Juuri nyt mikään ei ole hyvin. Inhoan kaikkea itsessäni ja elämässäni. Olen läski, ruma ja en osaa mitään kunnolla. Sössin vain kaikki asiani ja sitten hakkaan päätä seinään kun en tajua kuinka selvitä eteenpäin. Ketä tästä syyttäisin? No, eipä niitä vaihtoehtoja niin kovin paljon ole. Minä nyt vain satun olemaan luuseri.
Äsken yritin suunnitella suihkussa miten muutan elämäni, laihdutan ja muuta roskaa, mutta tiedän silti että todennäköisyys sille että jotain saisin jopa aikaan, on häviävän pieni. Olen yrittänyt muuttaa itseni kymmeniä kertoja, saamatta koskaan mitään aikaan. Minulla ei ole juuri lainkaan itsekuria eikä tahdonvoimaa.
Se VITUTTAA!!!
Tunnen taas kerran itseni maailman suurimmaksi turhakkeeksi. Ihmettelen pääni sisällä sitä miten kukaan viitsii minulle aikaansa tuhlata ja syytän itseäni jokaisesta mahdollisesta vastoinkäymisestä ja etsin kaikesta mahdollisesta minua kohden suunnattuja loukkauksia. En vaan taas voi tajuta mitä kukaan minussa näkee. Kuten sanottua olen lihava, läskipallo, ihramakkara.. Painan suunnilleen kolminkertaisesti sen mitä pitäisi, enkä edes saa tehtyä mitään. Tänään huomasin 8 uutta raskausarpea vatsanahkassani vain siksi että olen taas onnistunut olemaan läskipossu ja ahtamaan itseeni turhaa tavaraa vähän liikaa. Toisekseen, olen ruma. En pidä peilikuvastani 75% ajasta. Loput ajasta minulla joko ei ole silmälaseja päässä tai näytän vain kohtuulliselta. Minulla ei ole ammattia jossa viihtyisin, olen työtön ja rasite yhteiskunnalle. Päänikään ei ole kunnossa.
Tavallaan vain odotan sitä päivää kun jokainen minut tunteva tajuaa ettei minussa oikeasti ole mitään minkä takia minun kanssani kannattaisi olla missään tekemisissä. Minusta ei voi hyötyä mitenkään, olen tyhmä enkä edes millään tavalla erikoinen. Nykyään tuntuu että ihmiset kyselevät parisuhdetilanteestakin vain lähinnä siksi että laskettaisiin loukkaavaksi jos jätettäisiin kysymättä. En usko että kukaan uskoo että kaltaisellani möykyllä mitään mahdollisuuksia yhteenkään mieheen olisi. [tai no, löytyyhän niitä miehiä, mutta niiden maailmanlopuntoivojen alkkisten kanssa MINÄ en halua olla missään tekemisissä] Omantunnonarvoni on liki nollissa.
Joka perkeleen päivä toivon että löytäisin vain sen ratkaisun kaikkeen. Että heräisin huomenna ja huomaisin että elämäni on sellaista kun olen aina unelmoinut. En haaveile että olisin tikkulaiha mallikaunotar miljoonatilipussilla ja formulatähden kainalossa, mutta siedettävä peilikuva ja edes miellyttävä työ olisivat jotain mahtavaa. Mutta eeeeeiiiii. Olen mitä ilmeisimmin tuomittu elämään alhaisen elintason elämää lopunikääni ja vain haaveilemaan muutoksesta parempaan. Ei ihmeitä minun kaltaisilleni tapahdu. Siksi nykyään inhoan aamujakin. Jokainen sängystä ylös nouseminen on vain allegoria taas sille että olen edelleen täysi luuseri enkä ole saanut tai tule saamaani elämässäni aikaan mitään mainittavaa. Perhana.
Joskus tekisi vain mieli lakata edes yrittämästä. Mutta en uskalla kuitenkaan tehdä sitäkään. Jossain palaa aina pieni toivon liekki siitä että kohta muuttuu paremmaksi. Ettei minunkaan kohtaloni voi olla pelkää vittuilua ja kärsimystä vailla palkintoja. Uskoni karmanlakiin on jopa hieman lapsellinen. Mutta ehkä en vain halua vielä päästää irti. On pakko olla edelleen jotain mihin tukeutua niinä hetkinä kun en oikeasti meinaa jaksaa. Niinä hetkinä jotka ovat minulle kaikkein pimeimpiä.
Tänään on taas päivä kun en jaksa uskoa yhtään mihinkään ja kyselen vain Äitijumalatterelta että miksi minä, se on ainoa kysymys johon en ole koskaan saanut vastausta. Kuin ei hänkään tietäisi. Ja kuitenkin minun maailman kuvani perustuu siihen että Äitijumalatar tietää kaiken, on erehtymätön ja meillä kaikilla on oma tarkoituksemme jossain suuremmassa kuviossa. Minä vain en tunnu sopivan mihinkään kuvioon ja olen täysin hukassa kaiken arkisenkin kanssa. Eikä kukaan yhdistä minun kaltaisiani ihmisiä suuriin tekoihin ja saavutksiin jotka jäisivät historiaan.
Silti pitäisi jaksaa edelleen hymyillä joka päivä maailmalle ja olla kuin mikään ei tuntuisi tai haittaisi. Kuin olisin aina tyytyväinen elämääni. Ei nyky-yhteiskunnassa saa pahaaoloaankaan ulospäin näyttää, sehän kielii vain epäonnistumisesta ihmisenä. Ja mitään muutahan minä en edes koe olevani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti