Kietoutuneena torkkuhuopaan 24/7.

Ei saa antaa kirjoitusajan hämätä. Tai saa, mutta se ei ole suotavaa. Miksikö kirjoitan taas pikkutunneilla? Siksi, että olen kipeä. Olen enemmän tai vähemmän torkkunut koko torstain ja nyt yöllä, koska en pysty nukkumaan pitkissä pätkissä. Syy on niinkin runollinen kuin mahatauti. Mistä sai pöpön? En ole varma, mutta se otti niskalenkin 6 - 0 ja sillä selvä. Perhanan bakteeri kumminkin.

Ei siitä sen enempää. Liikaa ällöjä yksityiskohtia joita en halua muiden kanssa jakaa.

Se että olen kipeä, ei oikeastaan ole mitään uutta. Olen ollut jonkin asteisen kipeä koko vuoden alun. Miksikö näin? Koska elimistöni on muutenkin kovilla, niin sillä ei ole aikaa tai voimia tapella satunnaisia pöpöjä vastaan. Miksi näin on? Koska veressäni on jotain vialla, en ole jupissut siitä vielä sen enempää täällä, koska en ole vielä itsekkään varma mistä on kyse. Aika spesialistille on vasta maaliskuussa.

Mistä huomaan arjessa että veressäni on jotain vialla? Olen aina väsynyt, riippumatta siitä paljonko olen nukkunut. Minulla on koko ajan kylmä, vaikka olisin kietoutunut kuinka moneen vilttiin tahansa, minulla ei ole ruokahalua (ei sillä että se olisi täysin huono juttu, se vain että kun en syö, ei elimistöön tule mistään polttoainetta), haavani eivät parane, mustelia tulee ihan kaikesta, aiemminkin epäsäännölliset kuukautiseni tulevat nyt ihan miten sattuu ja ihan niin usein kun niitä huvittaa (viimeksi taisi olla alle kaksi viikkoa välissä), migreenini ovat pahempia kuin koskaan ja jokainen ohikulkeva basilli on sitä mieltä että olen sen paras kaveri.

Verikokeita minusta on tähän mennessä otettu sellainen määrä etteivät kyynärtaipeeni enää edes kehitä mustelmia. Ennen yksi verikoe riitti muuttamaan puolet kyynärvarrestani sinivioletinkellertäväksi, niin nyt ei jää edes pistettä kertomaan että missä se neula sojotti. Ei sillä että haluaisin satavarmasti tietää että mihin minua tökättiin.. Minulla on edelleenkin kammo neuloja ja pistämistä kohtaa, vaikka nykyään voinkin (ja on pakko) toleroida verikokeiden kanssa. Ei ole vaihtoehtojakaan. Tällä varmistan että pysyn hengissä, niin synkeältä kuin se kuulostaakin.

Joskus tulee toivottua että elämä olisi vähän helpompaa. Mutta toisaalta, minullahan on helppoa. Työskentelen kaksi päivää viikossa, toimipisteessä jossa jokainen henkilökohtainen ongelmani otetaan huomioon, saan periaatteessa tehdä töissä ihan mitä tahansa haluankaan tai vain ottaa rennosti ja keskittyä kuuntelemaan musiikkia ja piirtelemään paperille kirkkoveneitä jos siltä tuntuu. Minulla on asunto, kissoja, kaapissa aina ruokaa, tietokone, kännykkä, kaksi mp3-soitinta, lukematon määrä vaatteita, kirjoja, elokuvia ja muuta tavaraa.. Pääsen lääkäriin kun olen kipeä, jokaisen ongelman ratkaisussa on vähintään yksi ihminen apuna, asiat hoidetaan puolestani jos minusta siltä tuntuu etten itse niihin kykene. Minulla on lääkkeitä joilla huolehtia terveydestäni. Periaatteessa minulla pitäisi mennä siis hyvin. Kun vertaa siihen että on ihmisiä joilla ei ole mitään niistä mitkä luettelin aiemmin.

En ehkä ole maailmanparantajahippi pahinta laatua, mutta se miten epätaisaisesti nyky-yhteiskunnan hyödyt jakautuvat maiden ja ihmisten kesken, tuppaa ärsyttämään.

Eksyin taas aiheesta. Hienoa. Mutta ei uutta.

Alunperin minun piti nyt kirjoittaa siitä että blogiani on eksytty lukemaan tasan 800 kertaa (nyt tietysti jo enemmän kun sinä joka luet tätä pääset tälle riville asti...). Varsinaisia lukijoita ei blogillani näytä olevan, mutta kai sitä tänne siltikin ihmisiä aina sillointällöin eksyy. Kiitos siitä, sinulle joka tätä luet. *virtuaalihalaus*

Nyt olen ehkä saanut taas jupinakiintiöni purettua hetkellisesti, joten voisin lähteä yrittämään nukkumista, on perjantai ja haluan ehtiä kerätä tarpeeksi energiaa että jaksan kävellä keskustaan ja takaisin ostamaan uuden blondausvärin (vihreä ei enää tartu, nyyh), ennen perjantairuuhkia. Jonotin viimeviikolla citymarketissa 45min kassalle pääsyä, ja en halua uusia sitä kokemusta. Ei liene tarpeellista selittää.

Syntymäpäiväni hiipii taas uhkaavasti lähemmäs, mutta en aio vieläkään ottaa itseäni niskasta ja aikuistua, on ihan liian miellyttävää olla keskenkasvuinen. Blogikin ehti täyttää vuoden tuossa viikko takaperin, joten kippis sille ja toivotaan että tänäkin vuonna jaksan päivityksiä rustata. On harvinaisen pitkäjänteistä minulta jaksaa vuoden ajan päivittää samaa blogia unohtamatta salasanaa ja muita, tai että ylipäätään muistan että minulla on blogi. Tämä ei nimittäin ole ensimmäinen laatuaan...

Palaillaan taas! Haleja! <3

Stronger than yesterday!

Fiilikset tänään ja ylipäätään. On taas menossa se vaihe jossa tiedän pärjääväni oikein mainiosti yksin ja tiedän etten tarvitse muita ollakseni vahva silloin kun sitä tarvitaan. Pari päivää tästä ja voi parkua nurkassa että maailma on perseestä ja minä hirveä ihminen. Mene ja tiedä.

=)

Palataan taas, seuraavalla kerralla ehkä ihan oikealla päivityksellä. Haleja! <3

Uusi vuosi, uudet kujeet, sama vanha minä.

2013

Vaatii taas totuttelua oppia kirjoittamaan se. Juuri ehdin oppia automaattisesti listaamaan päivämääriin vuoden 2012 ja nyt se vaihtui taas.

Sinne se vuosi taas katosi.

Vaikka se monesti tuntui äärettömän pitkältä ja ettei aika juurikaan kulje, katosi aika taas kuin varkain. Parhaiten olen huomannu viime vuoden kulumisen tämän blogin statistiikoista ja tekstilistauksista.. Vuosi oli monessa suhteessa äärimmäisen rankka, ja vaikka välillä tuntui että alkaa jo helpottaa, oli vuoden loppu silti ehkä rankin. Oman terveyden pettäminen ja jatkuva kyseenalaistaminen.. Se vie voimia, enemmän kuin luulisi.

Kevät meni lähinnä masennuksen kanssa painiessa, päivästä päivään selvitessä. Siihen että opettelin taas olemaan elossa. Kesä meni töissä teatterilla. Pari kuukautta siinä meni hyvin. Sitten tuli syksy ja vointini alkoi pikkuhiljaa huonontua. Talventullen, nyt... No, tässähän sitä taaperretaan. Työpaikka vaihtui kuntoututtavaan pajatoimintaan, kuukausittaisiin terapiakäynteihin lisättiin läjä verikokeita ja muita lääkärissä juoksuja.

Yksi menetetty ystävä, muutama uusi tuttavuus. Ei yhtään kuollutta sukulaista, mutta eipä kukaan tainnut lisääntyäkkään. Läjä tuttavien avioeroja joita seurasin satunnaisella semikiinnostuksella sivusta, ei yksiäkään häitä tai edes kihlajaisia. Vuosi oli hiljainen.

Mitä alkaneesta vuodesta? En tiedä. Joululomani alussa nähty The Hobbit - An Unexpected Journey leffa herätti taas ainakin toistaiseksi jonkin aikaa hieman syvemmällä uinuneen Tolkien- ja Lord of the Rings-innostukseni.. Ostin läjän kirjoja aiheesta, aloin nähdä unia kääpiöistä ja hukuttauduin taas vaihteeksi fanficionin maailmaan. Ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä unohdaa jonkin avulla todellisuus aina hetkittäin.

Seitsemänteen päivään asti saan tänä vuonna istuskella kotona, sitten palaan pajalle askartelemaan mitä milloinkin ja ylläpitämään päivittäistä sosiaalisuuttani. 15 pvä on seuraava lääkäri, maaliskuussa aika spesialistille.. Sen pidemmälle en edes ajattele, en oikeastaan edes sinne asti. En vielä osaa. Voin toki tehdä sunnitelmia, mutta se tuntuu niin kaukaiselta. Tällä hetkellä eläminen vain tässä hetkessä tuntuu ihan riittävältä. Onneksi tiedän ettei minulla ole kiire mihinkään.

En tiedä vielä minne tämä vuosi minut vie. Jos se vie yhtään mihinkään. Saatanhan istua tässä samassa asunnossa, samassa tuolissa tammikuussa 2014stakin, kirjoittamassa vastaavaa päivitystä tänne. Ehkä. Enää sekään ajatus ei painosta niin paljon kuin voisi luulla, minä täytän alkavan vuoden aikana vasta 24, minulla ei ole kiire mihinkään. Ehdin seikkailla maailman turuilla ja toreilla kyllä myöhemminkin. Ei sitä omaa paikkaa, omaa koloa, tarvitse ihan vielä löytää kun muuallakin pärjää. Ensin on keskityttävä siihen että opin edes elämään.

Kuitenkin, Hyvää Uutta Vuotta 2013 teille kaikille jotka tänne joskus olette eksyneet kirjoituksiani lukemaan. Kiitos siitä että olette jaksaneet päämärätöntä itseni sättimistä ja sekoilua elämäni kanssa. Voisin luvata yrittäväni aikuistua, mutta nääääh, en taida viitsiä. Näinkin on ihan okei.

Palaillaan taas! Pusuja! <3