Mitä meneillään?

Ei juuri mitään.

Kuten kuun alussa kerroinkin, ei tällä hetkellä mene kovin kaksisesti. Olen vaihteeksi sairaslomalla ja syön lääkkeitä. Väsymyskauteni on kestänyt jo pari kuukautta. Miä nukun aivan liikaa. Tänäänkin heräsin olevinaan ihan levänneenä ja nousin harvinaisen vähällä valituksella sängystä, mutta nyt alan taas haukotella ja kaivata peittoani.

Lisäksi raahauduin ensimmäistä kertaa 13vuoteen verikokeisiin. Talk about phobia... Mie pelkään verikokeita, ihan v*tusti. Ja kumminkin sain käytyä siellä. Jes! Hyvä minä! ...vain kuullakseni että joudun menemään sinne uudelleen kontrolliarvoja varten. Perhana.

Joten, tänään kun huomasin verikoemustelmieni kadonneen, totesin melko masentuneena että mitäpä siitä, ensi maanantainahan saan uudet.

Miksi kontrolliarvot pitää ottaa? Miksi niitä ei pitäisi ottaa? Neula paljasti useamman mielenkiintoisen asian. Joku maksa-arvoista on viturallaan ja sitä pitää vahtia. Jotkut kilpirauhasarvot on päin ****** ja ne pitää tarkistaa lääkityksen määräämisen takia. Lisäksi verisoluja on tuplasti se määrä kuin niitä pitäisi olla, valkosolujakin on liikaa mutta ei sentään tuplaten. Joten nyt selvitetään että miksi.

Lisäksi lääkäri tuli viimein siihen tulokseen että minut pitää lähettää Mikkeliin jatkotutkimuksiin aspergerin syndrooman ja autismin takia. Sain kuulemma testissä sen verran kovat pisteet ja hän on itse miettinyt tätä mahdollisuutta ensimmäisestä tapaamisesta lähtien.

Eli mikä on olo nyt? Ei kovin pirteä. Olen jatkuvasti väsynyt, pettynyt itseeni koska en vieläkään pärjää ilman lääkitystä, matkalla uusiin verikokeisiin ja jatkotutkimuksiin. Lisäksi teini-iästä asti jatkunutta liikanukkumista ja -unentarvetta aletana myös tutkia.

Joskus toivon että elämässä olisi reset-nappi.

Nyt kun luen uudelleen äsken kirjoittamaani teksiä, huomaan ettei ajatukset meinaa pysyä kasassa. Olen vähän pihalla kaikesta. Piti tänään käymäni Kelassa, mutta koska mummi on tulossa käymään kahden maissa, taidan jättää kansaneläkelaitoksen kiusaamisen suosiolla huomiseen.

Kutsukaa sitä syysmasennukseksi tai miksi vain, mutta juuri nyt elämä ei taas houkuttele.

Saisi se minun pilveni hopeareuna jo löytyä.

Palaillaan!

Minä romahdin.

Yritin kai olla liian vahva liian aikaisin.

Pari kuukautta, pari VIIKKOA sitten meni ihan hyvin. Sitten väsyin noin vain. Aloin nukkua yli vuorokauden mittaisia pätkiä ja palella koko ajan. Menetin haluni tehdä mitään.

Viikko sitten lääkärini pisti minut akuutille kuukauden sairaslomalle ja määräsi aloittamaan lääkityksen uudelleen.

Edessä on 'hätäkokous' kaikkien kanssani toimivien tahojen kanssa.

Lääkäri, terapeutti, psykologi, tukihenkilö, sosiaalitoimi, työvoimatoimi...

Minä en enää toimi. En pärjää todellisuuden kanssa. Saan vain kaikki huolestumaan.

En halua taas alkaa syödä lääkkeitä. Mutta ei ole vaihtoehtojakaan.

En halua taas päätyä niin huonoon kuntoon kuin 1,5 vuotta sitten.

Viimeiset 2 vuotta olen tapellut päivittäin todellisuutta ja itseäni vastaan.

Milloin tämä helpottaa?

Milloin on se aamu kun kaikki on hyvin?