En minä kadonnut, olin vain hiljaa.

Huomenia! --- tai päivää, mitenkä vain.

Olen ollut hiljaa vuoden, ajattelin että on aika viimein päivittää kuulumiset. Sikäli mikäli joku oli miettinyt joskus että mitä minulle kuuluu tai olenko ylipäänsä enää edes hengissä. Jälkimmäinen kysymys ainakin sai jo vastauksensa. :)

Vuosi on pitkä aika ja paljon on ehtinyt muuttua. Taisin viimeksi kertoa olevani palaamassa terapiaan ja aloittavani pian uudessa kuntoutuksessa. Lisäksi terveyteni reistaili (mikä yllätys, missä??).

Päivitystä tuohon tiedonantoon olisi, että kyllä, palasin terapiaan ja käyn siellä edelleenkin. Nykyään jopa useammin kuin koskaan ennen. Alunperinkään en käynyt terapiassa ehkä kuin 2 kertaa kuussa, jos ajat olivat sopivat. Nykyään, 3 tai 4 kertaa kuussa. Pyrimme siihen että joka viikko. Ja olen mielestäni kyllä huomannut itsekin muutoksen, minulla menee nykyään paremmin.

Miten tiedän tämän?

Yksi on se että en käy enää kuntouttavassa työtoiminnassa, vaan minulla on työpaikka. Kyllä, luitte ihan oikein. Ihan aikuisten oikea työpaikka. Viitenä päivänä viikossa josta nostan palkkaa. Minulla on kellokortti, palkkatodistus ja pukuhuoneessa oma kaappi josta löytyy suojavarusteet niitä päiviä varten kun minua tarvitaan maalaamossa tai muualla. Viimeisimmästä voinee päätellä että työni on ainakin välillä aika sottaista. Totta, olenhan pajatyöntekijä joka muokkaa kierrätystavarasta uutta myytiin. -- Olenko okei työn kanssa? Kyllä, minä pidän työstäni. Pidän pienestä porukasta, pidän ryhmähengestä ja työtehtävistäni. Välillä pitää tehdä jotain josta en suuremmin nauti, mutta se on okei. Ainoa tsemppi jonka tarvitsen siihen on se että kerron itselleni että minä saan tästä hitto palkan.

Työpaikka tarkoittaa luonnollisesti myös sitä että joudun huolehtimaan päivärytmistäni. Olen erittäin yllättynyt siitä että olen jopa onnistunut siinä. Herään aamulla 06.10 jotta ehdin töihin kahdeksaksi. Ennen se olisi ollut sula mahdottomuus, mutta nykyään huomaan pärjääväni.

Pärjään nykyään ihan okei kaiken kanssa. Opettelin nimittäin sanomaan ääneen jos jokin epäilyttää tai jos en osaa jotain. Opettelin tunnustamaan että tarvitsen apua. Vastineeksi siitä, asiat jopa sujuvat ja minua autetaan kaikkialla missä minun tarvitsee asioida. Hoidan parhaillaan parin vuoden takaista velkautumistanikin pois. Pian olen maksuhäiriömerkinnätön ja voin vaikka muuttaa lähemmäs keskustaa.

Fyysisesti on tietysti edelleenkin ongelmia, tulee olemaan jonkin aikaa. Minulta löydettiin viimeisen vuoden aikana ADD, erittäin paha anemia, yliliikkuva niska ja mahdollinen fibromyalgia (sitä tutkitaan vielä). Selittänee aika paljon miten voin ennen jatkuvasti pahoin. Nykyään menee paremmin koska osaan huolehtia itsestäni, otan säännöllisesti lääkkeeni ADD:n hoitoon, mikä edesauttaa minua syömään ja nukkumaan säännöllisesti ja kunnolla, mikä taas helpottaa muita ongelmiani ja niiden oireita.

Tällä hetkellä olen myös keskellä erittäin perusteellisia neuropsykologisia tutkimuksia, joiden takia ramppaan Mikkelissä. Toisaalta, olen ihan iloinen että asioita viimeinkin tutkitaan, koska jos jotain on väärin niin haluan kyllä tietää siitä, että pystyn varautumaan mahdollisiin ongelmiin/haasteisiin arkipäiväisessä elämässäni tai työssäni.

---

En ehkä ole edelleenkään se maailman sosiaalisin ja positiivisin Miss Päivänpaiste, mutta nykyään menee ihan okei. En ole unohtanut blogiani, on vain ollut niin paljon muuta menossa. Sairaalareissujen, verikokeiden, tutkimusten ja tökkimisten riemujuhlaa koko viime vuosi! Mutta elämäni on mennyt paljon eteenpäin. Välillä jään yhä tietoisesti kotiin, koska en halua palaa loppuun. Minulle riittää että jaksan käydä töissä, sen jälkeen ei tarvitse jaksaa yhtään mitään. Kaikki muu on valinnaista, mutta töistäni en tingi. En halua. Minä halua olla aikuinen ja pärjätä. Moni varmasti jakaa tämän tunteen. Halun pärjätä omillaan, omana itsenään ja omilla avuillaan.

Nyt katoan takaisin töihin ruokatunniltani, mutta lupaan palata vielä tällä viikolla kotoa käsin. Halua oppia taas kirjoittamaan säännöllisesti. Eikä sekään idea tunnu enää mahdottomalta.

<3: Käpä

Ei aina jaksa olla aikuinen.

Olen taas onnistunut välttelemään jotain joka olisi pitänyt tehdä jo viikko sitten. Tällä kertaa labraa ja huumeseuloja. Okei, tiedän olevani puhdas kuin vastasatanut lumi, mutta puhdas seula on pakollinen kuntouttavan työharjoittelupaikan takia. Ongelma? En osaa - anteeksi ranskani - kusta purkkiin toisen ihmisen läsnäollessa. En käy edes baarireissuilla kavereiden kanssa yhdessä vessassa, joten selvinpäin ja täysin uppo-outo hoitaja seurana? Ei onnistu. Olen tähän mennessä yrittänyt neljästi. Tänä aamuna pelasin oikein varman päälle että onnistuisi. En nukkunu viime yönä, join kolme tölkkiä energiajuomaa ja 1,5 litraa kokista jotta varmasti olisi tarve tyhjennykseen tilanteen niin vaatiessa. Auttoiko? Ei. Hoitaja lähetti kotiin ja käski tulla huomenna uudelleen. Joten nyt olen hyper, pahahkolla tuulella ja hereillä aivan liian aikaisin.

Lisäksi olin viime perjantaina niinkin kätevä että poltin käsivarteni uuninkarmiin työharjoittelupaikallani kun etsin patakintaita saadakseni marjapiirakan uuniin. En löytänyt kintaita, mutta kyynärvarressa on oikein kaunis palojälki. Aloe vera-geeliä ja hydrocortisonia.

Olen taas ollut hieman liian pitkään hereillä. Sen alkaa huomata.

Muuten en ole viimeaikoina juuri touhunnut. Yllätys yllätys. Olen toki yrittänyt neuloa, mutta menestys ei ole ollut suurensuurta. Olen pakottanut itseni olemaan edes vähäsosiaalinen - eli tapaamaan 4 tai 5 ihmistä viikossa - jotten taas ihan jämähtäisi kotiin neljän seinän sisälle ja lopettaisi puhumista yhdellekkään kaksijalkaiselle.

Lisäksi sosiaalityöntekijäni 'siirrettiin toisiin tehtäviin' ja en ole varma vielä kuinka tulen pärjäämään uuden kanssa. Inhoan tälläisiä muutoksia. Kun olen viimeinkin tottunut johonkin ihmiseen, niin puff! Tilalle tulee uusi ja kaikki alkaa alusta. Ei kovin ihana asia niinkin ihmiskammoiselle ihmiselle kuin minä.

Pitäisi kirjoittaa, siivota, maksaa laskuja, pestä pyykkiä, tiskata, koota kirjoituspöytä ja tehdä sille tila makuuhuoneeseen ja sitten siirtää tietokone(et) sinne jotta saisin viimeinkin keittiöni ihan vain keittiöksi. Pitäisi yrittää jaksaa ja olla aikuinen... Mutta entä jos istun taas vain mieluummin paikoillani ja karkaan vaihtoehtoisiin maailmoihin ja unohdan hetkittäin että olen olemassa juuri tässä maailmassa? Ei minulla edelleenkään ole kovin tukevaa otetta elämästä.

Nyt taidan keittää itselleni kupin teetä ja kadota pelaamaan Tropicoa pariksi tunniksi ja sen jälkeen edes yrittää ottaa torkut ennen kuin eksyn uudelleen keskustaan; kipulääkkeeni ovat finito ja tarvitsen lisää pronto.

Palaillaan taasen! <3:llä Käpä

Moi.

Olen ollut pitkään hiljaa. Ei voi mitään ja turha sitä on selitellä sen suuremmin. Ei ollut asiaa, kirjoittaminen tökki kaikilla saroilla ja olin muuten kiireinen. Terveys reistaili ja elämä heitteli.

Fakta on kuitenkin se, että en edelleenkään ole kuivilla masennuksesta; jos nyt tulen koskaan olemaankaan. Sekin on okei. Olen huomannut että pärjään. En tarvitse lääkkeitä, mutta työvoimatoimiston ja sosiaalitoimen toiveesta olen palaamassa terapiaan. Ensi maanantaina kymmeneltä. Sekin on okei. Tiedän että välillä pitää olla heikko voidakseen tulla vahvemmaksi. Tiedän nykyään ettei minun tarvitse aina pärjätä.

Silti elämään mahtuu niitä hyviäkin asioita. Ei, en ole päätynyt parisuhteen tässä hiljaisuuden aikana. Ei ole ollut kaipuukaan. Jaksan hätinä huolehtia itsestäni, parisuhde olisi aivan liian iso energiasyöppö tähän elämäntilanteeseeni. Ei, en ole edelleenkään töissä. Aloitan pian uudessa kuntoutusryhmässä. Mikä on ihan mukavaa. Viihdyn pienryhmissä paremmin kuin isoissa. Se on ehkä huomattu.

Tärkein uusi asia lienee että olen nykyään okei itseni kanssa. Peilikuva ei enää häiritse. Paino ei häiritse. Toki olisi kiva pudottaa muutama kilo, mutta se on lähinnä terveydelliset syyt. Olen ihan okei näin. Tänään peiliin katsoessani olin okei sen kanssa mitä näin.

Se mikä peilistä katsoo vastaan on minä ja sen minä tunnistan. Miksi riidellä sen kanssa koska ei se ole menossa mihinkään. Voin ihan hyvin olla sinut sen kanssa, koska juuri tälläinen minä olen. Miksi ottaa paineita jostain jota en voi muuttaa? Koska vaikka laihduttaisin itseni anoreksianpartaalle jollain poppakonstilla, eivät peruskasvonpiirteeni muuttuisi mihinkään. Tyttö peilissä olisi edelleen se sama tyttö peilissä. Ja jos en voi pitää siitä nyt, en tule koskaan pitämäänkään.

Joten tänä aamuna heitin peilikuvalleni lentosuukon välittämättä sen suuremmins pipon alle tungetusta likaisesta (sinisestä) tukastani, finnistä leuassani, lohkeilleesta kynsilakasta, meikittömyydestäni kuin vaatevalinnoistanikaan. Jos en kelpaa näin, niin en sitten mitenkään muutenkaan. Minä en ole täällä viihdyttämässä ketään muuta olemassaolollani, joten jos ei miellytä, niin vaihda maisemaa. Adios.

Olen 25 vuotias, ylipainoinen, menninkäisenmittainen, sinitukkainen, sinisilmäinen ja silmälasipäinen kurvikas nörttimörkö. Ja olen asiasta iloinen. Enää ei edes huvita yrittää olla jotain enemmän. Pärjäänhän minä näinkin.

Enää en ota paineita siitä mitä en ole. En ole parisuhteessa, saati naimisissa; totta puhuen, en haluaisikaan olla. Viihdyn yksin. Ei ole lapsia ja en tottapuhuen niistä jaksaisikaan huolehtia. Kissoissa on tarpeeksi. En käy töissä, kuntouttava toiminta riittää toistaiseksi. En tienaa kymppitonnia kuussa; mutta toisaalta, kukapa tienaa? Niin kauan kuin nykyinen elintasoni säilyy, olen okei. Minulla ei ehkä ole neljääkymmentä hyvää ystävää joiden kanssa bailata ja joutua hankaluuksiin, mutta ne muutamat ystävät joita minulla on, jakavat omituisen huumorintajuni, viehtymykseni fantasiakirjallisuuteen ja kaikkeen muuhun nörttiin. Arvostan sitä paljon enenmmän kuin sitä kuinka monta tuoppia kukin pystyy vartissa kumoamaan.

Olen agorafobinen, en pidä uusista asioista, välttelen ihmisiä, kärsin ahdistuskohtauksista, pelkään ukkosta ja sammakoita, en osaa olla luonnollinen isossa ihmisryhmässä, en tiedä miten käyttäytyä kaikissa perussosiaalisissa tilanteissa, reagoiminen ihmisiin on välillä hyvin hankalaa, en tiedä mihin olen elämäni kanssa menossa, olen vähän hukassa kaiken suhteen. Mutta se on kaikki okei. Se on kaikki osa minua NYT. Kukaan ei tiedä millainen olen ensi vuonna tai 2020. Sen näkee sitten.

Tässä tämä tällä erää ja toivotaan että saisin vanhan bloggaamiskipinäni takaisin. Nolottaa tavallaan kun olen ollut näinkin pitkään hiljaa. Mutta toisaalta, hiljaa minä olin muuallakin sosiaalisessa mediassa.

Ai niin, onnistuin tässä taannoin selättämään yli vuosikymmenen vaivanneen hammaslääkärinpelkoni hetkellisesti. Pelkään hammaslääkäriä toki edelleen, mutta nyt ainakin hampaani ovat taas kuosissa ja reikiä nolla. -- vaikkakin minut piti nukuttaa toimenpiteen ajaksi. Mutta pääasia on että traumoja ei jäänyt ja enää en pelkää ihan niin paljon ja nyt en pelkää hymyillä kameralle koska etuhampaastani puuttuu pala.

Nykyään olen okei sen kanssa että en ole täysin okei.

#nomorepressure

<3:llä Käpä

Taas astialla.

Myönnän heti alkuunsa että tänä vuonna en ole ollut läheskään niin ahkera bloggaaja kuin edellisenä. Varmaan sen kyllä olettekin huomanneet. Ja nykyään jos tulee jotakin mieleen jonka tahdon jakaa noin yleisesti, se on nopeampaa heittää twitteriin. Laiska paska mikä laiska paska.

Nykyään menee ihan niin kuin ennenkin, en ole sen enempää kunnossa pääni sisältä kuin aieminkaan. Ihmistenkammoni on jopa saattanut pahentua. Jouduin lopettamaan miesporukassa työskentelyn sen alettua ahdistaa liikaa ja muutenkin. Viihdyn kyllä jätkäporukassa, ei siinä mitään, mutta myönnän etten silloin kehtaa olla ihan niin nörtti fanityttö kuin oikeasti olen.

Joten siirryin kuin kiltti tyttö konsansaan Neulontakahvilalle ja vietän nyt kerran viikossa aikaa muiden väliinpudonneiden tyttöjen ja nuorten naisten kanssa. Askartelen, piirtelen ja juon liikaa kahvia. Ja saan puhua niistä asioista jotka ovat lähellä omaa sydäntäni. Kirjoista, musiikista, elokuvista ja taiteesta. En ole vieläkään aikuinen joten se on tällä hetkellä ihan hyvä. Ja myönnän auliisti että olen jo nyt parin viikon jälkeen paljon rennompi kuin mitä olin esimerkiksi viime kuussa.

Yksi yleisimpiä valituksen aiheitani tässä blogissa on se etten tiedä mitä tekisin elämälläni. En tiedä vieläkään. Mutta tiedän ainakin mitä teen ensi toukokuun loppuun. Neulon neulekahvilalla kerran viikossa ja keskityn korjaamaan päätäni kuten ennenkin. Lisäksi olen ajatellut ihan huvikseni kokeilla voisinko saada Etelä-Savon Nuorten Taiteilijoiden kirjoitusapurahan, mutta se on vasta suunnitelman asteella. Yllättävän moni jolle olen asiasta puhunut on silti tukenut sen suhteen.

~*~*~

Olen ihan samanlainen kuin ennenkin ja tällä hetkellä se ei ahdista ihan niin paljon kuin voisi. Joulu on tulossa, olen kirjoittanut LH:n kanssa joulukalenteria pitkin syksyä ja ainakin etukäteispalautteen puitteissa sanoisin että hyvin menee ja kohtahan se nähdään kun vuorokauden vaihduttua saadaa eka luukku ulos.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää että minun ei tarvitse olla kukaan muu kuin oma itseni jotta pärjään elämässä edes jotenkuten. Ja ehkä se on ihan hyvä juttu, vielä en ole ihan varma.

~*~*~

Ai joo, olin tosi kätevä toissa viikolla. Täällä satoi lunta ja ohut lumikerros onnistui peittämään kaikki jäiset lätäköt matkallani kotoa neulontakahvilalle. Joten heitin pyörän kanssa turvalleni kaupungintalon pihalla. Aluksi tuntui että ei hätiä mitiä, mutta pari tuntia myöhemmin alkoi ohjaaja huomata kerhossa että ranteeni turpoaa ihan pirusti. Eikun ensiapuun, käsi kipsiin ja kipulääkkeiden kanssa kotiin. Seuraavana päivänä röntgeniin, ortopedille, leikkaavalle ortopedille ja kipsi onneksi pois ja teipit & liimasidokset viikoksi tilalle.

Ei murtumia, mutta kipua ja arkihaittaa kyllä.

Oon tosi kätevä.

Ei tässä muuta, palaillaan joulukuun mittaan.

Halei ja pusui! <3

Tätä nyt ei usko kyllä kukaan, mutta...

Mie en ole raskaana. Piste. Ihan oikeasti. En ole.

Miksi ylipäätään joudun julistamaan kyseisen asian kirjallisesti blogissani?

Vastaus on helppo. Ja ällö.

Ruokavalioni viimeisen viikon ajalta.

Ensin söin tonnikalaa ja herkkusieniä suoraan purkista, lisukkeena hillosipuleita ja minimaustekurkkuja.

Seuraavana päivänä teki mieli valkosipulitonnikalaa ketsupilla, sekä hillosipuleita ja spelttikeksejä. Lisänä vaahtokarkkifluffia ja tummalla suklaalla kuorrutettuja manteleita.

Ja nyt mieleni tekee äärimmäisne paljon taco-sipsejä, riisiä, pestoa, herneitä ja ketsuppia.

Lisäksi saatoin aiemmin viikolla dipata kananugetteja banaanijugurttiin. Ja laittaa teeheni sokerin tai hunajan sijasta vaahtokarkkifluffia.

Lisäksi pistin tänään oikein tyytyväisenä kanelimunkin päälle juustoa ja tuorekurkkua. Hyvää oli.

Ongelma ruuan kanssa ei siis ole syöminen, noita juttuja on tehnyt mieli joten siksi olen niitä syönyt, ongelma on siinä kun alan ajatella mitä oikein suuhuni pistän.

Kahvijäätelö, nallekarkit ja suolapähkinätkään eivät kuulemma ole tavallinen yhdistelmä.


Yleisin selitys tälläisille makukombinaatioille olisi kuulemma se että olen raskaana. Se kuulemma saa naiset lisäämään suolakurkkuja ja sinappia jäätelöön ja muuta yhtä ihanaa.

Noh, voin vakuttaa että ainakaan minun kohdallani näin ei ole.

MINÄ EN OLE RASKAANA!!! Tai sitten olen Neitsyt Maria #2 ja messias on palaamassa.

ktnxb, haleja.

Korttipakka sekaisin.

Eksistentaalinen kriisi.
Neljännesvuosisadan kriisi.
Kaamosmasennus.
Ensilumivitutus.

Tällä hetkellä pelottavan paljon energiastani menee siihen että pyöritän päivittäistä arkeani.

Tajusin taas pitkästä aikaa olevani kuolevainen, että elämäni aika on rajallista (vaikka uskonkin reinkarnaatioon), että jonakin päivänä minäkin kuolen. Lisäksi tajusin etten todellakaan ole tekemässä sitä mitä haluaisin pohjimmiltani tehdä. Minä vain olen. Okei, tekemistä on, mutta ei sellaista jota tahtoisin tehdä yhtäjaksoisesti kovinkaan pitkään, saati mitä voisin harkita tekeväni työkseni.

Edelleenkin haluan vain kirjoittaa. Mutta tuntuu että luovuuteni on nollassa. Kuin käyttäisin sen energian johonkin muuhun jota on tällä hetkellä kovin vaikea määritellä.

Olen 24 vuotias ja ihan pihalla elämästäni. Minä vain tuhlaan aikaa, tilaa ja happivarantoja.

Miksi en osaa ajatella vähemmän??? Elämä olisi niin kovin paljon helpompaa jälleen kerran jos en murehtisi ja huolehtisi niin paljon ja tuntisi jatkuvaa syyllisyyttä siitä etten kirjoita. Yritän meditoida päivittäin pitääkseni itseni edes jotenkuten kasassa, mutta siitä ei ole juuri nyt kovinkaan paljon hyötyä. Karmani on alempana kuin koskaan ennen sen jälkeen kun täytin neljätoista. Tätä menoa uudelleensynnyn torakkana.

Pitäisi rukoilla, meditoida ja mietiskellä enemmän jotta saisin pääni taas järjestykseen, mutta juuri nyt niille ei ole aikaa tai energiaa.

Ja tästä syystä olen ollu taas kohtalaisen pitkään hiljaa täälläkin. Yritän parantaa tilannetta jatkossa, vuoden vaihteeseen on kumminkin vielä aikaa.

Haleja!

Taskukokoinen identiteettikriisi

Sõkki on iloinen asia. Ainakin henkilökohtaisesti väittäisin näin. Miksikö? Koska veikkaan viettäneeni keskiviikkoillan, torstain, perjantain ja pe-la välisen yön sõkissa. Nyt annoin kuuden maissa aamulla periksi ja kaadoin itselleni lasin vodkaa. Ehkä tämä tästä. En ole ainakaan enää ihan niin jumissa itseni kanssa.

Kuten edellisessä päivityksessä mainitsin, minulle kerrottiin viimeinkin erinäisiä totuuksia alkuperästäni. Sivuutin asian olankohautuksella, keskittyen lähinnä siihen että äiti ei ala itkeä. Minä en tule toimeen itkevien ihmisten kanssa. Piste. Siirsin asiat ja tunteet syrjään, teen niin edelleen. Silti tuntuu kuin olisin juuri kiehumisenpartaalla oleva täpötäysi kattila, milloinkaan ei tiedä milloin roiskahtaa yli ja polttaa. Juuri nyt päässäni on tavallista enemmän ajatuksia joita en halua ajatella tai tunnustaa olemassaoleviksi. Juuri nyt en ole siihen tarpeeksi vahva.

Tiedän olevani joltiseltaankin vihainen, ärtynyt ja loukkaantunut... Minä en ole hyvä tunteiden kanssa tai niiden käsittelyssä, en ole koskaan ollut. Vihainen olen juuri nyt lähinnä siksi että inhoan sitä jos minulle valehdellaan, paskat koko jutusta muuten, mutta se etten tiedä minuun liittyviä asioita joista kaukaisemmatkin perhetutut ovat perillä vituttaa minua. Olen vihainen koska vihaan sitä kun tunnen tulevani suojelluksi. Ja juuri sitä äiti ja isä ovat kuulemma tehneet koko ikäni, suojelleet minua jotta saisin olla tavallinen. No siinä suhteessa meni hyvin, tavallisesta en juuri tiedä.

Ärtynyt olen koska en osaa sivuuttaa asiaa ja siirtyä eteenpäin. Olen ärtynyt koska huomaan katselevani biologisen isäni kuvaa turpakirjassa vähintään kerran päivässä [miten ko. mies on voinut olla 3,5 vuotta kaverilistallani turpakirjassa minun saamatta tietää totuutta tai kyseenalaistamatta että kuka helevetti tuo on, on minulle arvoitus], olen ärtynyt koska juuri nyt en näe peilistä omia kasvojani. Minä näytän biologiselta isältäni... paljon. Ja se ärsyttää minua. Olen aina tiennyt etten juurikaan muistuta pikkusiskojani ja että näytän eniten tädiltäni mitä sukulaisiin tulee. Mutta kun sitten naaman eteen isketään kuva miehestä jota saan kiittää olemassaolostani, näen liikaa yhtäläisyyksiä jotta voisin vain ohittaa asian. Kavojeni luusto ja muoto, kapeat huuleni... Silmäni ovat täysin samanlaiset ja samanväriset kuin miehellä jota en halua kutsua isäksi mutta jolle ei ole muutakaan termiä. Vain nenä on erilainen, kiitos äidin.

Loukkaantunut olen koska niin moni tiesi asiasta ennen minua. Loukkaantunut olen koska tiedän joutuvani ennemmin tai myöhemmin ottamaan asian puheeksi pikkusiskojeni kanssa ennen kuin joku muu torvi päättää valaista heitä asiasta. Loukkaantunut olen koska en tunne oloani juuri nyt samanlaiseksi kuin ennen. Loukkaantunut olen siksi että juuri kun tuntuu siltä että alan taas saada otetta elämästä, jotain tälläistä heitetään kasvoille. Uusi kuntoutuskoordinaattorini on ensimmäinen ihminen pitkään aikaan jolle minun ei ole tarvinnut selitellä ihmistenpelkoani, tuleva kuntoutuspaikka kaupungin atk-tuen ja MTT-palvelujen yhteistyöprojektissa mediapajalla kuulostaa kiinnostavalta ja olen onnistnut pudottamaan elopainostani 24 kiloa sitten tammikuun! Olen vittu viimeinkin elossa ja sitten menee taas reisille! Kiitti vaan maailma!

Eniten rasittaa juuri nyt kysymys, kuka helvetti minä oikein olen? Osa identiteettiäni meni alas vessanpöntöstä keskiviikkona enkä ole vielä onnistunut korjaamaan sitä. Olen tiennyt verenperimäni ja mitä se tuo tullessaan, mikä on sukuni historia... Kasvoin uskoen että olen pitkänpitkän muurarisuvun viimeinen ja niin edelleen.. Nyt tiedän että en ole. En ole sen käsityöläissuvun vesa joka kuvittelin olevani! Joka kasvoin olemaan! Luonne ja pärstä ovat samat kuin ennenkin, mutta jokin romahti. Osa identiteettiäni, osa sen tukipilareista.

Tavallaan haluaisin ottaa härkää sarvista ja tavata ihmisen jota on kiittäminen osasta geeniperimääni, mutta toisaalta en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ja on ehkä parempi että en hetkeen tee sen asian suhteen mitään, tunnekuohuni ei liene vielä ihan tarpeeksi hallittavissa. En halua isältäni yhtään mitään, enkä koe olevani mitenkään velvollinen selittelemään itseäni ja tekemisiäni uppo-oudolle tyypille jolla ei aikanaan ollut munia olla mies ja ottaa vastuuta omista teoistaan. Hittoako mie sellaisen kanssa tahtoisin olla tekemisissä?!

Tässä välissä lienee hyvä tunnustaa että olen hieman humalassa. ”Hupsista”. Sori.

Tällä hetkellä vain tunnen itseni niin perhanan eksyneeksi. Tavallaan mikään ei ole muuttunut, mutta kuitenkin jotakin on eri tavalla kuin ennen. Minulla on kolmisen tuntia aikaa saada itseni siihen kuosiin että voin viettää mukavan päivän maalla lähisukuni kanssa normaalina omana itsenäni.

Koska niin kuin aina, pistän taas muitten tunteet omieni edelle. Kun muut ovat okei, minä voin hengittää ja lakata hetkeksi teeskentelemästä että minäkin olen kunnossa. Mutta juuri nyt en ole kunnossa jossa jaksaisin käsitellä muiden tunteita, ongelmia ja elämää. Joten minä hymyilen, sanon olevani kunnossa ja puhun säästä, lauon huonoja ja mauttomia vitsejä saadakseni muut kevyisiin puheenaiheisiin ja vahdin että muilla on hyvä olla. Olen tehnyt niin yli kaksikymmentä vuotta, voin tehdä niin jatkossakin. Pelkään vain räjähtäväni pian jos en keksi tapaa purhaa turhautumistani jotenkin.

Kuppi kahvia, suihku, pari jaksoa Supernaturalia ja puolen tunnin tehotorkut voisivat olla paikallaan että saisin itseni edes jotenkuten toimintakykyiseksi.

-O-

LH, JN & JS, ilmoitan sitten kun voin viimeinkin puhua asioista, juuri nyt vain tyhjennän mieltäni ja puran sydäntäni. Palataan astialle joskus tulevaisuudessa.

Halei ja pusui!

- Käpä