Inhorealistinen paskiainen.

Juuri nyt mikään ei ole hyvin. Inhoan kaikkea itsessäni ja elämässäni. Olen läski, ruma ja en osaa mitään kunnolla. Sössin vain kaikki asiani ja sitten hakkaan päätä seinään kun en tajua kuinka selvitä eteenpäin. Ketä tästä syyttäisin? No, eipä niitä vaihtoehtoja niin kovin paljon ole. Minä nyt vain satun olemaan luuseri.

Äsken yritin suunnitella suihkussa miten muutan elämäni, laihdutan ja muuta roskaa, mutta tiedän silti että todennäköisyys sille että jotain saisin jopa aikaan, on häviävän pieni. Olen yrittänyt muuttaa itseni kymmeniä kertoja, saamatta koskaan mitään aikaan. Minulla ei ole juuri lainkaan itsekuria eikä tahdonvoimaa.

Se VITUTTAA!!!

Tunnen taas kerran itseni maailman suurimmaksi turhakkeeksi. Ihmettelen pääni sisällä sitä miten kukaan viitsii minulle aikaansa tuhlata ja syytän itseäni jokaisesta mahdollisesta vastoinkäymisestä ja etsin kaikesta mahdollisesta minua kohden suunnattuja loukkauksia. En vaan taas voi tajuta mitä kukaan minussa näkee. Kuten sanottua olen lihava, läskipallo, ihramakkara.. Painan suunnilleen kolminkertaisesti sen mitä pitäisi, enkä edes saa tehtyä mitään. Tänään huomasin 8 uutta raskausarpea vatsanahkassani vain siksi että olen taas onnistunut olemaan läskipossu ja ahtamaan itseeni turhaa tavaraa vähän liikaa. Toisekseen, olen ruma. En pidä peilikuvastani 75% ajasta. Loput ajasta minulla joko ei ole silmälaseja päässä tai näytän vain kohtuulliselta. Minulla ei ole ammattia jossa viihtyisin, olen työtön ja rasite yhteiskunnalle. Päänikään ei ole kunnossa.

Tavallaan vain odotan sitä päivää kun jokainen minut tunteva tajuaa ettei minussa oikeasti ole mitään minkä takia minun kanssani kannattaisi olla missään tekemisissä. Minusta ei voi hyötyä mitenkään, olen tyhmä enkä edes millään tavalla erikoinen. Nykyään tuntuu että ihmiset kyselevät parisuhdetilanteestakin vain lähinnä siksi että laskettaisiin loukkaavaksi jos jätettäisiin kysymättä. En usko että kukaan uskoo että kaltaisellani möykyllä mitään mahdollisuuksia yhteenkään mieheen olisi. [tai no, löytyyhän niitä miehiä, mutta niiden maailmanlopuntoivojen alkkisten kanssa MINÄ en halua olla missään tekemisissä] Omantunnonarvoni on liki nollissa.

Joka perkeleen päivä toivon että löytäisin vain sen ratkaisun kaikkeen. Että heräisin huomenna ja huomaisin että elämäni on sellaista kun olen aina unelmoinut. En haaveile että olisin tikkulaiha mallikaunotar miljoonatilipussilla ja formulatähden kainalossa, mutta siedettävä peilikuva ja edes miellyttävä työ olisivat jotain mahtavaa. Mutta eeeeeiiiii. Olen mitä ilmeisimmin tuomittu elämään alhaisen elintason elämää lopunikääni ja vain haaveilemaan muutoksesta parempaan. Ei ihmeitä minun kaltaisilleni tapahdu. Siksi nykyään inhoan aamujakin. Jokainen sängystä ylös nouseminen on vain allegoria taas sille että olen edelleen täysi luuseri enkä ole saanut tai tule saamaani elämässäni aikaan mitään mainittavaa. Perhana.

Joskus tekisi vain mieli lakata edes yrittämästä. Mutta en uskalla kuitenkaan tehdä sitäkään. Jossain palaa aina pieni toivon liekki siitä että kohta muuttuu paremmaksi. Ettei minunkaan kohtaloni voi olla pelkää vittuilua ja kärsimystä vailla palkintoja. Uskoni karmanlakiin on jopa hieman lapsellinen. Mutta ehkä en vain halua vielä päästää irti. On pakko olla edelleen jotain mihin tukeutua niinä hetkinä kun en oikeasti meinaa jaksaa. Niinä hetkinä jotka ovat minulle kaikkein pimeimpiä.

Tänään on taas päivä kun en jaksa uskoa yhtään mihinkään ja kyselen vain Äitijumalatterelta että miksi minä, se on ainoa kysymys johon en ole koskaan saanut vastausta. Kuin ei hänkään tietäisi. Ja kuitenkin minun maailman kuvani perustuu siihen että Äitijumalatar tietää kaiken, on erehtymätön ja meillä kaikilla on oma tarkoituksemme jossain suuremmassa kuviossa. Minä vain en tunnu sopivan mihinkään kuvioon ja olen täysin hukassa kaiken arkisenkin kanssa. Eikä kukaan yhdistä minun kaltaisiani ihmisiä suuriin tekoihin ja saavutksiin jotka jäisivät historiaan.

Silti pitäisi jaksaa edelleen hymyillä joka päivä maailmalle ja olla kuin mikään ei tuntuisi tai haittaisi. Kuin olisin aina tyytyväinen elämääni. Ei nyky-yhteiskunnassa saa pahaaoloaankaan ulospäin näyttää, sehän kielii vain epäonnistumisesta ihmisenä. Ja mitään muutahan minä en edes koe olevani.

Ûberbileet!!!~

...tai sitten ei.

Pikkusiskon 18 vuotis bileet juhlittu ja täytyy sanoo että ei ollu ihan niin värikästä ku odotin. Se avomieskin nukahti kesken bileiden. Siis nukahti, ei sammunut. Aika laimeaa. Siskoni pyysi minua tuomaan pari leffaa lainaan, jotta voidaan pitää taustalla pyörimässä jotain muutakin kuin kauhuleffoja - siitä kämpästä ei löydy näemmä muuta genreä - joten nappasin mukaani Kaksin karkuteilla- ja Itse ilkimys-rainat. Loppujen lopuksi koko porukka istui paikallaan tapittamassa jälkimmäistä ja keskutelu liittyi lähinnä leffaan.

No, loppuihan sekin leffa sitten aikanaan ja kuuntelimme hetken musiikkia ja muuta - ja kaikki edelleen lähes selviä! Sitten huomasimme televisiossa alkavan Taru Sormusten Herrasta - Sormuksen Ritarit ja loppu on arvattavissa. Loput bileistä katsoimme sitä! Selvinä! Edes omat 18 vuotisjuhlani jotka olivat laimeimmat ikinä, eivät olleet noin äänettömät ja rauhalliset! Mitä hittoa?! Mikä teinejä vaivaa? Jos on syy ja mahdollisuus vetää viinaa niin niin tehdään sitten kunnolla ja tappiin asti! Niin minä sen opin!

Joten, yksi siideri ja puolet pienestä Karpalet pullosta, sekä kaksi leffaa oli illan saldo. Ihan jees, mutta pakko tunnustaa että olisinpahan voinut jättää väliinkin. Ihan okei olla sosiaalinen ja tavata uusia ihmisiä jotka pitävät samoista kirjoistakin kuin minä, mutta viihdyn silti aivan mainiosti itseksenikin. Miten vain, ollutta ja mennyttä, olinpahan kuitenkin siellä.

...ja nyt odotan että jaksan mennä nukkumaan.

Huomenna on myös noin 50% mahdollisuus että joudun lähtemään mökille vanhempieni kanssa purkamaan laiturin talviteloiltaan. Mutta sen näkee vasta aamulla.

En ole humalassa, mutta veressäni on aavistus alkoholia. Se riittää.

Öitä! <3

Se pieni tunne...

Se pieni paniikin ja nolouden sekainen tunne kun saat selville että neuvolassa tehdyistä raskaustesteistä jää merkintä papereihin ikuisesti...

Siis, olin 17w, kuukautiset olleet poissa 3kk ja (ilmeisesti viallinen) apteekin raskaustestipuikko näytti positiivista. Koulun terkkari lähetti siis meikäläisen melko suoraviivaisesti neuvolaan tarkempiin testeihin ja niin edelleen.. Arvaatte että nolotti! Ei kyllä ikäni puolesta, vaan muuten. Kyseisessä nykyään jo nimeään vaihtaneessa kaupungissa on suomen korkein teiniraskausprosentti. Jotain kautta tietysti luokanvalvojakin kuuli että missä olin ollut ja miksi, joten jouduin kuuntelemaan puolen tunnin saarnan aiheesta 'Vastuullisuus'. Samaisen saarnan sai myös silloinen miespuolinen luokkakaverini - joka oli myös ikäiseni, mutta se ei liity tähän mitenkään - jonka opettaja tiesi silloin tällöin nukkuneen yönsä minun asuntolahuoneessani kun herra oli riidellyt kämppistensä kanssa ja minä asuin kuitenkin yksin kolmen hengen huoneessa. Mutta voin vannoa toinen käsi raamattupinolla ja toinen koraanilaatikossa, että en KOSKAAN harrastanut mitään intiimiksi luokiteltavaa kyseisen mieshenkilön kanssa. Mutta kyllä nolotti. Sen jälkeen jouduin vielä odottamaan viikonlopun yli ennen kuin sain tiedon neuvolasta että negatiivinen oli, en ole raskaana. Että näin!

Sitä onkin hauska tässä 23weenä kelailla että milloinkohan terapeutti ottaa kyseisen merkinnän puheeksi. Toivottavasti ei ikinä.

Mutta joo, ainahan sitä välillä tapahtuu jotain tai pelkää jotain josta jää takaraivoon sykkimään se pieni ja tuskin huomattava tunne. Yleensä se on pelkoa, noloutta tai jotain muuta negatiivista. Yleensä se tunne on jotakuinkin nakertava, ja tekee vain mieli hakata päätä pöytään/seinään/näppikseen. Mutta pienet tunteet menevät onneksi melkein aina ohi. Tai näin ainakin haluan uskoa.

Jokatapauksessa, vappua odotellessa.
Jotain tekemistäkin pitäisi ilmeisesti kehittää/keksiä.
Dataamista ei liene laskettavan kehittäväksi.

Palaillaan! <3

Ikääntymisiä ja muita aivosolujentappajia..

Joo, tiedän olleeni hiljaa yli kuukauden yhtäsoittoa, mutta on sille perhana syykin. Nettini kuoli. Tai siis tarkemmin sanoen nettitikku. Kuten edellisessä merkinnässä kerroin, kaikki tahot kieltäytyivät maksamasta minulle mitään. Olin liian sairas työttömyyspäivärahalle ja liian terve sairaspäivärahalle jne. Joten milläs minä laskut olisin maksanut? En millään. Joten DNAn lasku myöhästyi ja netti tod.näk katkesi sen takia. Mutta nyt on siitä **tun laskun maksustakin jo yli kaksi viikkoa ja ei vieläkään elonmerkkejä! (tällä hetkellä olen tunkenut kännykkäni sim-kortin mokkulaan jotta pääsen edes hetkeksi internetin ihmeelliseen maailmaan kertomaan nettitutuille etten ole kuollut tms)

Njoh, maanantaina jatkan riitelyä ja jos ei tulosta synny, niin otan yhteytta kuluttaja-asiamieheen ja nostan rähinän. En minä oikeasti huvikseni ole ilman nettiä. Se on ensisijainen kommunikointi- ja työskentelyvälineeni. Mut joo, nyt olen tehnyt selittävän päivityksen mistä olenkin repinyt kiitettävästi stressiä tässä viimeiset kolme päivää, joten voin hengähtää edes tältä osin hetken aikaa.

Palaillaan! <3

P.s: On se mielenkiintoista kun selviää välikäsien kautta että lekuri määritteli meikäläisen omaavan sosiaalistentilanteiden fobian. Itte sanoisin vaan lähinnä että mie inhoan niitä tilanteita kun joudun tekemisiin tuntemattomien kanssa. Siitä nousee pirunmoinen stressi. Ihmiset on hankalia - minä mukaan lukien.