Ei aina jaksa olla aikuinen.

Olen taas onnistunut välttelemään jotain joka olisi pitänyt tehdä jo viikko sitten. Tällä kertaa labraa ja huumeseuloja. Okei, tiedän olevani puhdas kuin vastasatanut lumi, mutta puhdas seula on pakollinen kuntouttavan työharjoittelupaikan takia. Ongelma? En osaa - anteeksi ranskani - kusta purkkiin toisen ihmisen läsnäollessa. En käy edes baarireissuilla kavereiden kanssa yhdessä vessassa, joten selvinpäin ja täysin uppo-outo hoitaja seurana? Ei onnistu. Olen tähän mennessä yrittänyt neljästi. Tänä aamuna pelasin oikein varman päälle että onnistuisi. En nukkunu viime yönä, join kolme tölkkiä energiajuomaa ja 1,5 litraa kokista jotta varmasti olisi tarve tyhjennykseen tilanteen niin vaatiessa. Auttoiko? Ei. Hoitaja lähetti kotiin ja käski tulla huomenna uudelleen. Joten nyt olen hyper, pahahkolla tuulella ja hereillä aivan liian aikaisin.

Lisäksi olin viime perjantaina niinkin kätevä että poltin käsivarteni uuninkarmiin työharjoittelupaikallani kun etsin patakintaita saadakseni marjapiirakan uuniin. En löytänyt kintaita, mutta kyynärvarressa on oikein kaunis palojälki. Aloe vera-geeliä ja hydrocortisonia.

Olen taas ollut hieman liian pitkään hereillä. Sen alkaa huomata.

Muuten en ole viimeaikoina juuri touhunnut. Yllätys yllätys. Olen toki yrittänyt neuloa, mutta menestys ei ole ollut suurensuurta. Olen pakottanut itseni olemaan edes vähäsosiaalinen - eli tapaamaan 4 tai 5 ihmistä viikossa - jotten taas ihan jämähtäisi kotiin neljän seinän sisälle ja lopettaisi puhumista yhdellekkään kaksijalkaiselle.

Lisäksi sosiaalityöntekijäni 'siirrettiin toisiin tehtäviin' ja en ole varma vielä kuinka tulen pärjäämään uuden kanssa. Inhoan tälläisiä muutoksia. Kun olen viimeinkin tottunut johonkin ihmiseen, niin puff! Tilalle tulee uusi ja kaikki alkaa alusta. Ei kovin ihana asia niinkin ihmiskammoiselle ihmiselle kuin minä.

Pitäisi kirjoittaa, siivota, maksaa laskuja, pestä pyykkiä, tiskata, koota kirjoituspöytä ja tehdä sille tila makuuhuoneeseen ja sitten siirtää tietokone(et) sinne jotta saisin viimeinkin keittiöni ihan vain keittiöksi. Pitäisi yrittää jaksaa ja olla aikuinen... Mutta entä jos istun taas vain mieluummin paikoillani ja karkaan vaihtoehtoisiin maailmoihin ja unohdan hetkittäin että olen olemassa juuri tässä maailmassa? Ei minulla edelleenkään ole kovin tukevaa otetta elämästä.

Nyt taidan keittää itselleni kupin teetä ja kadota pelaamaan Tropicoa pariksi tunniksi ja sen jälkeen edes yrittää ottaa torkut ennen kuin eksyn uudelleen keskustaan; kipulääkkeeni ovat finito ja tarvitsen lisää pronto.

Palaillaan taasen! <3:llä Käpä

Moi.

Olen ollut pitkään hiljaa. Ei voi mitään ja turha sitä on selitellä sen suuremmin. Ei ollut asiaa, kirjoittaminen tökki kaikilla saroilla ja olin muuten kiireinen. Terveys reistaili ja elämä heitteli.

Fakta on kuitenkin se, että en edelleenkään ole kuivilla masennuksesta; jos nyt tulen koskaan olemaankaan. Sekin on okei. Olen huomannut että pärjään. En tarvitse lääkkeitä, mutta työvoimatoimiston ja sosiaalitoimen toiveesta olen palaamassa terapiaan. Ensi maanantaina kymmeneltä. Sekin on okei. Tiedän että välillä pitää olla heikko voidakseen tulla vahvemmaksi. Tiedän nykyään ettei minun tarvitse aina pärjätä.

Silti elämään mahtuu niitä hyviäkin asioita. Ei, en ole päätynyt parisuhteen tässä hiljaisuuden aikana. Ei ole ollut kaipuukaan. Jaksan hätinä huolehtia itsestäni, parisuhde olisi aivan liian iso energiasyöppö tähän elämäntilanteeseeni. Ei, en ole edelleenkään töissä. Aloitan pian uudessa kuntoutusryhmässä. Mikä on ihan mukavaa. Viihdyn pienryhmissä paremmin kuin isoissa. Se on ehkä huomattu.

Tärkein uusi asia lienee että olen nykyään okei itseni kanssa. Peilikuva ei enää häiritse. Paino ei häiritse. Toki olisi kiva pudottaa muutama kilo, mutta se on lähinnä terveydelliset syyt. Olen ihan okei näin. Tänään peiliin katsoessani olin okei sen kanssa mitä näin.

Se mikä peilistä katsoo vastaan on minä ja sen minä tunnistan. Miksi riidellä sen kanssa koska ei se ole menossa mihinkään. Voin ihan hyvin olla sinut sen kanssa, koska juuri tälläinen minä olen. Miksi ottaa paineita jostain jota en voi muuttaa? Koska vaikka laihduttaisin itseni anoreksianpartaalle jollain poppakonstilla, eivät peruskasvonpiirteeni muuttuisi mihinkään. Tyttö peilissä olisi edelleen se sama tyttö peilissä. Ja jos en voi pitää siitä nyt, en tule koskaan pitämäänkään.

Joten tänä aamuna heitin peilikuvalleni lentosuukon välittämättä sen suuremmins pipon alle tungetusta likaisesta (sinisestä) tukastani, finnistä leuassani, lohkeilleesta kynsilakasta, meikittömyydestäni kuin vaatevalinnoistanikaan. Jos en kelpaa näin, niin en sitten mitenkään muutenkaan. Minä en ole täällä viihdyttämässä ketään muuta olemassaolollani, joten jos ei miellytä, niin vaihda maisemaa. Adios.

Olen 25 vuotias, ylipainoinen, menninkäisenmittainen, sinitukkainen, sinisilmäinen ja silmälasipäinen kurvikas nörttimörkö. Ja olen asiasta iloinen. Enää ei edes huvita yrittää olla jotain enemmän. Pärjäänhän minä näinkin.

Enää en ota paineita siitä mitä en ole. En ole parisuhteessa, saati naimisissa; totta puhuen, en haluaisikaan olla. Viihdyn yksin. Ei ole lapsia ja en tottapuhuen niistä jaksaisikaan huolehtia. Kissoissa on tarpeeksi. En käy töissä, kuntouttava toiminta riittää toistaiseksi. En tienaa kymppitonnia kuussa; mutta toisaalta, kukapa tienaa? Niin kauan kuin nykyinen elintasoni säilyy, olen okei. Minulla ei ehkä ole neljääkymmentä hyvää ystävää joiden kanssa bailata ja joutua hankaluuksiin, mutta ne muutamat ystävät joita minulla on, jakavat omituisen huumorintajuni, viehtymykseni fantasiakirjallisuuteen ja kaikkeen muuhun nörttiin. Arvostan sitä paljon enenmmän kuin sitä kuinka monta tuoppia kukin pystyy vartissa kumoamaan.

Olen agorafobinen, en pidä uusista asioista, välttelen ihmisiä, kärsin ahdistuskohtauksista, pelkään ukkosta ja sammakoita, en osaa olla luonnollinen isossa ihmisryhmässä, en tiedä miten käyttäytyä kaikissa perussosiaalisissa tilanteissa, reagoiminen ihmisiin on välillä hyvin hankalaa, en tiedä mihin olen elämäni kanssa menossa, olen vähän hukassa kaiken suhteen. Mutta se on kaikki okei. Se on kaikki osa minua NYT. Kukaan ei tiedä millainen olen ensi vuonna tai 2020. Sen näkee sitten.

Tässä tämä tällä erää ja toivotaan että saisin vanhan bloggaamiskipinäni takaisin. Nolottaa tavallaan kun olen ollut näinkin pitkään hiljaa. Mutta toisaalta, hiljaa minä olin muuallakin sosiaalisessa mediassa.

Ai niin, onnistuin tässä taannoin selättämään yli vuosikymmenen vaivanneen hammaslääkärinpelkoni hetkellisesti. Pelkään hammaslääkäriä toki edelleen, mutta nyt ainakin hampaani ovat taas kuosissa ja reikiä nolla. -- vaikkakin minut piti nukuttaa toimenpiteen ajaksi. Mutta pääasia on että traumoja ei jäänyt ja enää en pelkää ihan niin paljon ja nyt en pelkää hymyillä kameralle koska etuhampaastani puuttuu pala.

Nykyään olen okei sen kanssa että en ole täysin okei.

#nomorepressure

<3:llä Käpä