Viimeaikoina olen taas harhautunut pohtimaan rakkautta ja 'Sen Oikean'-käsitettä muutenkin... Okeiokei, satuin lukemaan neljä tai viisi fanfictionia jossa puhuttiin sielunkumppanista ja tämän löytämisestä ja siinä se sitten olikin.. Aloin kiukutella LH:lle siitä että on epäreilua ettei tuollaista tunnistusmahdollisuutta ole oikeasti olemassa. [L tosin totesi että ottaen huomioon nykyisen ihmismäärän, millä todennäköisyydellä edes koskaan päätyisi niin lähelle sitä-mahdollista-oikeaa, että tämän voisi tunnistaa... Pakko myöntää, mimmillä oli hyvä pointti.]
Kumminkin! Rakkaudesta ja sieluista.. Ei, ennen kuin te minua pidempäänkin seuranneet mahdolliset lukijat taas ajattelette minulla on joka neljäs kuukausi osuva "yhyy, tahtoo parisuhteen ja oman perheen!"-kohtaus menossa ennen kuin taas parin viikon päästä kiljun miten kivaa on olla sinkku ja että aion tällä tavalla mennä hautaan asti.. Ei, se ei ole nyt kyseessä. Minä vannon vaikka käsi Silmarillionillani että näin ei ole! Hyvä.
Palatakseni aiheeseeni, olen tähän mennessä löytäny viisi mainittua tapaa tunnistaa sielunkumppaninsa, ja koska minulla on pakkomielle leikitellä kaikella mahdollisella päässäni, olen tietysi miettinyt että miten kyseiset asiat/keinot olisivat vaikuttaneet omaan elämääni.
Ensimmäinen "Näin Löydät Sielunkumppanisi"-tapa [täst'edes NLS] johon tutustuin, oli ns. Heartmark, sydänmerkki. Sydänmerkin sanottiin ilmestyvän kantajansa sydämen päälle päivänä jona hän saavuttaa aikuisuuden. Kuvio on jokaisella erilainen ja se sisältää aina kaksi väriä [en muista enää värejä ja niiden merkityksiä, sori], oman kumppanin tunnistaa tämän sydämen yllä lepäävästä kuvasta jossa on päinvastaiset värit omaan kuvaasi nähden. -- Ihan söpö idea ja kai ihan kätevä keinokin... Jos elää kulttuurissa jossa kuljetaan aina rintakehä paljaana. Miten esimerkiksi täällä talvisessa suomessa näet kuka kantaa samaa merkkiä kehossaan kuin sinä? Paineletko ympäriinsä kadulla kiskomassa ihmisten paitoja korviin kunnes löydät sen oikean? Epäilen.
Sydänmerkistä on myös sanottu, että jos toinen sielunkumppani hylkää toisen, tai kieltäytyy tunnustamasta yhteyttä, hyljätty osapuoli vajoaa hulluuteen ja kuolee viikon sisällä. Hylätyn tunnistaa siitä että sydänmerkki muuttuu hohtavan vihreäksi, hylkääjän taas tunnistaa siitä että merkki muuttuu siniseksi. Öööh, mitä? Eikö niissä nyt muutenkin vaihdelleet kaikki sateenkaaren värit?! No, kai siinä on joku logiikka.. Se muistan ko. merkeistä myös lukeneeni että jos sielunkumppani kuolee - oli pari tavannut tai ei - elävän osapuolen merkki menettää värinsä ja muuttuu ruosteisen harmaanruskeaksi. Jos taas sielunkumppanisi on kuollut ennen syntymääsi, ei sydämesi päälle koskaan ilmesty kuvaa. Loppujen lopuksi siis, aika turha juttu. Ei kukaan strippaa keskellä katua löytääkseen sen oikean, tai jos tekee niin, niin minä en halua nähdä, kiitos vain.
Toisena tutustuin yht'aikaa kahteen hyvin erilaiseen NLS:sään, Wristmarkiin, eli rannemerkkiin ja Heartsongiin, eli sydänlauluun. Rannemerkki on kuten sydänmerkkikin, se ilmestyy kantajansa iholle näiden saavuttaessa aikuisuuden. Ja kuten sydänmerkkiläkin, jos sielunkumppani on kuollut ennen syntymääsi, pysyy ihosi paljaana. Rannemerkin on sanottu ilmestyvän aina vasemman ranteen sisäpinnalle. Merkki ei ole sen enempää eikä vähempää kuin sen oikeasi nimi.
Kuulostaa yksinkertaiselta? Joo, mutta mietitäänpä hieman kauemmin. Monilla meistä on ainakin yksi täyskaima, yleensä niitä on jopa useampia. Jos käteesi ilmestyy nimi Ville Korhonen tai Eeva Lahti, niin montako tyyppiä joudut käymään läpi ennen kuin löydät sen oikean? Ja mistä sen oikean sitten löytää? Entä jos niissä väärissä mutta oikean nimisissä on joku paljon, paljon sinun sitä oikeaasi paremmannäköinen ja/tai paremmin tienaava yksilö? Siirtyisitkö silti suosiolla sen oman seinästä revityn tyhjätaskusi luo yrittämättä väittää sitä ns. parempaa yksilöä omaksesi? Itse tiedän että nimeni on uniikki, kuten tiedän myös pikkusiskojeni nimien olevan uniikkeja. Mutta sekin johtuu lähinnä siitä että kannamme kuolevaa sukunimeä ilman poikaperillistä sitä jatkamaan. Meidät olisi siis suhteellisen helppo löytää rannemerkin perusteella, mutta entäs ne jotka kantavat maailman yleisimpiä nimiä ristinään?
Kaipa sen rannemerkin pitäisi sitten kehittyä meidän ihmisten määrän kasvaessa. Koordinaatit tai henkilöturvatunnus vois olla kätevä, siis nimen lisäksi, mutta löytyisikö sitä oikeaa niilläkään? Rannemerkeissä on myös se huonopuoli, että merkki on aina yhtä kirkas ja selvä kuin päivänä jona sen sait, väliäkö sillä vaikka sielunkumppanisi ehtisi heittää henkensä ennen kuin tapaatte. Siinähän sitten etsit.
Sydänlaulu vei silti kyllä hankaluudessaan voiton näistäKIN edellämainituista. Siitä hetkestä kun synnyt soi mielesi perukoilla ääni, sävelmä tai sointu, jonka kuulet vain sen oikeasi äänessä, mutta tässä on jekku! Jos et koskaan kuule sen oikeasi laulavan, et koskaan tunnista häntä. Siinähän kuuntelet ikuista laulua mielesi perukoilla miettien että millainen pärstäkerroin tämän äänen taakse kätkeytyy..
Myönnän tässä välissä että tiedän sydänlaulusta vähemmän kuin kahdesta edellisestä, mutta yritän silti valottaa edes vähän mistä on kyse.
Vaikka äsken kirjoitin että siinähän kuuntelet ikuista laulua unissasi, niin ei sekään ole taattua. Sillä sinäpäivänä kun sielukumppanisi kuolee, vaikenee ääni unissasi ja jättää jälkeensä vain tyhjyyden. Ei enää koskaan sointuakaan, ei äänen ääntä, ei tuttua kaikua jota olet kuunnellut syntymästäsi lähtien. Niin surullista kuin se onkin. Henkilökohtaisesti pelkäisin eniten juuri sydänlaulua, pelkkä ajatus aamusta jolloin herää ikuiseen hiljaisuuteen...
Sydänlaulun jälkeen seuraava NLS johon törmäsin oli Soulpicture, sielunkuva. Kuten kaksi ensimmäistäkin, sielunkuva ilmestyy kantajansa iholle tämän saavuttaessa aikuisuuden. Sielunkuvasta olen tähän mennessä onnistunut löytämään kaikkein vähiten tietoa, mutta jos olen ymmärtänyt perusteet oikein, niin kuva joka ilmestyy kantajansa iholle, esittää jollaintapaa sen oikean sielua, nimeä ja sijaintia, määräävimpiä luonteenpiireitä tai keinoa miten löytää se yksi joka kantaa puolta sielustasi mukanaan. Joskus kuva on sormenpäätä pienempi, joskus se vie koko selän.
Enempää en rehellisesti sanoen sielunkuvasta tiedä, mikä on harmillista.
Viimeisin NLS johon törmäsi, tuntuisi olevan myös se niistä kaikista yksinkertaisin ja helpoin. Soullight, sielunvalo. Idea on se, että jokaisella meistä on syntymästään lähtien pienen pieni hohtava valo keskellä vasenta kämmentää. Valo ei ole kirkas, vain pieni himmeä piste. Aluksi valo on kirkas ja kirkkaana se pysyy kunnes löydät sielunkumppanisi. Kumppanin koskettaminen vaatii ihokontaktin, mutta muutosta ei voi olla huomaamatta. Ensikosketuksesta siihen oikeaan, muuttuu valkoinen valo kämmenessäsi vihreäksi, tuoreen suhteen merkiksi. Jos tai kun sielujen välinen side on vahvistettu, nyt puhutaan siis seksistä, valo kämmenessä muuttuu siniseksi. Valon on myös sanottu säteilevän sähköiskua muistuttavaa kipua kantajalleen mikäli tämän kumppani on välittömässä kuolemanvaarassa. Mistä pääsemmekin sielunvalon viimeiseen vaiheeseen. Kun sielunkumppani menehtyy, jäljelle jäävän valo muuttuu taas valkeaksi, mutta sitä tulee siitä pitäen aina ympyröimään musta kehä/hohde. Viimeistä sielunvaloa kutsutaan siis syystä särkyneeksi valoksi.
Mitä siis näistä kantaisin itse mieluiten ihollani?
Vastaus on vaikea ja helppo. Itse valitsisin mieluiten sielunvalon, koska se vaatii vain kosketuksen, ei hoilottamista tai strippaamista. Valo olisi myös helppo piilottaa vaikka se olisikin jo särkynyt. Omaa kämmentä ei ole pakko katsoa, mutta ranne ja rintakehä ovat esillä aina kun riisuu, pukeutuu tai kylpee. Ja kuten sanottua, se hiljaisuus joka sydänlaulun sammuessa jäisi uniin, pelottaa minua jo ajatuksena niin paljon, että olen iloinen ettei unissani koskaan ole soinut tunnistamatonta musiikkia/laulua/sointua/melodiaa.
Siltikin.. Voi olla siunaus ettei meillä ole merkkiä jolla tunnistaa se ainoa oikeamme. Koska sielunkumppanin menettämisen jälkeen, on eteenpäinsiirtyminen liki mahdotonta, mutta muuten, aika parantaa haavat ja jossain välissä elämä taas voittaa. [Vaikka ei sekään tietysti taattua ole, sitä en sano. Jotkut meistä rakastavat vain kerran.]
Ehkä meillä on se oikea, ehkä ei, ehkä on vain tärkeitä välttää ne ihan väärät ja olla edes jotenkin onnellinen. En minä tiedä. Enkä ehkä koskaan tiedäkkään, olen verrattaen realistinen eläjä, ja tiedän mikä on todennäköisyys sille että tulen löytämään onnellisen parisuhteen jossa pysyn hautaan asti. Se luku on melkeinpä negatiivinen, mutta olisihan se ihan lohduttava ajatus että tuolla jossain on ihminen joka täydentää minut ja rakastaa jokaista omituista piirrettäni ja hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Mutta ajatus siitäkään että eläisin elämäni loppuun yksin, ei ole enää ihan niin pelottava mörkö kuin se joskus oli.
Mitä muutakaan puoliso loppupeleissä on kuin statussymboli? Niinpä. Ja minulle riittää statussymboliksi nopea laajakaista ja toimiva lasermiekka.
Näihin kuviin ja tunnelmiin, palataan taas! Pusuja! <3
