Päiviä jolloin vihaan peilikuvaani

Itsetuntoni tuntuu taas karanneen jonnekkin hyvin kauas. Inhoan itseäni ja varsinkin peilikuvaani tasaisella tahdilla. Olen väsynyt, palelen koko ajan ja en tahdo olla missään tekemisissä maailman kanssa. Onneksi on perjantai.

Saan taas lojua kaksi päivää kotona liikkumatta mihinkään, tapaamatta ketään. Tekemättä mitään jos ei välttämättä siltä tunnu. Saan velloa pari päivää omassa kurjuudessani ja keskittyä märehtimään kaikkea negatiivista.

Mistä näihin tunteisiin taas päädyin? En tiedä. Varsinkin kun tämä päivä oli tavallista mukavampi. Kävin tutustumassa paikalliseen kiinalaiseen ravintolaan mummon ja pikkusiskojeni kanssa ja en edes nolannut itseäni vaikka ensimmäistä kertaa ikinä söinkään syömäpuikoilla julkisella paikalla. Jotain hyötyä kotiharjoittelusta... Kuitenkin, päivä oli ihan okei. Sitten erehdyin äsken katsomaan aiemmin päivällä kuvaamaani videokuvaa minusta ja siskoistani.

Kaboom. Siinä meni itsetunto.

En minä tyhmä ole. Enkä sokea. Tiedän kyllä että pikkusiskoni ovat fyysisesti paljon vieheättävämpiä kuin minä. Keskimittaisia ja normaalipainoisia. Ihmisiä jotka voivat nakata päälleen mitä vain sattuu huvittamaan ja silti näyttää hyvältä, ihmisiä jotka voivat syödä mitä haluavat ilman että se näkyy heti vyötäröllä ja leuan alla. Entä minä sitten? Alamittainen plussapallo jolle riittää vilkaisu hampurilaiskioskin suuntaan että vaa'an neula heilahtaa kilon ylöspäin. 

Siskoni keräävät kaupungilla hyväksyviä ja ihailevia katseita osakseen edes yrittämättä mitään. Minua korkeintaan mulkaistaan. Ja sekin johtuu lähinnä siitä että pääni on kirkkaanvihreä.

Joskus olisi mukavaa kun kukaan ei vertailisi.

Jos en itse vertailisi itseäni.

Jos vain voisin viettää yhden kokonaisen päivän tyytyväisenä itseeni.

Tästäkin blogista löytyy varmasti merkintöjä joissa kerron kuinka tyytyväinen olen itseeni ja kuinka viihdyn juuri omana itsenäni. No tässä uutiset; se olotila ei koskaan kestä paria päivää kauempaa. Se menee aina ohi. Saatan olla itseeni tavallista tyytyväisempi pari päivää ja ajatella ettei elämäni eläminen juuri minuna itsenäni olekkaan yhtään hullumpi juttu, mutta sitten tapahtuu taas jotain ja voilá, itsetuntoni on säpäleinä.

Juuri nyt en edes halua nähdä itseäni peilistä. Närästää jo pelkkä ajatuskin. Juuri nyt en halua olla maailman kanssa missään tekemisissä. Tahdon vain ryömiä peiton alle ja pysyä siellä kevääseen. Miksi oi miksi ei ihmiset voi nukkua talviunta?

Niin joo, ennen kuin joku päättää avautua siitä että itsetunto kohenisi varmasti laihduttamalla että ala nainen popsia terveellisempää sapuskaa ja mene lenkille, niin tiedoksi vain että tililläni on ollut kohta kaksi viikkoa 91snt, sillä ei juuri ruokaa ostella. Syön sitä mitä kaapista löytyy eli makaronia ja riisiä. Terveellistä? Hah. Ja tällä ruokavaliolla ei juuri ole energiaa liikkua. Olen väsynyt ja kylmissäni muutenkin kun kropalla ei vain ole energiaa. Kaikki rahat mitkä olen saanut lainattua äidiltä tai joltain muulta, ovat menneet kissan ruokaan ja muihin välttämättömyystarvikkeisiin. 

Juuri nyt minulla ei ole varaa elintasoon. Yritän vain tulla toimeen päivän kerrallaan koska pidemmälle miettiminen ja suunnittelu masentaa liikaa.

Miksi tililläni on niin vähän rahaa niin monelle viikolle? Koska maksoin laskut. Sen jälkeen hain toimeentulotukea sossusta, mutta koska heidän mielestään olen saanut tässä kuussa tarpeeksi rahaa elämiseen, ei minulla ole oikeutta heidän tukiinsa. Hitot siitä että rahaa ei ole. Yritän pärjätä lähes tyhjällä ja keskityn vain toivomaan ettei posti tuo yllätyslaskua joka pitäisi saada nyt maksettua tai että minun pitäisi mennä lääkäriin ja joutua maksamaan siitä ja mahdollisista lääkkeistä.

Joulukin on tulossa, jostain pitäisi repiä rahaa joululahjoihin. Onneksi ehdin panikoida niistä ensikuussakin. Juuri nyt ei ole energiaa tai halua.

Pari kuukautta sitten meni ihan hyvin. Mitä helvettiä sitten tapahtui?

Öitä.

Jotta minulla ei suinkaan olisi liikaa tekemistä...

Välillä kaipaan huomiota. Todistetta siitä että olen olemassa ja etten ole vain tyhjää ilmaa. Välillä haluan näkyä kirkkaasti ja kauas, kääntää päät ja saada ihmiset pysähtymään. Välillä taas en halua yhdenkään elävän olennon tunnustavan olemassaoloani.

Julkaisin tänään ensimmäisen julkisen YouTube-videoni. Tekstit ovat täynnä kirjoitusvihreitä, kuva tärisee ja äänistä ei kannata edes mainita... Mutta silti. Kun näen 8 ihmisen katsoneen videoni, tunnen olevani edes hieman enemmän oikea. Enemmän olemassa. Elossa.

Minä inhoan huomionhakuisuutta ja itsenä tyrkyttämistä yli kaiken. Silti syyllistyn niihin aina välillä itsekin. En kuvaa itseäni YouTubeen siksi että saisin oman 15 minuuttiani julkisuudessa, en siksi että joku - oletettavasti varakas - mies iskisi minuun silmänsä tai että saisin jonkin sopimuksen. Lähtökohta on se että toivon että jonain päivänä joku tuntematon pysäyttää minut kadulla ja sanoo "Hei! Minä tiedän sinut! Sinä olet se!"

Jokatapauksessa, aion jatkaa videoiden tekemistä. Aina silloin kun se minua huvittaa. Jos joskus tuntuu siltä etten tahdo olla missään tekemisissä kameran kanssa, ettei ole mitään asiaa.. Voi jättää videon kuvaamatta siinä missä voin jättää blogimerkinnän kirjoittamatta (huono vertaus kun ottaa huomioon allerkirjoittaneen aktiivisuuden täällä..).

Tokihan huomiota saisi varmasti jo sillä että painuisi lähikapakkaan, kiskaisisi tukevan humalan, heittäisi vaatteensa pois ja tekisi lähempää tuttavuutta jonkun juoppolallin kanssa.. Ensiviikolla olisin varmasti tämän kylän pääpuheenaihe. Onneksi se vain ei ole sen kaltaista huomiota jota kaipaan.

Joskus vain kaipaan tunnustusta enemmän kuin mitään muuta. Sitä että joku täysin tuntematon joka ei kostu siitä itse mitään, tulee sanoo että "Sinulla tyttö on ihan oikeasti aivot ja asiaa kerrottava". Sillä hetkellä voisin oikeasti olla tyytyväinen itseeni, kun en olisi enää turha. Se mitä eniten maailmassa kaipaan on juuri hyväksyntä.

Kumminkin; tämän päivityksen pointti oli alunperin pyytää ideoita lukijoilta videoita varten, koska itsellä lyö melkolailla tyhjää. Ja koska minä tiedän että tätäkin blogia luetaan. Tarkistin juuri statistiikat, blogi on luettu 560+ kertaa.. Jännä että virallisia seuraajia on silti vain yksi, eikö? Joten, saatan pyytää tätä turhaan, mutta jos joku nyt oikeasti tahtoo antaa ideoita minulle videoita varten, niin siitä vaan! Ei ehdottaminen mitään maksa. Väkivalta, pornografia ja kaikki laittomuudet voidaan silti unohtaa, okei?

Ehkä joku ehdottaa jotain, ehkä ei. Sen näkee sitten.

Öitä! <3

Luovuus, taas mukana kuvioissa

Sanoin joskus aikoja sitten etten välttämättä tarvitse inspiraatiota ollakseni luova. Että voin noin vain kirjoittaa mikäli vain istun koneen ääreen ja avaan tyhjän sivun. Etten tarvitse kuin tunteen että nyt sitä tekstiä on p*rkele irrottava. En valehdellut. En täysin.

Muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen tekstiä tuntuu irtoavan taas. En koskaan ole ollut kokonaan hiljaa, aina on tullut edes jotain. Synkimmilläkin hetkilläni olen kirjoittanut jotain. Lähinnä runoja ja lyriikoita. Kun olen paremmassa kunnossa... Pystyn kantamaan, synnyttämään ja luomaan pidempiä teksejä. Jopa useamman luvun pituisia proosatekstejä. On uskomatonta katsoa miten ennen niin vaikeasti syntyneet 300 sanaa, muttuu nyt helposti, noin vain ilmestyväksi 3 000 sanaksi.

Nykyisin, tällä hetkellä, pystyn taas kirjoittamaan. Tavallaan tunnen hengittäväni kunnolla pitkästä aikaa. Mutta toisaalta, se että tekstiä irtoaa, on myös äärimmäisen pelottavaa. Se että saatan välillä hukkua teksiin, kun ideoita vain tulee hallitsemattomasti, tuntuu siltä että menetän osittain otteeni todellisuudesta. Sen kipinän jonka avulla edes poistun asunnosta ja teen normaaleiksi laskettavia, jokapäiväisiä asioita.

Kun kirjoittamiseni on vahvimmillaan, en välttämättä poistu viikkoihin asunnostani. Käyn korkeintaan lähikaupassa ja viemässä roskat. Nukun päin hevon veetä (no tätä nyt teen kyllä muutenkin, mutta silti!), syön lähinnä riisiä ja juon aivan liikaa teetä. Sitten kun taas havahdun, on kämppä kuin sikolätti, kissat kaipaavat huomiota, lihakseni jumissa, suku huolissaan ja ystävät pelkäävät että olen hypännyt sillalta.

Ja selityksenä kaikkeen unohtuneeseen, "Anteeksi, unohduin kirjoittamaan.", on erittäin laimea.

Jos edes joskus saisin yhden pidemmän proosatekstin, originaalin, siihen asti että se tulisi julkaistua ja pistettäisiin kansiin, olisi jotain mitä osoittaa ja sanoa, 'Tämä, tätä varten minä olen valvonut, ahertanut ja unohtanut maailman. Tämä on minä, minun todellisuuteni ja elämäni.'. Mutta vaikka kirjoitan niin paljon kuin kirjoitankin, tiedän että matka siihen pisteeseen on vielä äärettömän pitkä.

Toki päässäni pulppuaa nykyisellään ideoita, muistissani on juonet 8 pitkään fanfictioniin, varmaankin 20 lyhyeen ja noin 5 - 8 proosateksiin joista ehkä saisi kirjoitettua kirjan. Mutta vaikka näen ne tarinat aina kun suljen silmäni, on niiden paperille saattaminen paljon hankalampaa. Pelkään inhoavani tarinaa, tuhoavani sen, kun kirjoitan sen ylös. Pelkään etten osaa ilmaista sitä siten kuten haluaisin. Mutta kun en edes yritä, en opi.

Luovuuteni ylipäätään on minulle hieman absurdi käsite. Nyt kun kirjoittamisen kulkee, unohdun myös tuijottamaan valokuvia, katson enemmän elokuvia kuin aikoihin, yritän piirtää ja maalata, suunnittelen vaatteita, sisustuksia, hiustyylejä, koruja, tanssin pitkin asuntoa, neulovani uudella innolla... Tunnen olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Mutta silti en tavallaan osaa ilmaista sitä, saada ulos, mitä koen ja näen sisälläni. Kuin olisi paljon sanottavaa, mutta en osaisi puhua. Tai kuin puhuisin kieltä jota kukaan muu ei osaa tai ymmärrä.

Olo on tavallaan kuin vastarakastuneella. Olen äärimmäisen onnellinen ja toiveikas, mutta kumminkin pelosta jäykkänä. Tällä hetkellä en ole varma mitä tahdon tehdä tulevaisuudessa, tai edes ensi-viikolla; koska tiedän että jos unohdun omaan maailmaani ja alan kirjoittaa tosissani, ei töissä käymisestä tule yhtään mitään. Mutta jos taas keskityn töihin ja kaikkeen muuhun, ei tekstin elämiselle ja jää aikaa, enkä saa kirjoitettua. Ja koska tiedän jo nyt miten paljon KELA ja muut laitokset ilahuisivat siitä että jätän töissä käymisen ja muun... En haluaisi ottaa sitä askelta. Läpimurto kirjailija voi antaa odotuttaa itseään vuosikymmeniäkin, mikäli se edes koskaan on tullakseen. En haluaisi uhrata kaikkea, elintasoani, sosiaalisia kontaktejani, työtä, sille että ponnistelen kohti jotain minkä saavuttamisesta en ole edes varma. Mutta toisaalta, tiedän etten voi oikeasti, pohjia myöten olla onnellinen, jos en saa tarinoitani ulos ja muiden luettavaksi.

Kysyn itseltäni joka ikinen päivä, mitä minä haluan elämältäni. Ja vaikka tiedän sen vastauksen ainakin summittaisesti, en uskalla toimia sen mukaan. Yritän kai edelleen oppia ja ymmärtää kuinka maailman kanssa tulisi toimia. Ehkä jonakin päivänä myös opin sen.

Näemme taas. <3

My Little Pony: Friendship Is Magic Epic Trailer

Haluaako joku vielä kysyä miksi olen niin koukussa tähän sarjaan?

Eikö?

Sitähän minäkin...

Öitä! <3

What if money was no object?

Jostain syystä tämä video koskettaa ja syvältä.

Ehkä siksi että minulle raha ei ole koskaan ollut tärkeintä. Vaan se että elämästä jäisi käteen jotain mitä muistella. Tiedän että jos panostaisin, voisin päätyä uraputkeen vaikkapa pankkialalle. Mutta ei se kiinnosta, ei niin pätkääkään. Ennemmin työskentelen osa-aikaisesti teatterissa ja käytän vapaa-aikani kirjoittamiseen. 670€/kk ei ole paljon, mutta sillä elää. En ehkä koskaan matkusta maailman ympäri tai kiipeä himalajalle, mutta voin enää kohtalaisen mukavaa elämää omana itsenäni, tehden niitä asioita joista itse nautin.

Tänään on ollut päivä joka on herättänyt paljon ajatuksia. Se on hyvä. En tahdo juurtua, kivettyä. Tahdon että elän ja muutun maailman mukana, tunnen ja koen niin paljon kuin mahdollista.

Tämä voi olla paksua tekstiä vihreähiuksiselta mielenterveyskuntoutujalta, mutta ei sen väliä. Minä olen maailmanparantaja ja ihan pahuksen ylpeä siitä. Toivon vain että maailma joskus on sellainen kuin haaveilein.

Palaillaan taas! <3