Näin siis taas kerran unta siitä että olin tavannut unelmieni miehen ja olin menossa naimisiin. Outoa tässä oli että häät olivat kolmantena päivänä tutustumisestamme. Enkä muista oliko kyseessä rakkaus vai raha joka pakotti niin pikaiseen toimintaan. Muistan kuitenkin että anoppini oli ilmeisesti e-rit-täin innoissaan siitä että liittyisin sukuun. Jokatapauksessa, uni meni miten meni ja päädyin naimisiin ja kaikkea normaalia avioitumiseen liittyvää - luulisin.
En nimittäin voi sanoa että minulla olisi kokemusta. Olen 95% aseksuaali. En kaipaa kosketusta tai edes pidä siitä. Minulla ei juurikaan ole niin sanottuja seksuaalisia tarpeita. Minua ei haittaa olla yksin, eikä ajatus siitä että viettäisin lopun elämääni sinkkuna ole ahdistava. Toisinaan - harvoin - olisi ihan mukavaa jos arjessa olisi mukana toinen aikuinen, mutta ne hetket menevät ohi. Olen kaikkein tyytyväisin kun olen yksin. Siksi onkin huvittavaa miten näen niin paljon unia parisuhteista ja naimisiinmenosta + lasten saamisesta. Asioista jotka eivät ole minun tärkeysjärjestyksessäni kovinkaan korkealla.
Olen kasvanut - ja asun edelleen pikkukaupungissa - jossa on täysin normaalia muuttaa yhteen ja mennä kihloihin ammattikoulussa, saada lapsi ja mennä naimisiin ennen kuin täyttää kaksikymmentä. Se etten minä ole sellainen, sulkee minut tavallaan ulos. Erilaisuus suorastaan huokuu minusta. En kuuntele listapoppia. En työskentele kaupungille, VR:lle, sairaalle tai millekkään muullekkaan perustyöllistäjälle. En ole parisuhteessa. Ai joo, en myöskään ole hetero. Määrittelisin itseni lähinnä PAN-seksuaaliksi jos niikseen tulee. Eli jos pidän ihmisestä niin minua ei todellakaan kiinnosta mitä sieltä vaatteiden alta paljastuu. Oli kyseessä mies, nainen, trasvestiitti, transseksuaali, androgyyni, pandakan tai mikä tahansa muu sukupuoli.
Se että minut on kasvatettu luterilaiseksi heteroksi ja etten täytä kumpaakaan normia, sulkee minut aika hyvin kaappiin. Kaappini ovessa on itseasiassa useampikin munalukko. En voi myöntää edes lähimmille sukulaisille mikä oikeasti olen, koska ymmärrystä ei heruisi. (syy myös sille miksi kirjoitan tätä blogia nimettömänä) Toisaalta, se etten voi sanoa mitä olen tarkoittaa että kohdalleni asetetaan odotuksia joita en välttämättä edes pysty täyttämään. En minä halua perusparisuhdetta mieheen jonka olen tuntenut lapsuudestani saakka, kahta lasta, kultaistanoutajaa, asuntolainaa ja kesämökkiä alle 30km säteellä kotikaupungista. Ehkä minä haluan jotain enemmän. En tiedä.
On helpompi sanoa mitä ei halua, kuin että mitä haluaa.
Maailma muuttuu koko ajan suvaitsemaisemmaksi ja ihmiset sen mukana, joten muutosta parempaan odotellessa taidan vain jatkaa omituisten unieni katselua ja kulkea omia teitäni sinne minne huvittaa kulloinkin mennä. Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti