeksi yhdelle päivitykselle. Minulta meni juuri viitisen minuuttia tajuta ettei kuuntelemani kappale ole ranskaa, vaan tuttua ja turvallista englantia. Selkeä merkki siitä että olen erittäin väsynyt ja ettei minulla ole enää kovin monta tuntia nukkuma-aikaa ennen kuin pitäisi olla pirteänä töissä.
-- Ja muistin juuri että minulla on kymmeneltä kokous. Hienoa! - sarkasmin kaikissa värikkäissä merkityksissä.
Tarvitsen unta. Nyt. Palaillaan taasen.
Öitä! <3
Tilaa:
Kommentit (Atom)