Vainoharhaisuus se on kaunis asia. Vaivaa minuakin ihan vähän. Välillä. Joskus. Päivittäin. Nytkin. En ole paranoidinen, mutta silti. Jos joku erehtyy katsomaan minua hetken liian pitkään kaupungilla niin olen valmis saamaan paniikkikohtauksen koska en tiedä että miksi.
Tänäänkin olin herpaantua keskellä Lidliä kun siellä työskentelevä entinen luokkakaveri tervehti minua ääneen ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. Tähän mennessä se ei ole edes nyökännyt ja nyt se sanoo moi... Haljua sotkea pienen ihmisen pää noin!
Sitten vielä satuin nenänvartta rapsuttaessani huomaamaan kasvoissani kuivemman kohdan josta olin ihan varma että se oli maalia jota olin onnistunut työharjoittelupaikalla sotkemaan vähän jokapaikkaan ja olin hetken aikaa varma että kaikki tuijottavat minua koska minulla on pervelin iso kirkkaan vihreä maaliläntti poskessa! Luulin hetken että edellämainittu luokkakaverikin tervehti minua vain siksi että näytin aivolataamosta karanneelta ja se halusi välttää sen että karkaisin sen kurkkuun kiinni vain koska se ignoorasi minut. Joten eikun tuhatta ja sataa pyörällä kotiin ja peilin eteen. Helpottunut huokaus, se olikin vain kuiva kohta ihossa. Kosteusvoide pelastanee.
Kumpa paranoia menisikin aina noin helposti ohi. Mutta eeeeiiii... Ei niin ikinä. Nytkin olen huolissani vähän kaikesta, mutta kumma kyllä kaikkein vähiten siitä että ikkunat ovat selällään ja huudatan Nightwishin Imaginaerum-levyä naapureitteni rauhalle ajatustakaan uhraamatta. Kello ei kuitenkaan ole vielä edes kahdeksaa, joten mitä väliä? Itse ryyppäävät ja tupakoivat ja remuavat kaikki viikonloput tuossa pihalla muutenkin MINUA häiriten. Nyt maksain vain takaisin. Heehee~.
Jokatapauksessa, mistä tämä puhe vainoharhaisuudesta taas sai alkunsa? Ennen merkintääni 6.6.12, tätä blogia oli luettu tasan 100 kertaa, sitten julkaisin sen puolihuolimattoman merkinnän kissani naamasta ja lähes 70 ihmistä kävi lukemassa blogini yhdessä päivässä. Mistä moinen hyppäys? Mistä ne tänne NYT löyti? Mitä ne haluaa? Apua! Kuitenkin, kiitos kaikille lukijoille vaikka virallisten statistiikkojen mukaan kukaan ei tätä blogia luekkaan. Outoa, eikö?
***
Ennakkoaavistuksista sitten puheenollen, kun juttelin tänään maalatessani niitä näitä tiilenpäitä tukihenkilöni kanssa, kertoillen lähinnä miten työharjoittelussa oli alkanut sujua ja niin pois päin, minut valtasi tunne että siellä teatterissa tulen muuten pysymään eläkeikään asti. Että sinne minä tulen jäämään. Minulla on koulutus ja nykyinen teatterin lavasterakentaja on hyvin lähellä eläkeikää.. Siihen mennessä kun masennukseni saadaan kuntoon ja minut täysin työkykyiseksi, herra ehtii todennäköisesti jäädä jo eläkkeelle... Mikä taas tarkoittaa että sinne tarvitaan uusi lavasterakentaja ja minä olen jo valmiiksi paikalla.. Okei, nyt en halua jatkaa tuota ajatusta sen pidemmälle. Se ahdistaa vielä liikaa.
Tiedän että nykypäivänä pitäisi olla innoissaan ja muuta vastaavaa siitä että vakituinen työpaikka voisi mahdollisesti olla näköpiirissä, mutta minulle se on tällä hetkellä ihan pahuksen pelottava ajatus. Voisin selittää sen ehkä näin, minä sairastan kausittaista masennusta. Välillä menee pari vuotta paremmin, välillä taas huomista ei ole olemassa. Minulta puuttuu useampi vuosi elämästäni niiden huonompien aikojen takia. Ne vuodet ovat harmaita ja en kykene muistamaan niiden aikana tapahtuneita asioita, toki tiedän suunnilleen mitä olen silloin puuhastellut, mutta se ei tunnu todelliselta, enemmän vain joltain jonka opettelin ulkoa. Näin ollen minulta puuttuu vuosia elämästäni, olen pääni sisältä edelleen teini-ikäinen. Minä en ole koskaan kasvanut oikeasti aikuiseksi. Siksi aikuistenmaailmassa toimiminen on välillä niin perhanan vaikeaa.
Mutta nyt voisin lopettaa tämän lärpätykseni ja alkaa nauttia vapaasta perjantai-illastani, mikä minun kohdallani tarkoittaa dataamista ja musiikin kuuntelua. Mitään muutakaan ei minulle ole tänään ehdotettu.
Palaillaan! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti